Senaattorien neuvotellessa sotilaat toimivat. Heille sanoi oikea,
vaikka karkea vaisto, että kansanvaltaisen vapauden entisten muotojen
uudistaminen olisi yhtä mahdoton kuin hyödytönkin yritys, ja ainoa
kysymys oli heille, kuka kilpailijoista nostettaisiin tyhjälle
valtaistuimelle. Kumma sanoa, näitten kilpailijain kesken ei kukaan
näytä koskaan ajatelleenkaan sitä ruhtinasta, josta tuli uusi
hallitsija.
Tähän aikaan eleli palatsissa suuren Germanicuksen veli ja niinmuodoin
keisari-vainajan setä, nimeltä Claudius Caesar. Sekä sielun että
ruumiin puolesta heikontuneena alinomaisissa taudeissa lapsuutensa
aikana tämä onneton orpo nuorukainen oli elänyt halveksittuna ja
huomaamattomana sukulaisten parissa, jotka syvästi häpesivät häntä.
Hänen äitinsä Antonia kutsui häntä kuvatukseksi, jonka luonto oli
aloittanut, mutta ei koskaan päähän saattanut; ja hän tapasi sanoa --
niinkuin kuulemma suuren Wellingtonin herttuan äitikin -- tyhmästä
henkilöstä: "Siinäpä suurempi hölmö kuin poikani Claudius". Hänen
isoäitinsä Livia harvoin alentui puhuttelemaan häntä paitsi mitä
lyhimmin ja ylenkatseellisimmin sanoin. Hänen sisarensa Livilla kammosi
jo pelkkää ajatustakin, että hänestä milloinkaan tulisi keisari.
Augustus, adopteerauksen kautta hänen isoisänsä, koetti mikäli
mahdollista pidättää häntä poissa näkyvistä löylynlyömänä[31] ja
hävettävänä perheenjäsenenä, epäsi häneltä kaikki julkiset
kunnianosoitukset ja jätti hänelle mitä viheliäisimmän jälkisäädöksen.
Etsiessään seuraajata itselleen Tiberius kylmästi sivuutti hänet hänen
puuttuvan järkensä tähden. Caius piti häntä omien pommiensa
maalitauluna ja kehnoimpien pilkkakirveittensä alhaisen kujeilun
esineenä. Jos onneton Claudius myöhästyi päivälliseltä, oli joka paikka
otettu, ja kun hän hämmentyneenä vilkuili puolelle ja toiselle, niin
kaikki vain ivallisesti hymyilivät. Jos hän, mikä tavallisesti
tapahtui, aterian jälkeen vaipui uneen, niin häntä pommitettiin
öljymarjoilla ja taatelin kivillä tai vedettiin hänen käsiinsä karkeat
sukat, jotta saataisiin nähdä, kuinka hän äkkiä herätettynä niillä
hieroo silmiään.
Tämä onneton olento nostettiin nyt kannattamaan keisarivallan raskasta
taakkaa. Saalistamisen tarkoituksessa nuuskien palatsissa oli muuan
tavallinen sotamies äkännyt jalkaparin pistävän esiin uudinten alta,
jotka verhosivat erään yläkäytävän sivuja. Hän tarttui näihin
jalkoihin, kysäisi, kuka ne omisti, ja veti esiin kömpelön, pelon
herpaiseman kuolevaisen, joka heti paiskausi hänen jalkoihinsa ja
hartaasti anoi armoa. Hän oli Claudius, joka tyrmistyneenä sitä
murhenäytelmää, jonka juuri oli nähnyt, oli siten yrittänyt piiloutua,
kunnes myrsky olisi ohi. "Mitä, tämähän on Germanicus!"[32] huudahti
sotamies, "tehdäänpä hänestä keisari!" Puoleksi piloilla, puoleksi
tosissaan he nostivat hänet olkapäilleen -- sillä kauhistus oli
kerrassaan lamauttanut hänen raajojensa voiman -- ja juoksujalkaa
kiidättivät hänet pretoriaanien leiriin. Surkeana ja tuskissaan hän
saapui leiriin, ohikulkijain parven säälimänä, he kun luulivat, että
häntä juoksutettiin mestattavaksi. Mutta sotamiehet, jotka hyvästi
tunsivat omat etunsa, ottivat hänet riemuhuudoin vastaan, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun hän, turmiollisen esikuvan luoden, lupasi
heille yli 80 punnan lahjan miestä päälle. Nähdessään, mistä tuuli
kävi, notkea Agrippa (Apostolien tekojen XII luvun Herodes) tarjoutui
ajamaan hänen asiaansa senaatissa ja onnistui, osaksi todisteluilla,
osaksi uhkauksilla ja osaksi esittämällä, kuinka sittenkin oli jossain
määrin perusteltuja toiveita siitä, että hallitus edelliseen katsoen
paljon paranisi.
