Senecan elämää koskevat persoonatiedot hänen miehuutensa ikään saakka
ovat niukat ja katkonaiset. Eräästä tilapäisestä lauselmasta me teemme
sen johtopäätelmän, että hän vieraili tätinsä luona Egyptissä, silloin
kun tämän mies oli siellä prefektinä, ja että sama haaksirikon vaara
uhkasi molempia, kun, oltaessa kotimatkalla, tädin mies oli kuollut
laivalla. Tämä matka on kenties sytyttänyt hänen mieleensä sen syvän
mielenkiinnon ja tiedonhalun Niilin ilmiöitten suhteen, mikä niin
voimakkaana ilmenee useassa hänen filosoofisten tutkimustensa kohdassa;
eikä tosiaan mikään ole uskottavampaa, kuin että hän sai Neron
varustamaan retkikunnan, varhaisimman mitä tunnetaan, tuon salaperäisen
joen lähteitten löytämiseksi. Muita viittauksia hänen matkoihinsa ei
hänen kirjoituksissaan tavata, mutta me saatamme edellyttää, että hän
aivan varhaisilta vuosiltaan asti on tuntenut mielenkiintoa
luonnontieteisiin, koskapa hän jo vallan nuorena on kirjoittanut
kirjan maanjäristyksistä, joka kirja ei kuitenkaan ole säilynyt
jälkimaailmalle.
Isänsä tähden luovuttuaan filosoofisista harrastuksistaan hän kääntyi
virkauralle. Hän rupesi asianajajaksi ja voitti huomiota nerollaan ja
kaunopuheliaisuudellaan oikeusasioissa. Valtiolliselle uralle
jouduttuaan hän menestyksellä rupesi ehdolle quaestorin virkaan, joka
oli tehokas askel valtion korkeimpia virkoja kohden. Tällä elämänsä
kaudella hän nai naisen, jonka nimi ei ole tullut tietoomme
ja josta meillä on yksi ainoa vihjaus, omituista laatua kylläkin.
Samoin kuin meidän omassa historiassamme toisin ajoin on ollut
säätyläisnaisten kesken muotina pitää kääpiöitä ja neekereitä
palvelijakunnassansa, samoin näyttää Rooman naisilla tähän aikaan
olleen järjetön ja vastenmielinen tapa pitää vähämielisiä palvelijainsa
parissa. Senecan ensimmäinen vaimo oli seurannut tätä muotia, ja
viidennessäkymmenennessä kirjeessään uskolliselle ystävälleen
Luciliukselle koskettelee Seneca tätä seikkaa seuraavalla huvittavalla
tavalla. "Sinä tiedät", sanoo hän, "että vaimoni huppana palvelustyttö
Harpaste on jäänyt talooni rasittavana perintönä. Minä puolestani
tunnen mitä syvintä vastenmielisyyttä tämänlaisia luonnottomuuksia
kohtaan. Jos milloin tahtonen nauraa idiootille, niin ei minun tarvitse
sitä etäältä etsiä. Nauran itselleni. Tämä mielivaivainen tyttö on
äkkiä tullut sokeaksi. Vaan niin uskomattomalta kuin juttu tuntuukin,
on se kuitenkin totta, että hän ei sokeudestaan tiedä mitään ja siksi
pyytää hoitajaansa viemään hänet muualle, koska talo muka on pimeä.
Mutta saatat olla varma siitä, että se, mitä me hänessä nauramme, se
sattuu meille kaikille; ei yksikään ymmärrä olevansa saita tai ahnas.
Sokea etsii opasta; _me_ vaellamme ilman opasta."
Tämä kohta tarjoaa meille erinomaisen esimerkin Senecan menettelystä,
siitä kuinka hän käyttää säännöllisesti jokaista tilaisuutta ja
asianhaaraa kääntääkseen keskustelun filosofian alalle.
