Sitenpä Seneca v. 41, parhaassa iässänsä ja täysissä sielunvoimissa,
nimi tahrattuna syytöksellä, johon hän on saattanut olla syytön, mutta
johon hänet joka tapauksessa oli tuomittu vikapääksi, heitti hyvästi
ylevämieliselle äidilleen, hellälle tädilleen, veljillensä, iäkkäälle
Galliolle ja kirjailevalle Melalle, veljenpojallensa, nuorelle,
tuliselle, lupaavalle Lucanukselle ja ennen kaikkea -- mikä kipeimmin
koski häneen -- Marcukselle, suloiselle puheliaalle pikku pojalleen. Se
oli vastoinkäyminen, joka olisi saattanut murtaa lujamielisimmänkin
miehen, eikä se edes yksin yllättänyt häntä. Hän oli hiljan menettänyt
vaimonsa, hän oli potenut vaikeata pitkällistä tautia, vain kolme
viikkoa varemmin oli tuoni riistänyt häneltä toisen pikku poikasen.
Kateellinen keisari oli katkaissut häneltä loistavaa menestystä
lupaavan uran, nyt toinen keisari typerän myötämielisenä oli
karkoittanut hänet kaiken hänelle rakkaimman luota pois.
Me tuskin pystymme käsittämään, kuinka kaamean tuskalliselta entisajan
roomalaisesta mahtoi tuntua hänen ajatellessansa maanpakoa. Ovidiuksen
"Tristian" pitkässä alakuloisessa valitusvirressä ja Ciceron kirjeitten
("Epistolain") katkerassa ja viiltävässä vaikerruksessa me saatamme
suunnilleen käsittää, kuinka voimakas oli viehätys Rooman elämässä ja
kuinka se teki nimenomaan sen etevimmille kansalaisille pysyvän eron
kaupungista ja sen harrastuksista melkein yhtä kammottavaksi
ajatukseksi kuin itsensä kuoleman. Vieläpä stoalainen, sankarillinen
Thrasea tunnusti mieluummin kuolevansa kuin lähtevänsä maanpakoon. Niin
tunteelliselle sydämelle, niin seuranhaluiselle mielelle, niin
toimeliaalle ja kunnianhimoiselle hengelle kuin Senecan on täytynyt
olla kaksin verroin katkerata vaihtaa perheenpiirin kotoinen onni,
keisarillisen hovin loisto, suunnattoman omaisuuden tarjoamat
mukavuudet ja filosoofien jalostava seurustelu kalliosaaren villeihin
erämaihin ja moukkamaisten, oppimattomien saarelaisten tai parhaassa
tapauksessa muutamien harvojen valtiollisten karkoitettujen seuraan,
joista kaikki olivat yhtä säälittäviä kuin hän itsekin, jotkut
oletettavasti ansainneetkin kohtalonsa.