Sillä vaikka Claudiusta oli syytetty pelaamisesta ja juoppoudesta, ei
häntä voitu syyttää mistään _pahemmista_ synneistä, olipa hän
menestyksellä laatinut muutamia kyhäyksiä, joiden nojalla häntä saattoi
pitää oppineena miehenä. Jos onnetar olisi kuolemaan saakka suonut
hänelle yksityisen miehen aseman, olisi hänestä saattanut tulla
perheensä Lucien Bonaparte -- tieteilevä ruhtinas, joka piti
kirjallisuuden viehätystä parempana kuin kunnianhimon kuohuja. Mikäli
hänestä kerrotaan, näyttää hän olleen jossain määrin arkeoloogi,
jossain määrin taas filoloogi. Säälien tätä nuorta mies parkaa, jota
niin kerrassaan laiminlyötiin, oli suuri historioitsija Livius
rohkaissut häntä historian tutkimiseen; ja hän on kirjoittanut
muistelmia omalta ajaltaan, muistelmia Augustuksesta, vieläpä
kansalaissodan historian Actiumin taistelusta asti, joka oli niin
todenperäinen ja suoramielinen, että hänen perheensä suuttuneena pisti
sen takavarikkoon, koska se muka oli uusi ja veres todistus hänen
typeryydestään.
Sellainen oli se mies, joka viisikymmenvuotiaana tuli sivistyneen
maailman valtiaaksi. Hänellä on moniaita omituisia yhtäläisyyksiä
Englannin "ylen mahtavan ja pelätyn yksinvaltiaan", kuningas Jaakko I:n
kanssa. Molemmat olivat oppineita ja molemmat olivat tavattoman
älyttömiä;[33] molemmat olivat kirjailijoita ja molemmat pedantteja;
molemmat luovuttivat korkeimman valtansa arvottomille suosikeille ja
molemmat rikastuttivat näitä suosikkeja niin järjettömän anteliaasti,
että itse köyhtyivät. Molemmat olivat vasten tahtoaan joutuneet
näkemään veritöitä, ja siitä oli pelko heillä mennyt veriin. Vaikka
molemmat luonnostaan olivat hyvänsävyisiä, veti itsekkäisyys heitä
julmuuksiin; ja vaikka molemmat työteliäästi hoitivat tehtäviään, he
onnistuivat vain tekemään kuninkuuden naurunalaiseksi. Jaakko kuningas
piti Sir Walter Raleighia vankeudessa ja Claudius ajoi Senecan
maanpakoon. Mikäli tiedän ei tätä rinnakkaisilmiötä ole koskaan pantu
merkille, mutta se pitänee, luulen, paikkansa pienimpiäkin
yksityiskohtia myöten.
Ensi töikseen hän kutsui veljentyttärensä Julian ja Agrippinan kotiin
maanpaosta, johon heidän veljensä oli heidät karkoittanut; ja molemmat
ruhtinattaret tulivat mahtavasti vaikuttamaan filosoofimme elämään.
Mille puolelle Seneca lie asettunut noina hämmingin päivinä Caiuksen
murhan jälkeen, sitä emme tiedä. Jos hänellä olisi ollut johtava osa --
jos hän olisi ollut yksi niitä, jotka Chærean tapaan vastustivat
Claudiuksen vaalia, koska se oli sekapäisen asettamista mielipuolen
tilalle -- tai jotka Sabinuksen lailla kieltäysivät elämästä toisen
Caesarin valtaan tultua -- me mahdollisesti olisimme kuulleet hänestä;
ja meidän täytyy sentähden tehdä se johtopäätös, että hän joko oli
vielä poissa Roomasta siinä yksinäisyydessä, jonne Caiuksen kademieli
oli hänet karkoittanut, tai että hän tyytyi äänettömänä tarkkaajana
katselemaan asiain menoa. On syytä huomata, että hänen elämäkertansa ei
ole kuin Ciceron, jonka elämän kaikkein vähäpätöisimpiinkin
yksityisseikkoihin me olemme tutustuneet, vaan että verho nousee ja
laskee yksityisten kohtausten edessä, jolloin pitkät ja tärkeät
ajanjaksot hänen historiastaan joutuvat äkilliseen valaistukseen tai
painuvat syvimpään varjoon. Hänen kirjeensä ja muut kirjoitelmansa
eivät liioin ole täynnä tuollaisia valtiollisia ja mieskohtaisia
viittauksia, jotka muodostavat niistä omatekoisen elämäkerran.
