Kuvaillessaan suuren englantilaisen hallitsijan Edvard III:n hylättyä
kuolinvuodetta sanoo runoilija Gray:
"Kurjana hän lepää paarillansa!
Ei sydän sääli, ei silmä suo
Edes kyyneltä hautajaissaatoks'.
* * *
Vaan sankka parvi auringon tuon nostaman?
Mennyt: Aamua nousevaa vastaan.
Kauniisti hymyää Huomen, lämmin on lännen tuuli,
Sinikirkkaana loistaa maa, hänen nyt.
Koruvaatteissa haaksikin kultainen ui;
Nuoruus kokassa teiskaa, perää pitää Ilo;
Ei piittaa tuulispäästä, mi vuottaa,
Levossa synkäss', ehtoolta saalistaan."
Tämän kohdan viimeiset säkeet soveltuisivat Caius Caesariin. Ei mitään
kaunista tahi iloista liittynyt edes hänen hallituksensa alkuunkaan.
Alusta loppuun se oli raivoavan mielettömyyden, hekuman ja veren
hallitusta. Hänen suvussaan oli perinnöllinen mielipuolisuuden piirre,
jota oli omiansa kehittämään se seikka, että he olivat joutuneet
keisarillisen itsevaltiuden pyörryttävälle kukkulalle, ja joka
tavallisesti ilmeni hirvittävissä ja luonnottomissa rikoksissa. Jos
rupeaisimme etsimään vertaista Caius Caesarille, niin keksimme sen
Tanskan Kristian VII:n tai Venäjän Paavalin historiasta. Kaikissa
kolmessa me kohtaamme saman kaamean kalpeuden, saman unettomuuden, joka
ajoi heidät öisin nousemaan ylös mittailemaan huoneitansa, saman
herkeämättömän epäilyksen, saman sammumattoman julmuuden ja kidutuksen
himon. Pian hän käytti tilaisuutta vapautuakseen hyväntekijöistään,
Macrosta ja Enniasta, sekä kilpailijastaan, nuoresta Tiberiuksesta. Ja
hänen hallituksensa jatko oli sarja mielettömiä hurjasteluja. Meille ei
ole säilynyt sitä osaa Tacituksen verrattomista Annaleista, joka kertoi
Caiuksen hallituksesta, mutta enemmän kuin kyllin kuohuttamaan ja
kauhistamaan mieliä on säilynyt Senecan hajanaisissa piirrelmissä ja
Suetoniuksen latinan- sekä Dio Cassiuksen kreikankielisissä
kertomuksissa.
Hänen mielettömyytensä ilmeni toisinaan järjettömänä mässäyksenä, kun
hän esim. järjestytti yli 8.000 puntaa maksavat illalliset; toisinaan
hullunkurisessa ja mauttomassa vaatetusparressa, kun hän esim. esiintyi
julkisuudessa naisen sukissa, kullalla ja helmillä kirjailluissa;
toisinaan persoonallisina loukkauksina ja solvauksina Rooman kaikkiakin
säätyjä ja luokkia vastaan, niin että hän saattoi kutsua illalliselle
senaattorin ja esittää hänelle humalaisen maljoja juuri samana iltana,
jolloin oli tuominnut kuolemaan hänen poikansa; toisinaan lopen
hourupäisenä herjauksena, kun hän esim. julmasti vihoitteli Jupiterille
siitä, että tämä rohkeni jyristä hänen ollessaan illallistamassa tahi
teatterinäytäntöä katsomassa; mutta etenkin se ilmeni sammumattomana
julmuutena, jonka johdosta Seneca antaa hänelle nimityksen "bellua" eli
"villipeto" ja sanoo, että hän näyttää olleen luotu "ihmisrodun
häväistykseksi ja perikadoksi".