Valtiollisten karkoitettujen tyyssijaksi Välimeren rannoilla määrätyt
kalliosaaret -- Skyros, Seriphos, Skyathos, Patmos, Pontia, Pandataria
-- olivat yleensä vuorisia, karuja, kuumehöyryisiä paikkoja, tähän
valitut ehdoin tahdoin, koska olivat mahdollisimman kehnoja koloja,
missä ihmiselämää ylipäänsä voitaisiin viettää. Ja sittenkin näille
saarille sullomalla sullottiin maanpakolaisia, eikä heidän joukossaan
ollut niinkään harva ruhtinatar keisarillista juurta. Älkäämme verratko
heidän asemaansa Eleanorin, Humphreyn herttuan puolison kohtaloon, kun
hänet muurattiin Man-saarelle Peelin linnaan, tahi siihen, että Maria
Stuartia säilytettiin Loch Levenissä -- sillä tuo oli verrattomasti
pahempaa. Ei mitään tehty heidän jokapäiväisten tarpeittensa
tyydyttämiseksi. Eipä edes heidän henkensäkään ollut turvassa. Keisari
Caligulan veljet, Agrippa Posthumus ja Nero, olivat nälän hätyyttäminä
joutuneet niin surkeaan tilaan, että heidän oli, poika-parkain, pakko
hengenpitimikseen syödä vuodevaatteittensa täyteaineita. Keisari Caius
oli kerta kysynyt muutamalta karkoitetulta, jonka hän oli kutsunut
takaisin maanpaosta, miten hän tapasi viettää aikansa saarella. "Minun
oli tapana", sanoi tuo imartelija, "rukoilla, että Tiberius kuolisi ja
sinä tulisit hänen sijallensa." Silloinpa välähti Caiuksen päähän, että
hänen karkoittamansa henkilöt saattaisivat samalla muotoa kuluttaa
aikansa, ja siispä hän lähetti senturionejaan ympäri saaria ottamaan ne
kaikki hengiltä.[35] Sellaiset nurjan nurjat olosuhteet olivat olemassa
valtiollisen lakiheiton varalle. Jos mielessämme kuvittelemme, mitä
mahtoi tuntea d'Espréménil, kun _lettre de cachet_ karkoitti hänet
vankilaan Hyères'n saarelle; tai mitä olisi tuntenut Burken kaltainen
mies, jos hänen olisi ollut pakko iäkseen vetäytyä Bermudas-saarelle,
niin saatamme jossain määrin käsittää, mikä kova koettelemus nyt sattui
Senecalle.
Hänen karkoituspaikakseen oli määrätty Korsikan saari, ja
vastenmielisempää kolkkaa olisi tuskin saattanut keksiä. Se oli
"rotkoja ja ryteikköä", erämaata, jonka pohjoisesta etelään jakoi
kahtia villien, luoksepääsemättömien vuortenkukkulain harjanne, aivan
huippuja myöten peitteenänsä synkät ja tiheät mänty- ja kuusimetsät.
Sen kesyttömiä asukkaita maantieteilijä Strabo kuvailee "villipetoja
villimmiksi". Viljaa saatiin vain vähän ja hedelmäpuut siellä tuskin
menestyivät. Tosin villit mehiläiset parveilivat siellä laumoittain,
mutta niiden hunaja oli kitkerää ja vastenmielistä, mikä johtui niiden
syömäin puksipuun kukkain muikeasta mausta. Ei sieltä löytynyt kultaa
eikä hopeaa; ei se tuottanut mitään viemisen arvoista tuotetta ja minkä
tuotti, niin ainoastaan sen verran, että asukkaat saivat välttämättömät
tarpeensa tyydytetyiksi; ei siellä ollut tarjona mitään isoja
purjehduskelpoisia jokia, eivätkä edes puut, joita kasvoi kosolta,
olleet kauniita eikä hedelmiä kantavia. Seneca kuvailee sitä useammassa
kuin yhdessä epigrammissa, esim.
Kamala saari! Keväällä helle kuin pätsin;
Mutta kasvonsa onkin itsensä koiran tähden.
Taikka myös.
Raakalaismaa, joka haaralla vain rosokalliot
ja kukkulat jylhät kaljuine lakinensa;
ei syksyn hedelmää, ei kesän viljelystä,
ei oliivia kentillä talven verhoamilla,
ei lainaa kevät heleä hentoja lehviään,
ei suojaa poloista maata ruoho raitistava,
ei leipää, ei pyhää tulta, ei laineen loiskinaa; --
ei mitään -- maanpako vain ja lakiheitto mies!
Moisessa paikassa ja moisissa olosuhteissa Seneca tyystin tarvitsi koko
filosofiansa. Eikä se alussa pettänytkään häntä. Ensimmäisen
maanpakolaisvuotensa loppupuolella hän kirjoitti "Lohdutukset
äidillensä Helvialle", kaikista hänen teoksistaan ylevimpiä ja
viehättävimpiä.