Poikkeuksetta ne koskettelevat yksinomaan filosoofisia kysymyksiä tahi
kohdistuvat muuten sellaisiin persoonallisiin muisteloihin, jotka
parhaiten voi kääntää jonkun stoalaisen mietelmän tai moraalisen
tunteenpurkauksen aiheeksi. Päättäen kuitenkin myöhemmistä tapahtumista
on varmaa, että Senecan on täytynyt käyttää tilaisuutta Caiuksen
kuoleman jälkeen sukeltautuakseen esiin valtiollisesta piilostaan ja
vallatakseen itselleen huomattavan ja loistavan aseman keisarin
hovissa. Hänen oman onnensa ja maineensa vuoksi olisi ollut hyvä, jos
hän, viisaampana ja miehekkäämpänä, olisi rakentanut elämänsä niiden
periaatteiden mukaan, joita julisti. Enimpinä aikoina on hovi, niinkuin
runoilija sanoo,
Kerho kultainen, vaan vaaroja täynnä!
Tuhat paholaista sen pettävill' äärillä liehuu,
Loistavin haahmoin kiusaten kutsuu
Viattomuuden lujasta linnastansa,
mutta Caiuksen, Claudiuksen, Neron hovi oli tosiaan sellainen paikka,
jossa vain harvat viisaat voivat saada jalansijaa ja vielä harvemmat
kunnon ihmiset. Eikä Seneca muuta voittanutkaan kunnianhimoisella
urallaan kuin että ensimmäinen keisari häntä epäili, toinen ajoi
maanpakoon ja kolmas surmasi.
Claudiuksen ensimmäiset toimenpiteet osoittivat tunteellista ja
hyväntahtoista mielialaa; mutta pian kävi valitettavasti ilmi, että
hallituksen todellista valtaa piteli, ei avuton ja tylsä keisari, vaan
ken hyvänsä, kuka kulloinkin pystyi vaikuttamaan hänen hyvää
tarkoittavaan, mutta heikkoon luonteeseensa. Nyt oli asianlaita niin,
että Claudius oli jo kauan etsinyt ystävänsä ja uskottunsa
vapautettujen orjiensa riveistä. Samoin kuin Ludvig XI:n ja
Don Miguelin aikana näitten häiritsijäin parturit olivat
todelliset hallitusvallan käyttäjät, samoin Claudius oli pikemmin
yksityissihteerinsä Narcissuksen, kirjallisen neuvonantajansa
Polybiuksen ja kirjanpitäjänsä Pallaksen palvelija kuin käskijä. Neljäs
henkilö, jonka nimen raamattu meille mainitsee, oli eräs Claudiuksen
vapautettuja. Se oli Felix, Pallaksen veli, ja se prokuraattori,
joka, vaikka olikin ollut kolmen kuningattaren suosikki eli
rakastettu, vapisi heikon juutalaisen vangin koristelematonta
kaunopuheliaisuutta.[34] Sananparreksi muodostui näitten miesten
röyhkeys ja rikkaus; ja kun Claudius kerta päivitteli omaa köyhyyttään,
joku purevasti huomautti, "että hänellä olisi yltäkyllin, jos kaksi
hänen vapauttamaansa orjaa suostuisi ottamaan hänet osakkaaksi
liikkeeseensä".
Mutta Claudiuksen nuoren ja kauniin vaimon, Valeria Messalinan, suosio
ja juonet hankkivat näille miehille lisääkin valtaa. Niinkuin kaikessa
muussa oli Claudius parka avioliitossaankin onnettomista onnettomin.