Ottakaamme Senecan kirjoituksista yksi ainoa kohta vahvistamaan hänen
huomautustansa, "että hän äärettömästi himosi ihmisverta, jota hän
käski vuodattamaan läsnäollessaan niin innokkaasti, ikäänkuin olisi
valmis juomaan sitä omin huulin". Hän sanoo, että keisari eräänä
päivänä ruoskitutti ja kidutti konsuli- ja qæstoriperheitten jäseniä,
ritareita ja senaattoreita, ei tutkiakseen heitä, vaan sulasta oikusta
ja raivosta; tosissaan hän mietti koko senaatin teurastusta; hänhän se
julkilausui toivomuksen, että Rooman kansalla olisi vain yksi niska,
jotta hän yhdellä ainoalla iskulla saisi sen katkaistuksi; hän vaiensi
uhriensa huudot tai syytteet milloin työntäen sienen heidän suuhunsa,
milloin tukkien heidän suunsa heidän omilla rikkiraastetuilla
vaatteillaan, milloin leikkauttamalla heiltä kielen, ennenkuin heidät
heitettiin pedoille. Eräässä tilaisuudessa hän nousi kemuistaan ja
vaati töppösiään, joita piteli eräs orja vierasten lepäillessä
patjoillaan, ja niin kärkäs hän oli näkemään kuolemaa, että kun hän
siinä vaelsi lampunvalossa edestakaisin katollisessa pylväskäytävässään
naisten ja senaattorien seurassa, hän tuolloin tällöin käski katkaista
jonkun onnettoman uhrinsa pään siinä silmiensä edessä.
Kuinka sanomatonta pelkoa ja inhoa jotkut näistä Caesareista herättivät
aikalaisissa, siitä on räikeänä todistuksena se seikka, että jo heidän
pelkkä näkönsä kuuluu tehneen levottomaksi. Appensa Agricolan
elämäkerrassa Tacitus mainitsee, mikä värisyttävä muisto häneen oli
jäänyt näytäntöjä katsovan Domitianuksen punaisista kasvoista. Seneca
puhuu eräässä paikassa kovaonnisista, joille on rangaistukseksi
määrätty kivitys, miekka, tuli ja _Caius_; eräässä toisessa hän sanoo,
että keisari oli kiduttanut vihaisimpia roomalaisia kaikella, mikä
suinkin saattoi aiheuttaa syvintä kuolemantuskaa, -- köysillä,
piinapenkillä, tulella ja, ikäänkuin siinä olisi pahin kidutus
kaikista, näyllään. Mitä laatua se oli, sen saamme tietää Senecalta
itseltään: "Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalvakat, katse mieletön;
hänen tuikeat, kiillottomat silmänsä puoliksi peittyivät kurttuun
vedettyjen kulmakarvojen alle; hänen rujomuotoinen päänsä oli osaksi
kalju, osaksi värjättyjen hiusten peittämä; niskassa kasvoivat
harjaksentapaiset, raajat olivat heikot ja jalat epämuotoiset." Voi
sitä kansaa, jota painaa raa'an itsevaltiaan kantapää; kolminkerroin
voi sitä kansaa, joka saattaa sietää niin eläimellistä despoottia kuin
tätä. Vaan senpä kansan keskuudessa eli Seneca ja sen despootin aikana
kului hänen ensi miehuutensa ikä.
Kansan mikä useammin turmelukseen veikään
Ja paheitten kautta syöksi orjuuteen
Kuin että huoleton orjuus toki sentään
Enemmän viehättää kuin vapaus vaivoineen?
Caius Caesarin omituisuuksiin kuului, että hän vihasi kaiken etevyyden
olemassaoloakin. Hänen oli tapa häväistä ja solvata itseään jumaliakin
ja karsaasti katsella Apollonkin ja Jupiterin patsaita Kapitolilla. Hän
harkitsi Homeron hävittämistä ja käski poistaa kaikista kirjastoista
Liviuksen ja Virgiliuksen teokset, siksi ettei voinut sietää heidän
ylistämistänsä. Hän määräsi kuolemaan Julius Græcinuksen, ei mistään
muusta syystä kuin siitä, "että hän oli parempi mies kuin tyrannin etu
salli kenenkään olla"; sillä, kuten Plinius kertoo, Caesarit
kannaltansa pitivät parempina paheellisia kuin kunnon kansalaisia. Oli
siis tuskin uskottavaa, että sellainen mies tyynin mielin näkisi
Senecan maineen nousemistaan nousevan. Tähän saakka tämä nuori mies,