Hän oli usein aikonut, sanoo hän, kirjoittaa lohduttaakseen häntä tässä
syvässä ja ennakolta aavistamattomassa koettelemuksessa, mutta tähän
mennessä jättänyt sen tekemättä, peläten varomattomalla pitelyllä vain
ärsyttävänsä haavaa, koskapa hänen omansa samoin kuin äidinkin tuska
oli liiankin veres. Hän oli sen vuoksi odottanut, kunnes aika oli
laskenut parantavan kätensä äidin suruille, olletikin koska hän ei
ollut huomannut, että kenkään hänen asemassansa koskaan olisi
säälitellyt toisten murheita, hän itse kun pikemmin näytti kaipaavan
lohdutusta, ja koska jotakin uutta ja ihmeellistä odotettaisiin
mieheltä, joka tavallaan nosti päänsä polttoroviolta lohduttaakseen
ystäviänsä. Nyt hän kuitenkin tuntee olevansa kutsuttu kirjoittamaan
hänelle, sillä äidin suruja huojentaessaan hän omansa jo unohtaa. Hän
ei yritä salata häneltä kovan onnen suuruutta, koskapa äiti, joka ei
suinkaan ole suruille outo, on kokenut niitä varhaisimmilta vuosiltaan
kaikissa niiden haahmoissa; ja koska hänen tarkoituksensa on voittaa,
manata pois hänen murheensa, ei peitellä sen syitä. Nuo monet kolhaisut
olisivat todella menneet äidiltä hukkaan, elleivät ne olisi opettaneet
hänelle, mitenkä vastoinkäymistä on kantaminen. Seneca tahtoo sen
vuoksi osoittaa äidilleen, että tällä ei ole mitään syytä surra, ei
poikansa puolesta eikä omalta kohdaltaan. Ei poikansa puolesta -- koska
hän on onnellinen olosuhteissa, joita muut pitäisivät kurjina, ja koska
hän saattaa omin huulin vakuuttaa äidilleen, että hän ei ainoastaan ei
ole onneton, vaan ettei häntä voi koskaan sellaiseksi tehdä. Jokainen
saattaa turvata oman onnellisuutensa, jos oppii etsimään sitä, ei
ulkonaisista seikoista, vaan omasta itsestään. Hän puolestaan ei
kylläkään voi vaatia itselleen viisaan nimeä, sillä olisihan hän siinä
tapauksessa ihmisistä auvoisin ja lähellä Jumalaa itseänsä; mutta -- ja
se on lähinnä parasta -- hän on syventynyt tutkimaan viisasten miesten
kirjoituksia ja heiltä hän on oppinut olemaan toivomatta mitään, mutta
olemaan valmiina kaiken varalle. Onnen tähän saakka hänelle suomat
antimet -- rikkauden, suosion, maineen -- ne hän oli arvostanut sillä
tapaa, että riistäköön Onni vain häneltä ne kaikki, hänen mielensä
tasapaino ei silti häiriinny. Niiden ja hänen itsensä välillä oli iso
kuilu, niin että ne kyllä voi _ottaa_ häneltä pois, mutta ei _riistää
irti_. Menestys ei silmänlumeillaan ollut häntä huikaissut,
vastoinkäymisen isku ei häntä nyt horjuta. Olosuhteissa, jotka olivat
kaikkien kateuden aiheena, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään
todellista eikä vakavan luotettavaa siunausta, vaan pikemmin maalatun
tyhjyyden, kullatun petoksen; ja samalla muotoa hän puolestaan ei ollut
huomannut mitään todella kovaa tai peloittavaa niissä kohtalon
kohluissa, jotka yleinen mielipide oli siksi leimannut.