Tästä vaimosta, joka kuoli hiukkaista ennen Senecan karkoitusta
Korsikaan, hänellä oli kaksi poikaa. Toinen näistä ummisti silmänsä
Helvian sylissä ja hänen suudelmiensa peittämänä vähemmän kuin
kuukautta ennen Senecan lähtöä Korsikaan. Toisesta, jonka nimi oli
Marcus, hän kirjoittaa seuraavan viehättävän palasen. Vaadittuaan
äitiänsä Helviaa etsimään lohdutusta Gallio- ja Mela-veljien
rakkaudesta hän lisää: "Näistä käännä silmäsi myös pojanpoikaasi --
Marcukseen, mitä ihastuttavimpaan poikaseen, jonka lähettyvillä ei
mikään murhe saata kauan kestää. Ei kenenkään rinnassa asusta surua
niin suurta tai niin verestä, ettei se lientyisi hänen hyväilyistään.
Kenen kyyneleitä hänen hilpeytensä ei hillitsisi? kenen mieltä hänen
lepertelynsä ei keventäisi huolten taakasta? ketä hänen iloinen
olentansa ei houkuttelisi leikinlaskuun? kenen huomiota, vaikkapa
ajatuksiinkin takertuneen, ei puoleensa vetäisi ja voittaisi tämä
lapsekas lavertelevaisuus, johon ei kukaan voi väsyä? Suokoon Jumala,
että hän saisi elää minun jälkeeni; läjääntykööt kaikki kohtalon
kolhaukset minun päälleni." Toteutuiko Senecan rukous, sitä emme tiedä;
mutta kun emme enää saa kuulla Marcuksesta, on uskottavaa, että hän
kuoli ennen isäänsä ja että Senecan suku, niinkuin niin monen suuren
miehen, sammui toiseen sukupolveen.
Luultavasti Seneca tällä aikakaudella laski perustuksen sille
suunnattomalle varallisuudelle, joka herätti hänen vastustajissaan
vihaa ja pilkkaa. On täysi syy luulla, että tämä rikkaus hankittiin
kunniallisella tavalla. Kun sekä hänen isänsä että äitinsä olivat
varakkaat, oli hän epäilemättä perinyt runsaan omaisuuden; sitä
lisäsivät menestyksellisen asianajotoimen tuottavat tulot ja lopuksi
paisuttivat hänen oppilaansa Neron ruhtinaalliset lahjoitukset. Ei ole
epätodenmukaista, että Seneca, niinkuin Cicero ja moni muu varakas mies
heidän päivinään, kasvatti omaisuuttaan lainaamalla rahaa korkoa
vastaan. Sellaista menettelyä ei pidetty mitenkään häpeällisenä; ja kun
ei ole mitään todistetta, että Dio Cassiuksen parjaukset häntä vastaan
tässä suhteessa pitävät paikkansa, saatamme ne sivuuttaa äänettömällä
ylenkatseella. Dio vakavissaan ilmoittaa, että Seneca se synnytti
Britanniassa kapinan äkkiä keräämällä hirvittävän summan, 40 miljoonaa
sestertsiä; mutta tämä on varmasti vain julkisen vihamiehen panettelua.
Palaamme tuonnempana Senecan varallisuuteen; mutta tässä me saatamme
myöntää, että se epäilemättä oli epämiellyttävää ja epäjohdonmukaista
filosoofissa, joka alituiseen ylisteli köyhyyttä, ja että se hänen
omassakin ajassaan aiheutti epäedullista huomiota, niinkuin saatamme
nähdä nimityksestä "_praedives_", "ylen äveriäs", "upporikas", jonka
hänelle antaa sekä satiirinen runoilija että vakava historioitsija.
Seneca oli täysin selvillä siitä, että tämä moite voitaisiin tehdä
häntä vastaan, ja täytyy myöntää, että ne perusteet, joilla hän
puolustautuu tutkielmassaan _Onnellisesta elämästä_, eivät ole aivan
johdonmukaiset tai tyydyttävät.
Senecan poikavuodet sattuivat keisari Augustuksen loppuiän
aikaan, jolloin kansa, hallitsijansa viisaudesta ja varovaisesta
käyttäytymisestä huolimatta, alkoi selvästi älytä, että vapaudesta ei
ollut muuta jäänyt jäljelle kuin nimi. Hänen nuoruutensa ja ensi
miehuusikänsä kului Tiberiuksen kolmekolmattavuotisen hallituskauden
aikana, tuon kauhun hallituksen, jonka kestäessä roomalaismaailma oli
vaipunut kuolonkaltaiseen, pelottavan äänettömyyden ja turtumuksen
tilaan;[27] ja vaikkei hän joutunut persoonalliseen kosketukseen tämän
"petomaisen hirviön" kanssa, hän melko tiheään viittailee häneen ja
hänen konnamaiseen neuvonantajaansa Sejanukseen, jonka vaarallinen
valta niin äkkiä kukistui. Tähän aikaan mennessä hän ei ollut vielä
mieskohtaisesti tutustunut noihin rikoksiin ja kauhuihin, joista osansa
saavat ne miehet, jotka joutuvat likeisiin tekemisiin tyrannien kanssa.