Hän eli aikana, jonka turmeluksen pöyristyttävin ilmiö oli, että sen
naiset olivat jos mahdollista astetta huonommat kuin sen miehet; ja
Claudiuksen surullinen kohtalo oli, niinkuin se lopulta oli hänen
perikatonsakin, että hän oli avioliiton kautta yhdistetty kaikkein
kehnoimpaan heistä kaikista. Ruhtinattaret sellaiset kuin pyhäin
kirjoittajain mainitsemat Berenike, Drusilla, Salome ja Herodias olivat
tähän aikaan perin yleinen ilmiö, mutta ei yksikään heistä ollut niin
irstas kuin Claudiuksen kaksi viimeistä vaimoa. Hän oli kihlattu eli
naitu ei vähemmän kuin viisi kertaa. Hänen ensimmäiseksi morsiamekseen
määrätty nainen oli syrjäytetty sen takia, että hänen vanhempansa
olivat loukanneet Augustusta; seuraava kuoli juuri heidän
hääpäivänänsä. Ensimmäisestä varsinaisesta vaimostaan, Urgulaniasta,
jonka hän oli nainut nuorella iällään, hänellä oli kaksi lasta Drusus
ja Claudia; Drusus kuoli tapaturmaisesti poikana, tukehtui näet, kun
lennosta suuhun sieppaamansa päärynä tarttui kurkkuun. Pian Claudian
syntymisen jälkeen Claudius havaitsi Urgulanian uskottomaksi, erosi
hänestä ja käski riisua lapsen alasti ja jättää kuolemaan. Toisen
vaimonsa Ælia Petinan kanssa Claudius ei näytä oikein sopineen ja erosi
hänestäkin. Hänen kolmas ja neljäs vaimonsa elivät ja voittivat
äärettömän tahratun maineen -- Valeria Messalina häpeämättömän
siveettömyytensä takia, Agrippina nuorempi häikäilemättömän
kunnianhimonsa kautta. Naimisiin mennessään saattoi Messalina tuskin
olla viisitoista vuotta vanha, vaan sittenkin hän heti anasti
valta-aseman ja turvasi sen itselleen mitä julkeimmin ja saastaisimmin
keinoin.
Mutta niin ehdoton ei hänen valtansa kumminkaan ollut, ettei hänkin
olisi tuntenut pelkoa ja kateutta; ja niitä sytyttivät pääasiassa Julia
ja Agrippina, keisarin kaksi veljentytärtä. He olivat, samoin kuin hän
itsekin, loistavan kauniita ja paheellisia naisia, aivan yhtä valmiita
muodostamaan omia puolueitaan ja ottelemaan, niin pitkälle kuin
tohtivat, rohkean, mutta huolettoman kilpailijan ylivaltaa vastaan.
Hekin käyttivät oveluutensa, rikkautensa, arvonsa, valtiollisen
vaikutuksensa, henkilölliset viehätyksensä turvatakseen itselleen
kannattajajoukon, joka olisi valmis, sopivan hetken tullen, mihin
toimintaan tahansa. On tuskin uskottavaa, että Messalina olisi edes
puolisonsa omituisen ja odottamattoman triumfin ensi huumeessakaan
millään tyydytyksellä nähnyt, että he palaisivat maanpaosta. Luultavaa
on päinvastoin, että keisarin tahto toteutui tässä suhteessa vastoin
hänen nimenomaisia toivomuksiaan; niinpä tuli Germanicuksen kahden
tyttären pelkkä läsnäolo olemaan alituisena todistuksena hänen
vaikutusvaltansa rajoituksesta.
Tähän aikaan, niinkuin tavallista rappeutuneitten kansojen
parissa, alenee roomalaisten historia pelkiksi kaskuiksi heidän
hallitsijoistaan. Onneksi meidän velvollisuutemme ei toki ole käydä
selvittelemään kaikkien vehkeitten ja vastavehkeitten _chronique
scandaleuse'a_, joka sietää tarkastelua yhtä vähän kuin Ranskan hovin
sisäiset kiistat maan historian pahimpina aikakausina. Saatamme vain
kysyä, mitä osaa filosoofi mahtoi näytellä sellaisessa hovissa.