Mitä on esimerkiksi maanpako? Ei muuta kuin paikanvaihto, olo poissa
syntymämaasta; ja jos katsot Rooman itsensä kuhisevia joukkoja, niin
huomaat, että niiden enemmistö itse asiassa tyytyväisesti elää
vapaaehtoisessa maanpaossa, pakon tai kunnianhimon sinne houkuttelemina
tai mukavimmin päästäkseen paheitansa harjoittamaan. Ei saarta niin
surkeaa ja kolkkoa, joka ei vetäisi puoleensa joitakin olentoja siellä
omasta ehdostansa asumaan; näilläkin Korsikan jyrkillä ja alastomilla
kallioilla, -- hedelmättömin, karuin, villein, epäterveellisin kolkka
mitä ajatella voi -- on enemmän muukalaisia kuin syntyperäisiä
asujamia. Ihmismielen luonnollinen levottomuus ja liikkuvaisuus, mikä
johtuu sen eteerisestä alkuperästä, pakottaa ihmiset vaeltamaan
paikasta paikkaan. Eri kansain siirtomaat, jotka ovat hajallaan
sivistyneessä ja sivistymättömässä maailmassa, sellaisissakin
maanpaikoissa, jotka ovat mitä tylyintä ja epäystävällisintä laatua,
osoittavat, että paikain ominaisuudet eivät ole ehdottomasti oleellista
ihmisen onnelle. Korsikakin on useasti vaihtanut omistajaa;
kreikkalaiset Massiliasta ovat siellä ensinnä asustaneet, sitten
ligurialaiset ja espanjalaiset, ja vihdoin jotkut Rooman siirtolaiset,
joita jylhät kalliot ja piikkipensaat eivät olleet loitolla pitäneet.
"Varro arveli, että luonto, Brutus taas, että oman syyttömyyden tunto
riittäisi lohduttamaan kaikkinaisessa maanpaossa. Kuinka vähän olenkaan
siis menettänyt, jos siihen vertaan näitä kahta kauneinta lahjaa,
joista voin iloita kaikkialla -- luonto ja oma viattomuuteni! Ken
hyvänsä tai mikä tahansa maailman loi -- joko se oli jumaluus tai
ruumiiton järki tai taivaasta valautuva jumalallinen henki tai sallimus
tai toisiinsa liitettyjen syitten katkeamaton sarja -- tulos oli, ettei
mikään, paitsi kaikkein vähäpätöisintä meissä, riipu toisen tahdosta.
Ihmisen parhaita lahjoja ei toisen vallassa ole ottaa eikä antaa. Tämä
maailmankaikkeus, luonnon suurenmoisin ja ihanin tuote, ja järki, joka
on luotu tarkkaamaan ja ihailemaan sitä, ovat meidän erikoinen ja
iankaikkinen omaisuutemme, joka kestää niin kauan kuin mekin kestämme.
Siksipä meidän tulee iloisina ja pystypäisinä kiirehtiä pelkäämättömin
askelin, mihin kohtalomme meitä kuljettaneekin.
"Ei ole mitään maata, missä ihminen ei saata viipyä -- ei maata, missä
hän ei voi nostaa silmiänsä taivaaseen; missä hyvänsä lienemmekin, niin
välimatka jumalista ihmisiin pysyy samana. Siksipä, niin kauan kuin
silmiltäni ei riistetä tätä näkyä, johon ne eivät konsanaan voi väsyä,
niin kauan kuin saatan nähdä auringon ja kuun ja kiinnittää kaipaavan
katseeni muihin tähtisikermiin, seurata niiden nousemista ja laskemista
ja avaruuksia niiden välillä sekä udella niiden vähemmän tai suuremman
kiireellisyyden syitä -- niin kauan kuin saatan tähystää halki taivaan
kimmelteleviä tähtiä, toisia kiintonaisia, toisia liikkuvia, moniaita,
jotka äkkiä leimahtavat esiin, toisia, jotka ikäänkuin pudoten
huikaisevat silmää valovirralla, ja toisia, jotka vetävät valojuovia
pitkän matkan jäljissänsä; niin kauan kuin moisten ilmiöitten keskellä
elän ja sulaudun, sikäli kuin ihminen voi, taivaallisiin asioihin --
niin kauan kuin sieluni askartelee niin ylevissä asioissa kuin näissä,
-- mitä sillä väliä, mitä maata minä tallaan?