Tämä tapahtui hänelle vasta Caius Caesarin hallitessa, josta me,
yksistään Senecan kirjoitusten nojalla, saatamme piirtää kuvan
"luonnollista kokoa".
Caius Caesar oli Germanicuksen ja vanhemman Agrippinan poika.
Germanicus oli erittäin urhoollinen ja onnekas sotapäällikkö sekä
aikansa viisaimpia ja puhdastapaisimpia miehiä. Hänen vaimonsa
Agrippina oli uskollisuudessaan, siveydessään, lempeydessään, mielensä
ylevyydessä roomalaismatroonan todellinen perikuva korkeinta ja
puhtainta laatua. Omituista, että sellaisten vanhempain pojasta piti
tulla ihmisrodun kaikkein kurjimpia, julmimpia ja viheliäisimpiä
olentoja. Niin kuitenkin oli asianlaita: ja huomattava seikka on, että
tuskinpa yksikään tämän pariskunnan kuudesta lapsesta peri isänsä ja
äitinsä hyveitä, kun toisekseen kaksi heistä, Caius Caesar ja nuorempi
Agrippina, onnistuivat paheillaan ja rikoksillaan hankkimaan aivan
poikkeuksellisen saastaisen maineen. Tämä onneton tulos on osittain
saattanut johtua siitä huonosta ympäristöstä, jossa he saivat ensi
kasvatuksensa. Heidän isänsä Germanicus, joka urheutensa ja
menestystensä takia oli herättänyt epäluuloisen setänsä Tiberiuksen
kateuden, kavalasti myrkytettiin Syyriassa, ja tihutyö ilmeisesti
tehtiin keisarin tieten, ellei suorastaan hänen toimestaan. Agrippina
sai kärsiä lukemattomia julmia solvauksia ja karkoitettiin sitten
äärimmäiseen köyhyyteen Pandatarian saarelle. Vanhemmista veljeksistä
kaksi, Nero ja Drusus Germanicus, julistettiin valtion vihollisiksi;
Nero karkoitettiin Pontian saarelle ja siellä surmattiin; Drusus
teljettiin salaiseen vankeuteen palatsissa. Nuorimman, Caiuksen,
joka on paremmin tunnettu Caligulan nimellä, Tiberius kutsui
kunnottomuuksiensa tyyssijaan Caprille, ja siellä hän pelasti henkensä
vain mitä alhaisimmalla imartelulla ja mitä viekkaimmalla
alistuvaisuudella. Capri on pieni, sanomattoman suloinen saari Napolin
lahden ulommaisella äärellä. Sen maaperä on hedelmällinen, meri kirkas
ja kuulakas, tuulenhenki raitis ja terveellinen. Vaikka asemansa kautta
erillinen, se kuitenkin on helposti saavutettavissa Roomasta käsin.
Tähän aikaan, ennenkuin Vesuvius oli jälleen sytyttänyt nuo tuhoisat
tulet, jotka esiin syösten hautasivat laavan ja kuonan alle
Herculaneumin ja Pompeijin pikkukaupungit, se näköala, jota se
vallitsi, oli vieläkin ihastuttavampi kuin nyt. Viinitarhat ja
öljypuulehdot verhosivat kummankin puolen tätä verratonta lahtea,
suorastaan alas vesilinjaan asti, jossa kirkkaat sinivedet näyttivät
väreilyllään suutelevan rannan kirjokiviä. Kyljet täynnä viehättäviä
huviloita ja onnellisia kyliä kohosi kaiken yläpuolelle tulivuoren
jättimäinen kartio, joka oli tuntunut sammuneelta jo vuosisatoja ja
jota, kraateria myöten, peitti rehevä kasvullisuus. Sellainen oli se
ihastuttava koti, jonka Tiberius ikuisiksi ajoiksi tahrasi valitessaan
sen vanhuutensa syrjäiseksi tyyssijaksi. Täällä hän heittäysi
kaikkinaisen hienostuneen turmeluksen valtaan ja täältä hän, yleisen
käsityksen mukaan ihmisistä kurjin, kirjoitti senaatille sen
muistettavan kirjeen, jossa hän tunnustaa jokapäiväisen, sanomattoman
kurjuutensa syyttävän omantunnon tuskissa, joita ei yksinäisyys eikä
valta voineet auttaa häntä pakenemaan.