Saatamme vain sanoa, että hänen asemansa siellä ei ole kunniaksi hänen
filosoofisille periaatteilleen; ja että meille hänen läsnäolonsa siellä
tuottaa yhtä vähän tyydytystä kuin maailmallinen ja pintapuolinen
piispa Mr. Fritchin taulussa "Kaarle II:n viimeinen sunnuntai
Whitehallissa".
Ja sellainen epäjohdonmukaisuus ja häälyväisyys kätkee itseensä oman
kostonsa, ei ainoastaan niin, että vaikutus ja hyvä maine on mennyttä,
vaan että vauriot ovat vielä suoranaisemmat. Niin kävi Senecankin.
Eräät seikat -- kenties voittamaton vastenmielisyys Messalinan
ääretöntä irstaisuutta kohtaan -- näyttävät vieneen hänet tämän
kilpailijain puoluelaisiin. Messalina vain odotti tilaisuutta iskun
iskeäkseen. Julia, kenties nuorempana ja vähemmän vaikutusvaltaisena
sisaruksista, merkittiin ensimmäiseksi uhriksi, ja tilaisuus tuntui
suotuisalta kietomaan Senecankin hänen kukistukseensa. Hänen määrätön
rikkautensa, hänen suuri kuuluisuutensa, hänen loistavat hengenlahjansa
tekivät hänestä keisarinnan pelättävän vastustajan ja hänen
kilpailijoillensa arvokkaan liittolaisen. Päätettiin raivata pois
tieltä molemmat yhdellä tempauksella. Juliaa syytettiin luvattomasta
yhteydestä Senecan kanssa, hänet ajettiin ensin maanpakoon ja sitten
otettiin hengiltä. Seneca karkoitettiin Korsikan saaren hedelmättömille
ja tautisille rannoille.
Ollen aikansa valistuneimpia miehiä olisi Senecan pitänyt saavuttaa
maine, joka olisi tehnyt mahdottomaksi moisen epäluulon; mutta meidän
tulee muistaa, että sellaisia syytöksiä, kuin tämä häntä vastaan tehty,
oli kaikkein helpointa keksiä, mutta kaikkein mahdottomin oli niitä
torjua. Kun ajattelemme, kutka olivat Senecan syyttäjiä, emme ole
velvoitetut uskomaan hänen syyllisyyttään. Hänen luonteensa oli tosin
valitettavan heikko ja aikakauden leväperäisyys sellaisissa asioissa
oli peloittavan demoralisoiva. Mutta hänen puolustuksekseen on olemassa
riittävästi seikkoja, jotka oikeuttavat meitä langettamaan tuomion: "ei
syypää". Ellemme kiinnitä liikanaisen suurta merkitystä hänen julkisten
vihamiestensä katkeraan parjaukseen, on meillä oikeus väittää, että
hänen elämänsä yleinen luonne on kyllin ilmeinen ja selvä vapauttamaan
hänet todistamattomasta syytteestä.
Juliaan nähden Suetonius nimenomaan sanoo, että rikos, josta häntä
syytettiin, oli epäiltävä ja että hänet tuomittiin kuulematta. Seneca
taas otettiin tutkittavaksi senaatissa ja julistettiin syylliseksi. Hän
kertoo, että Claudius ei häntä kaatanut, vaan että, kun hänet oli saatu
kukistetuksi, keisari pikemminkin tuki häntä jumalaisella kädellään
lievennystä löytäen, "hän rukoili senaattia minun puolestani; hän ei
ainoastaan _lahjoittanut_ henkeäni, vaan _kerjäsikin_ sitä minulle.
Olkoon hänen vallassansa harkita", lisää Seneca makeinta mairittelua
käyttäen, "missä valossa hän tahtoo asiaani katseltavan; joko hänen
oikeudenmukaisuutensa asian ratkaisee tahi hänen armonsa sen tekee,
asia aina kääntyy hyvinpäin. Kiitollisuuteni hän joka tapauksessa
ansaitsee, johtukoon hänen lopullinen vakuutuksensa minun
viattomuudestani siitä mitä hän tietää tai armossaan tahtoo."
Tämän kohdan nojalla me saatamme päätellä, mitenkä asianlaita oli.