"Välipä sillä, vaikka onnetar onkin heittänyt minut paikkaan, jossa
suurenmoisin asunto on hökkeli vain! Vaatimattomin mökkikin, kun se
vain on hyveen tyyssija, saattaa olla kauniimpi kaikkia temppeleitä;
ahdas ei ole mikään paikka, mihin saattaa mahtua joukko kunniakkaita
hyveitä; raskas ei mikään maanpako, jonne voi lähteä niin turvallisin
rinnoin. Kun Brutus jätti Marcelluksen Mytileneen, tuntui hän itse
olevan lähdössä maanpakoon, siksi että jätti sinne tuon ylvään
maastansa karkoitetun. Cæsarpa ei tahtonutkaan astua maihin
Mytilenessä, koska häntä hävetti nähdä häntä. Vaikka siis Marcellus eli
maanpaossa ja köyhyydessä, hän eli mitä onnellisinta ja jalointa
elämää.
"Hetki itsensä kanssa antoisampi kuin
Joukon hyvä-huudot ja tyhmäin ihailut.
Todempi on ilo Marcelluksen maanpaossa
Kuin Cæsarin, senaatti jalkainsa juuressa.
"Ja mitä köyhyyteen tulee, niin tietää jokainen, jota ahnaus tai
ylellisyys ei ole turmellut, että se ei ole mikään paha. Kuinka vähän
ihminen tarvitseekaan ja kuinka helposti hän sen voi hankkia! Minä
puolestani en katso menettäneeni varallisuutta, vaan yksin sen
hoitamisen vaivan. Ruumiin tarpeet ovat harvat -- lämpöä ja ravintoa,
ei muuta. Tuhotkoot jumalat ja jumalattaret tuon syöläyden, joka penkoo
pilvet ja möyrii meret ja maat etsien lintuja ja eläimiä ja kaloja;
joka syö ylenantaakseen ja ylenantaa taas syödäkseen ja halki koko
maailman ajaa takaa sellaistakin, jota se loppujen lopuksi ei pysty
sulattamaan. He saattavat tyydyttää nälkänsä vähällä, ja he
kiihoittavat sitä paljolla. Mitä murhetta köyhyys saattaa tuottaa
miehelle, joka halveksii moisia irstailuja? Katso esi-isäimme
hurskasta, sankarillista köyhyyttä ja vertaa, mitä mainetta
yksinkertainen Camillus nauttii hekumoitsija Apiciuksen häviämättömän
häpeän rinnalla. Maanpakokin saattaa antaa riittävästi elämän tarpeita,
mutta ylellisyyksiin eivät riitä kuningaskunnatkaan. Sielu meidät tekee
rikkaiksi tai köyhiksi; ja sielu seuraa meitä maanpakoon ja löytää omat
avunsa ja iloitsee niistä karuimmassakin erämaassa.
"Vaan eipä kaivata edes filosofiaa, jotta saattaisimme sietää
köyhyyttä. Katsohan köyhää: eikö hän monestikin ole ilmeisesti
onnellisempi kuin rikas? Ja ajat ovat niin vaihtuneet, että mitä me nyt
olisimme taipuvaiset katsomaan jonkun maanpakolaisen köyhyydeksi, olisi
entisaikaan käynyt ruhtinaallisesta omaisuudesta. Sellaisten esikuvain
jalostamana kuin Homeron, Zenon, Menenius Agrippan, Reguluksen,
Scipion, köyhyys ei muodostu ainoastaan lohdulliseksi, vaan vieläpä
kunnioitettavaksi.