joka oli Caiuksen tullessa hallitukseen viidenneljättä vanha, ei ollut
kirjoittanut mitään filosoofista teosta, mutta kaiken todennäköisyyden
mukaan hän oli julkaissut ensimmäiset, vaan ei enää olemassa olevat
tutkielmansa "maanjäristyksistä", "taikauskosta" sekä kirjansa
_Intiasta_ ja _Egyptinmaan tavoista_, noitten varhain tehtyjen matkojen
tuloksia. Luultavaa myöskin on, että hän oli julkisesti yleisölle
lukenut joitakuita noista murhenäytelmistä, jotka ovat säilyneet
jälkimaailmalle hänen nimellään ja joitten kokoonpanossa hän varmaankin
on ollut osallisena. Kaikki nämä teokset ja etenkin se ylistys, jota
hän runoteoksia julkilukemalla oli osakseen saanut, lienevät hankkineet
hänelle sen suuren kirjallisen maineen, jonka tiedämme hänen
saavuttaneen. Keisarin kateutta ja vihaa ei kuitenkaan ollut herättänyt
tämä maine, vaan hänen oikeussalissa pitämäinsä puheitten loistava
kaunopuheisuus. Caius mairitteli mieltänsä sillä, että hänelläkin oli
kaunopuheisuuden lahja; ja, kumma sanoa, häneltä onkin olemassa
joitakuita irrallisia lauselmia, jotka näyttävät osoittavan, että hän,
valoisina välihetkinä, ei suinkaan ollut vailla hengen älyä ja
terävyyttä. Todellista huumoria ja kekseliäisyyttä on esimerkiksi
pilkkanimissä "kultainen lammas", jonka hän antoi rikkaalle ja
säyseälle Silanukselle, ja "hamepukuinen Odysseus", jolla hän nimitti
isoäitiänsä, kunnianarvoisata Liviaa. Pari lyhyttä, purevaa,
epigrammantapaista arvostelua Senecan tyylistä ei ole kokonaan vailla
totuutta; hän kutsui Senecan teoksia _commissiones meras_,[30] eli
pelkkää paraatia. Tällä lauselmalla hän, sattuvasti kylläkin, sai ilmi
eräänlaisen teatraalisen, turhan pedanttisen, koulumestari- ja
professorimaisen luonteen Senecan kirjoitustavassa, sen retoorisen
kirjailun ja antiteesin sekä toisekseen siinä tuntuvan miehekkään
yksinkertaisuuden ja voiman puutteen. Eräässä toisessa huomautuksessa
hän osoitaksen vieläkin onnistuneemmaksi kriitikoksi. Hänestä näet
Senecan kirjoitukset olivat "_arena sine calce_", "hietaa vailla
kalkkia", eli, niinkuin ehkä voisi sanoa, "hieta-aavikko". Tämä
epigrammi osoittaa todellista kriitillistä kykyä. Täsmällisesti se
paljastaa Senecan lyhyet, yhtäjaksoisuutta kaipaavat mietelauselmat,
jotka usein ovat kokoonpannut irrallisista antiteeseistä. Tämä
arvostelu käy yksiin Malebranchen huvittavan vertauksen kanssa, että
Senecan kirjoitustapa, alituisine ja turhanpäiväisine neuvoineen,
johdattaa hänen mieleensä tanssijan, joka lopettaa siihen mistä
aloitti.
Mutta Caius ei tyytynyt vain lausumaan näppäriä ja pahansisuisia
arvosteluja. Kun Seneca eräässä tilaisuudessa piti oikeudenistunnossa
puheen hänen läsnäollen, sytytti puhujan voimakas ja loistava esitys
Caiuksessa niin polttavan kateuden ja vihan, että hän heti merkitsi
hänet viipymättä mestattavaksi. Jos Seneca olisi kuollut tällä
ikäkaudellaan, olisi hän oletettavasti jäänyt kutakuinkin
tuntemattomaksi ja jättänyt kenties vain harvoja jälkiä
olemassaolostaan lukuunottamatta muutamia murhenäytelmiä, joiden
alkuperä on epätietoinen, ja mahdollisesti ohimenevän maininnan Dion
tai Tacituksen kirjoissa. Mutta kohtalo varasi hänelle paljon
loistavamman uran, josta on paljonkin sanomista. Eräs Caiuksen
suosikeista kuiskasi keisarille, että oli tarpeetonta sammuttaa riutuva
liekki, että puhujan terveys oli niin heikko, että luonnollinen kuolema
rasittavan työskentelyn kutsumana piankin poistaisi hänet tyrannin
tieltä.