Messalinan ahneus oli niin tyydyttämätön, että kun Senecan ääretöntä
omaisuutta ei otettukaan takavarikkoon, meillä on siinä todistus,
jonkunlainen ainakin, että hänen pelkonsa tai vihansa Senecaa kohtaan
ei ollut hillitön. Vaikka onkin merkille pantavaa, että häntä Senecan
kirjoituksissa vain sivumennen mainitaan, vaan ei koskaan herjauksin,
ei sittenkään saata olla epäilystä siitä, että syyte esitettiin
senaatissa hänen yllytyksestään; että Claudius, hyvin köykäisen
neuvottelun jälkeen tai oikeastaan ei minkään, tuli tahi oli tulevinaan
vakuutetuksi Senecan syyllisyydestä; että senaattorit, tavanomaisessa
matelevassa orjamaisuudessaan, heti äänestivät hänet syypääksi
maankavallukseen ja tuomitsivat hänet kuolemaan ja hänen omaisuutensa
takavarikkoon; ja että Claudius, ehkä kunnioituksesta kirjallisuutta
kohtaan, ehkä Agrippinan tahi jonkun vaikutusvaltaisen vapautettunsa
välityksestä antoi anteeksi osan hänen rangaistuksestaan, juuri niin
kuin kuningas Jaakko I antoi anteeksi raskaimmat erät Francis Baconille
tuomitusta rangaistuksesta.
Ei Claudiuksen mielipide eikä senaatin langettama tuomio muodosta
vähintäkään pätevää todistetta häntä vastaan. Senaatti oli tähän aikaan
niin matalamielinen ja niin kauhun täyttämä, että muutamassa
tilaisuudessa keisarin erään vapautetun orjan pelkkä umpimähkäinen
syytössana riitti yllyttämään heidät erästä joukostansa vastaan, niin
että he lävistivät hänet siihen paikkaan rautaisilla piirtimillään.
Mitä tulee Claudius parkaan, niin hänen oikeudenhoitonsa, niin
malttavaa ja uurastavaa kuin olikin, oli jo muodostunut julkisen pilan
aiheeksi. Eräässä tilaisuudessa hän julisti ja tauluunsa piirsi sen
viisaan tuomion, "että hän yhtyy niihin, joilla on totuus puolellaan".
Toisessa tilaisuudessa joku alhainen kreikkalainen, jonka asia joutui
hänen eteensä, tuli niin kärsimättömäksi hänen typeryytensä takia, että
ääneen huudahti: "Vanha hupsu sinä olet!" Ei ole kerrottu, että
kreikkalaista rangaistiin. Roomalaisten tavat sallivat runsaan annoksen
mieskohtaista ivaa ja karkeutta. Kerrotaan, että eräässä tilaisuudessa
hirveä ja verinen Caligulakin, nähdessään jonkun maaseutulaisen
myhäilevän, kutsui hänet luokseen ja uteli, mitä tämä nauroi. "Sinua",
vastasi mies, "sinä näytät sellaiselta veijarilta." Julma tyranni
siihen määrään ällistyi tapahtuman koomillisuudesta, ettei piitannut
siitä sen enempää. Muuan roomalainen ritari, jota vastaan oli keksaistu
joku roskainen juttu ja joka näki Claudiuksen kuuntelevan mitä
joutavinta ja halveksittavinta todistelua häntä vastaan, suuttui moista
hirveää tökeryyttä ja nakkasi kynänsä ja taulunsa häntä vasten kasvoja
niin tuimasti, että leukaan tuli haava. Keisarin omituinen
hajamielisyys antoi sekin aihetta tuhansiin kaskuihin. Muun muassa
kerrotaan, että kun eräät tuomitut pahantekijät olivat menossa
taistelemaan miekkailijoina ja ennen kilpailuja tervehtivät häntä
ylevillä sanoilla: "Ave, Imperator, morituri te salutamus!" (Terve,
keisari, kuolemaan mennen me sinua tervehdämme!), hän vastasi omituisen
nurinkurisesti: "Avete vos!" (Terve teillekin!), minkä vastauksen he
käsittivät armahduksen merkiksi eivätkä tahtoneet käydä tappelemaan,
ennenkuin keisarin eleet heidät siihen pakottivat.
Sellaisten tuomarien kuin Claudiuksen ja hänen senaattinsa tuomio on
hyvin vähäarvoinen miehen viattomuuteen tahi syyllisyyteen katsoen;
mutta tuomio lankesi joka tapauksessa niin, että Seneca oli
karkoitettava Korsikan saarelle.