"Ja jos sinä teet sen vastaväitteen, että se paha, joka minut on
yllättänyt, ei ole ainoastaan maanpakolaisuus tai köyhyys, vaan myöskin
häpeä, niin vastaan minä, että sielu, joka on kyllin luja vastustamaan
yhtä iskua, on kerrassaan haavoittumaton. Jos olemme perinpohjin
voittaneet kuoleman kauhun, ei mikään muu voi meitä enää lannistaa.
Mitä on häpeä sille, joka on lauman mielipiteen yläpuolella? Mitä oli
häpeällinen _kuolemakin_ Sokrateelle, joka vankilaan astumalla riisti
siltä häpeällisyyden? Cato kahdesti hävisi pyrkiessään prætorin- ja
konsulinvirkaan -- hyvä, se oli näitten virkojen häpeä, ei Caton. Ei
kukaan _voi_ olla toisten halveksima, ennenkuin itse on oppinut
halveksimaan itseänsä. Mies, joka on oppinut voittamaan surun, kantaa
kohtalon kohluja kuin pyhäseppeleitä otsallaan, eikä mikään ole niin
läpeensä ihailtavaa kuin mies, ken vaarumatta nurjan onnensa kantaa.
Sellaiset miehet saattavat häpeän itsensä häpeään. Jotkut tosin
sanovat, että kuolema on parempi ylenkatsetta; heille minä vastaan,
että ken on suuri kaatuessaan, on suuri maassa maatessaankin, ja yhtä
vähän kohtaa häntä ylenkatse kuin jos ihmiset jaloin tallaavat pyhän
rakennuksen raunioita, joita hurskaat miehet kunnioittavat yhtä
suuresti kuin jos ne olisivat pystyssä.
"Siksi ei sinulla, äitini armain, ole minun kohdaltani mitään
loppumattoman itkun syytä; eikä liioin omaltasikaan. Et saata surra
minun tähteni itsekkäistä syistä, kuin jos olisit muka menettänyt
jotakin henkilökohtaisesti, sillä aina sinä olet ollut erittäin
epäitsekäs ja erilainen kuin muut naiset suhteessasi poikiisi ja aina
sinä olet ollut heidän auttajansa ja hyväntekijänsä pikemmin kuin he
sinun. Ei sinun myöskään pidä minua, poissaolevaa, murehtien muistella
ja ikävöidä. Me olemme usein ennenkin olleet erotetut toisistamme, ja
vaikka luonnollista on, että sinä kaipaat tuota viehättävää
keskustelua, tuota rajatonta keskinäistä luottamusta, tuota sydämen ja
ajatustavan sisäistä sympatiaa, joka aina on meidän kesken vallinnut,
ja tuota poikamaista iloisuutta, joka aina heräsi, milloin pistäysit
meitä katsomaan, niin, koska sinä kohoat yleensä naisten yläpuolelle
hyveessä, yksinkertaisuudessa, elämän puhtaudessa, sinun täytyy
pidättyä naisellisista kyynelistä niinkuin olet tehnyt kaikkiin
naisellisiin hullutuksiin nähden. Muista mitenkä Cornelia, joka
kuoleman kautta oli kadottanut kymmenen lasta, sensijaan että olisi
vaikerrellut poika-vainajiaan, kiitti onnetarta siitä, että _Gracchus_
oli hänen poikainsa nimi. Rutilia seurasi poikaansa Cottaa maanpakoon,
niin hellästi hän häntä rakasti, eikä kumminkaan kenkään nähnyt hänen
vuodattavan kyyneltäkään hänen maahanpaniaistensa jälkeen. Hän oli
osoittanut lempeään, kun se oli tarpeen, hän pidätti murheensa, kun se
oli tarpeeton. Noudata näiden suurten naisten esimerkkiä samoin kuin
olet noudattanut heidän hyveitään. Minä en tahdo, että murheesi
_karkoitat_ huvituksilla tahi toimiskeluilla, vaan että sinä sen
_voitat_. Sillä nyt sinun sopii palata noihin filosoofisiin
tutkistelemuksiin, joita sinä kerta niin menestyksellä harjoitit, vaan
jotka isäni silloin keskeytti. Niistä saat yhä enemmän tukea ja
virvoitusta murheen hetkinä.