Koko sen vain muutamia vuosia pitkän ajan, minkä Caiuksen hallitus enää
kesti, Seneca, ajoissa varoitettuna, pysyi kerrassaan syrjässä ja
tuossa pakollisessa joutilaisuudessaan rautaisen ahkerana hankki
itselleen tietomäärän, runsaan kuin tietosanakirja. "Ei yksikään
päiväni", sanoo hän eräällä myöhäisemmällä ajalla kuvaillen, kuinka
vietti tämän aikansa, "kulu täydellisessä toimettomuudessa. Minä
riistän osan yöstäkin tutkimuksiini. Uneen en saa joutoaikaa, vaan
vaivun siihen, ja minä pidän silmäni työssä, vaikka ne ovat väsyneet ja
raukeat unettomuudesta. Pysyn loitolla en ainoastaan ihmisistä, vaan
asioistakin, ja etenkin omistani. Työskentelen jälkimaailmaa varten;
minä kirjoittelen seikkoja, joita heidän saattaa olla hyödyllistä
tietää. Minä uskon sille näissä kirjoituksissa terveellisiä varoituksia
-- sekoituksia, jotka tavallaan sisältävät hyödyllisiä lääkkeitä."
Mutta Caiuksen päivät saivat äkillisen lopun. Hänen törkeät ja ennen
kuulumattomat solvauksensa Valerius Asiaticusta ja Cassius Chæreaa
kohtaan vetivät hänen päällensä ansaitun koston. Lisätodistus, jos
todistusta kaivattaneen, keisarivallan aikuisen Rooman alennuksesta on,
että hän ei saanut palkkaansa kansalta, jota hän oli veroilla
raskauttanut, ei sotamiehiltä, joita hän oli uhkaillut teilata
rykmentittäin; ei ritareilta, joita hän laumoittain oli surmauttanut;
ei ylimyksiltä, joita hän melkein järjestään oli kohdellut julkean
häpäisevästi; eipä edes senaatilta, jota loistoisaa virkakuntaa hän oli
kaikissa tilaisuuksissa tahallisesti herjannut ja vihanpurkauksin
sättinyt -- vaan yksityistä solvaustaan kostavalta sotilaalta.
Pretoriaanien kohortin päämiehellä tribuuni Cassius Chærealla oli näet
heikko, ohut ääni, ja tämän äänensä takia hän joutui keisarillisen
hulluttelijan karkean ja herjaavan naljailun esineeksi. Mutta hänpä
päätti kostaa solvauksen ja samalla kertaa vapauttaa maailman
hirviöstä. Hän sai muutamia kumppaneita salaliittoon, joka kuitenkin
melkeinpä oli mennä hukkaan päättäväisyyden puutteessa. Kokonaista
neljä päivää he empivät, kun Caius joka päivä omassa persoonassaan
istui johtamassa verisiä kilpaleikkejä amfiteatterissa. Viidentenä
päivänä (tammikuun 24:nä v. 41), pahoinvoipana ylenpalttisen
illallisensa jälkeen, hän oli haluton palaamaan leikkejä katsomaan,
mutta lopulta kuitenkin nousi ylös seuralaistensa hartaita rukouksia
totellen. Holvattu käytävä vei palatsista sirkukseen, ja tässä
käytävässä Caius kohtasi joukon ylhäisiä aasialaisia nuorukaisia,
joitten oli määrä tanssia pyrrholainen tanssi ja laulaa hänelle
ylistyslaulu näyttämöltä. Caius halusi saada kuulla heidän esityksensä
heti paikalla, mutta heidän johtajansa esteli: äänet olisivat käheät
itse näytännössä. Sillä hetkellä Chærea kysyi häneltä yön tunnussanaa.
Hän ilmoitti tunnussanaksi "Jupiter". "Ota hänet koko vihassaan!"
huudahti Chærea iskien häntä kurkkuun, ja melkeinpä samalla hetkellä
Sabinuksen lyönti halkaisi tyrannin leukapielen ja painoi hänet
polvilleen. Hän kyyristyi kokoon varjellakseen itseään enemmiltä
iskuilta ääneen huutaen: "Minä elän! Minä elän!" Hänen kantotuolinsa
kantajat ryntäsivät hänen avukseen ja löivät seipäillään, mutta Caius
kaatui saatuaan kolmekymmentä haavaa. Jättäen ruumiin virumaan
verissään salaliittolaiset syöksyivät ulos palatsista neuvotellakseen
senaatin kanssa vanhan tasavallan jälleen voimaan saattamisesta. Samana
yönä murhan jälkeen konsulit antoivat Chærealle kauan sitten unhotetun
tunnussanan "Vapaus". Mutta tämä pieni toivon pilkahdus osoittausi
aivan petolliseksi. Uskottiin, että murhatun mielipuolen levoton henki
kummitteli palatsissa, ja kauan ennenkuin ruumis oli säädyllisten
hautajaisten jälkeen viety lepokammioon, oli uusi keisari Juliusten
suuresta suvusta varmasti istutettu valtaistuimelle.