Ei milloinkaan ole kauniimpi maisema kokenut pahempaa alennusta; ja
täällä, jossakussa niistä kahdestatoista huvilasta, jotka Tiberius oli
rakentanut, ja siniluolien keskellä, jotka hänen käskystään oli
muovailtu, nuori Caius[28] kasvoi mieheksi. Se olisi ollut kaamea koulu
jalommallekin luonteelle; epäkelvolle ja verenhimoiselle luonteelle
niinkuin Caiuksen se oli täydellinen turmio. Mutta vaikka hän oli niin
orjamaisen nöyrä keisarille, että aiheutti tuon kompasanan, että
koskaan ei ole ollut ilkeämpää mestaria eikä koskaan kyyristelevämpää
orjaa -- vaikka hän peitti täydellisesti kaiken suuttumuksen ilmeen
äitinsä ja veljiensä kauhistuttavan kuoleman johdosta, vaikka hän
uskollisesti heijasti isäntänsä katseita ja huolellisesti kaiutti hänen
joka sanaansa -- niin sittenkään hän ei tuolla pohjattomalla
teeskentelyllä, jota moinen asema vaati, onnistunut salaamaan
Tiberiuksen läpitunkevalta katseelta luonteensa oikeata julmuutta.
Koska hän ei ollut keisarikunnan laillinen perijä -- sillä Tiberius
Gemellus, Tiberiuksen nuori pojanpoika, oli vielä elossa ja Caius oli
syntymänsä kautta vain hänen veljensä pojanpoika -- hän tuli
välikappaleeksi pretoriaanien päämiehen Macron ja hänen vaimonsa Ennian
vehkeissä. Eräs hänen parhaita ystäviään oli Herodes Agrippa,[29] joka
tapatti apostoli Jaakobin ja vangitutti Pietarin ja jonka traagillinen
kohtalo on mainittuna Apostolien Tekojen kahdennessatoista luvussa. Kun
Caius eräässä tilaisuudessa oli herjannut diktaattori Sullaa, Tiberius
halveksien huomautti, että hän saisi kaikki Sullan paheet, vaan ei
yhtään hänen hyveistään; ja toisen kerran, kun Caius oli riidellyt
orpanansa kanssa, keisari kyynelsilmin syleili nuorta lapsenlastaan ja
sanoi otsaansa rypistelevälle Caiukselle, tuollaisella omituisella
aavistuksen neronleimauksella, jonkalaisista toisinaan saamme lukea
historiassa: "Miksi olet niin kärkäs? Kerran vielä tapat tämän pojan ja
joku toinen murhaa sinut." Jotkut ovat uskoneet, että Tiberius
tahallisesti tuki tarkoitusta, että Caius saisi periä hänen
valtaistuimensa, jotta Rooma leppeämmin muistelisi häntä vieläkin
pahemman hirviön sitä tyrannisoidessa. Roomalaisetkin, jotka
erikoisella kiintymyksellä kunnioittivat Germanicuksen perhettä,
näyttivät varhain menettäneen kaiken toivonsa Caiuksen suhteen. He
odottivat vain vähän parannusta, kun hallitsijana olisi pahantapainen
poika, "joka ei tietänyt mitään ja oli kasvanut paheissa", jota
varmaankin Macro pääsisi vallitsemaan ja jonka aikana saataisiin nähdä
vielä pahempi Tiberius ja vielä pahempi Sejanus.