"Ja harkitse sitäpaitsi, miten monta lohdutuksen lähdettä sinulla
onkaan. Veljeni ovat vielä luonasi; Gallio arvollansa ja Mela
itsenäisellä asemallansa sinua suojaavat; pieni lemmikkini Marcus aina
iloa säteilevänä virkistää mieltäsi; pienen suosikkini Novatillan hoito
on sekin tehtävä, omiansa lientämään suruasi. Ja vaikka isäsi onkin
luotasi poissa, täytyy sinun hänenkin tähtensä hillitä vaikerruksiasi.
Ja ennen kaikkea sisaresi, -- tuo todella luotettava, rakastava ja
yleväsieluinen nainen, jolle olen niin syvässä kiitollisuuden velassa
siksi että hän niin armaasti on vaalinut minua kehdosta hamaan tähän
päivään saakka -- hän on suova sinulle mitä hellintä myötätuntoa ja
totisinta lohdutusta.
"Mutta koska minä tiedän, että ajatuksesi kuitenkin kaikitenkin
alituisesti palaavat minuun ja että lapsistasi ei yksikään sukeltaudu
mieleesi tiheämmin kuin minä -- ei siksi että ne olisivat sinulle
vähemmän rakkaita kuin minä, vaan siksi että me luonnollisesti viemme
käden useimmin sille kohdalle, jota kivistää -- niin minäpä sanon,
mitenkä sinun tulee ajatella minua. Ajattele minua onnelliseksi ja
iloiseksi, ikäänkuin minä eläisin keskellä kaikenlaista autuutta,
niinkuin minä tosiaan elänkin, koskapa minä, huolia lainkaan
tuntematta, voin vapaasti noudattaa omia mielitekojani ja toisinaan
ratokseni suorittaa keveähköjä tutkielmia, toisinaan, totuutta
tavoitellen, kohottautua ylös oman ja maailmankaikkeuden luonnon
tarkastelemiseen. Ensi töikseni tutkistelen maita ja niiden asemaa,
sitten ympäröivän meren tilaa, sen nousu- ja pakovesiä; sitten syvennyn
huolella tarkkaamaan tuota pyörryttävää välimatkaa taivaan ja maan
välillä, jossa jyrinät ja salamat, väkipuuskat ja sateen kuurot, lumi
ja rakeet temmeltävät. Näin vaellettuaan kaikkien alempien kerrosten
halki ponnahtaa mieleni ylös korkeimpiin asioihin ja riemuksensa
katselee kaiken jumalallisen ihastuttavaa näytelmää ja, oman
iankaikkisuutensa muistaen, siirtyy silmäilemään kaikkea, mikä ollut on
ja mikä tulee olemaan kautta kaikkien aikojen."
Tällainen on, lyhykäisin ääriviivoin haahmoiteltuna ja vailla kaikkea
sitä kielen viehkeyttä, jolla Seneca on kirjoittamansa verhonnut, tämä
pieni tutkielma, joka monen mielestä on ihastuttavimpia Senecan
teoksista. Se tarjoaa katseltavaksi suurenmoisimman kaikista
näytelmistä:
"Ylevä sielu kohtalon kourissa
Taistelevi."
Niin pitkälle oli jotakin todella stoalaista siinä tavassa, millä
Seneca suhtautui maanpakoonsa. Mutta säilyikö tämä ylväs asenne
pysyvästi? Vajosiko hänen pieni filosoofinen ruuhensa hänen allansa vai
kantoiko se hänet turvallisesti suuren vastoinkäymisen myrskyisten
aaltojen halki?