Viimeinpä terveys ja tarmo loppuivat Tiberiukseltakin, mutta ei hänen
tavanomainen teeskentelynsä. Hän säilytti saman taipumattoman sielun ja
jäykän käytöksen sekä koetti hitaan määräperäisellä puhetavallaan,
toisinaan myös keinotekoisella puheliaisuudella salata lähestyvän
loppunsa. Rauhatonna muutettuaan asuntoa hän lopulta asettui erääseen
huvilaan Misenumissa, joka oli aikanaan kuulunut ylellisen komealle
Lucullukselle. Siellä paljastui hänen terveytensä todellinen tila.
Charicles, etevä lääkäri, joka oli käynyt ystävällisellä vierailulla,
sai, suudellessaan hänen kättänsä jäähyväisiksi, tunnustelleeksi hänen
valtimoaan. Tiberius epäili, että niin oli laita, mutta salasi
tyytymättömyytensä ja käski panna toimeen kemut, ikäänkuin ystävänsä
läksiäisiksi, ja viipyi pöydässä tavallista pitempään. Samantapainen
tarina kerrotaan Ludvig XIV:sta, joka älyten hovilaistensa
kuiskauksista, että he uskoivat hänen olevan kuolemaisillaan, söi
tavallista vankemman päivällisen itsenään kuolemansa päivänä ja
myrkyllisesti huomautti: "11 me semble que pour un homme qui va mourir
je ne mange pas mal." (Kuolevaksi mieheksi minä en näytä syövän
niinkään huonosti.) Mutta Tiberiuksen varokeinoista huolimatta
Charicles sai ilmoitetuksi Macrolle, että keisari ei saattaisi elää
kahta päivää kauemmin.
Heti alkoi salainen vehkeily. Hovi punoutui puolueisiin ja
nurkkakuntiin. Kiireellisiä sanansaattajia lähetettiin maakuntiin ja
sotajoukkojen luo. Viimein, maaliskuun 16 päivänä, luultiin Tiberiuksen
vetäneen viimeisen henkäyksensä. Aivan samaten kuin Ludvig XV:n
kuollessa äkkiä kuului kuin ukkosen jyrinä, kun hovilaiset kiirehtivät
pitkin käytäviä onnittelemaan Ludvig XVI:tta kuuluisin sanoin: "Le roi
est mort, vive le roi!" samoin tuossa tuokiossa kerääntyi tungeksiva
ihmisjoukko onnitteluinensa Caiuksen ympärille, kun hän tuli ulos
palatsista ottaakseen käsiinsä keisarillisen vallan. Äkkiä saapui
heidän korviinsa sanoma, että Tiberius oli jälleen saanut näkönsä ja
puheenlahjansa. Seneca sanoo, että kun keisari tunsi viimeisen hetkensä
olevan läsnä, hän oli ottanut pois sormuksen sormestaan ja pitäen sitä
nyrkkiin puristetussa kädessään kauan maannut liikkumatta. Kun hän
sitten kutsui palvelijoitaan eikä kukaan vastannut hänen kutsuunsa,
nousi hän vuoteeltaan, mutta voimat pettivät ja muutaman horjuvan
askeleen jälkeen hän kaatui suulleen maahan.
Nämä uutiset olivat yhtä yllättävät kuin salaliittolaisten kesken
Adonian pidoissa, kun he saivat tiedon kuolevan Davidin viime
toimenpiteistä. Kauhuissaan kaikki hajaantuivat eri tahoille,
ja toiset teeskentelivät surua, toiset tietämättömyyttä siitä, mitä
tapahtui. Typertyneessä äänettömyydessä Caius odotti kuolemaa vallan
asemesta. Macro yksin ei menettänyt mielenmalttiaan. Pelottomana hän
määräsi, että vanhus tukahutettaisiin läjäämällä hänen päällensä
vaatteita ja jokaisen tulisi sitten lähteä huoneesta. Sellainen
oli keisari Tiberiuksen surkea ja säälittävä loppu, ikänsä
kahdeksannellakahdeksatta vuodella. Sellainen oli kuolema ja niin kurja
oli ollut elämä miehen, jolle kiusaaja jo oli antanut "kaikki maailman
valtakunnat ja niiden kunnian", sittenkun niillä oli yrittänyt kiusata
Jumalan Poikaa. Että tällainen mies oli maailman mahtavimpana
hallitsijana siihen aikaan, kun sen todellinen kuningas eleli
maalaisena matalassa käsityöläiskodissaan Nasaretissa, on tosiseikka,
omiansa herättämään monta vakavaa ajatusta...