Olemme Senecan omista kirjoituksista poimineet, mitä on ollut
saatavissa, hänen varhaista kasvatustaan koskevaa. Mutta jokaisen
ihmisen elämässä on vaikutelmia paljon tehokkaampaa ja syvälle
tunkevampaa laatua kuin ne, jotka tulevat koulujen tahi opettajien
taholta. Ajan henki, yleinen ajatustavan sävy, seuraelämässä
vallitsevat tavat, valtiolliset pyrkimykset, jotka muodostelivat kansan
kohtaloa -- kaikki tämä on epäilemättä vaikuttanut Senecan mieleen,
vähemmän huomattavasti totta kyllä, mutta voimakkaammin kuin Sotionin
tahikka Attaluksenkin luennot. Ja jos meillä on syytä pelätä, että sen
ajan hienossa kasvatuksessa oli paljon onttoa, niin saamme nähdä, että
sen yhteiskunnan yleinen haahmo, joka nuorta filosoofiamme kehdosta
pitäen ympäröi, oli sitäkin häpeällisempi ja viheliäisempi.
Pimeys on syvin juuri ennen aamuruskoa, eikä yli pakanallisen maailman
milloinkaan levinnyt synkempi pimeys tai paksumpi siveellisen
mädännäisyyden usva kuin sillä ajanjaksolla, kun Vanhurskauden Aurinko
nousi tuoden parannuksen Hänen siivillään. Monta on ollut aikakautta,
jolloin sydämettömän epäsiveellisyyden sankka pimeys musertavan
raskaana tuntui painuvan maailmaan; monta on ollut maata, missä pahe
suorastaan järjestelmäksi kehitettynä ja sen pettävässä valossa näytti
paisuvan määrättömän rohkeaksi; mutta tuskinpa koskaan on ollut
olemassa mitään aikaa tai mitään maata, missä pahinta, törkeintä
turmelusta on harjoitettu häpeämättömämmällä julkeudella kuin Rooman
kaupungissa Caesarien hallituskaudella. Syvälle juurtunut turmelus
näytti tunkeutuneen kansallisen olemassaolon elinjuuriin asti. On
varmaankin syvä siveellinen merkitys siinä opetuksessa, että juuri kun
roomalaisten elämä saavutti suurimman ulkonaisen kiiltonsa ja
hienostuksensa, heidän tavoissaan paljastui syvin turmelus. Jo Horatius
oli valittanut, että "isäimme ikäkausi, pahempi kuin isoisäimme, on
synnyttänyt meidät, jotka olemme vieläkin pahempia ja tuomitut
synnyttämään sitäkin rappeutuneemmat jälkeläiset". Mutta viisikymmentä
vuotta myöhemmin näytti Juvenaliksesta, että paheellisuuden todella
viimeinen rajapyykki oli saavutettu, ja hän huudahtaa, epätoivon
puuskauksessa, että "jälkimaailma ei saata lisätä _mitään_ meidän
epäsiveellisyyteemme; meidän jälkeläisemme saattavat vain tehdä ja
toivoa samoja rikoksia kuin me itse". Se, joka lyhykäisyydessä, vaikka
loitolta tahtoo silmätä, mihin tilaan pakanamaailma oli vaipunut, juuri
sillä hetkellä, kun kristinusko alkoi levitä, saattaa muodostaa heikon,
mutta pöyristyttävän käsityksen siitä kuvauksesta, joka siitä annetaan
roomalaisepistolassa.
Meidän tulee muistaa tämä tosiseikka, jos oikein tahdomme tuomita
Senecaa. Heittäkäämme siis silmäys sen yhteiskunnan tilaan, jonka
keskellä hän eli. Onnellista kyllä me saatamme vain silmäistä sinne.
Pahinta ei voi kertoa. Rikoksistahan saattaa kylläkin puhua; mutta
suunnattomat ja epäinhimilliset teot on iäksi peitettävä unholaan. Me
saatamme vain seisoa luolan aukolla ja heittää yksinäisen valonsäteen
sen pimeään syvyyteen. Jos meidän olisi astuminen sisään, niin sen
seiniä kiertävät saastaiset huurut sammuttaisivat lamppumme.
Augustuksen aikaan alkoi tuo "pitkä vitkallinen kuolonkamppaus", tuo
murheellinen luhistuminen, kun kokonainen yhteiskunta asteettain meni
palasiksi omain paheittensa hajoittavan vaikutuksen alaisena,
luhistuminen, jota kesti melkein keskeytymättä, kunnes Roomalla ei
edessä ollut muuta paitsi maahan hyökkääväin barbaarien tuli ja miekka.
Se näki ei ainoastaan kunniansa, vaan hyveensäkin "tähti tähdeltä
sammuvan". Vanha sankarius, vanhat uskomukset, entinen miehekäs ja
yksinkertainen olenta olivat kadonneet ja kuolleet; niitä oli seurannut
orjan nöyryys ja taikausko, ylellisyys ja irstaus.
Ihmissuvun vaiheet, kaikki yksin suin
Menneisyyden takaa toistaa opetuksen tään:
Ensin vapaus, kunnia sitten; se kun haihtuu,
Rikkaus, pahe, turmelus -- raakalaisuus viimein;
Ja historialla, niteittensä kautta kaikkein,
Yksi ompi sivu vainen; sen piirto tässä tarkka, syvä,
Läjännyt kun yhteen ompi korska tyranni
Aarteet, ihanuudet kaikki, mit' aistimuksin
Sydän ja sielu halaa, kieli pyytää voi.
Yhteiskunnan eri ainekset Roomassa tähän aikaan jo sinänsä olivat hyvin
vähän lupaavia. Yhteiskunta oli vastakohtien sekoitus. Mitään
keskiluokkaa ei ollut olemassa. Päänä oli keisari, usein jumalaksi
tehty eläissään, ja ylhäisimmistäkin senaattoreista erotti hänet
mittaamattoman ylemmyyden välimatka. Hän oli, Gibbonin kuohuvaa kieltä
käyttääksemme, samalla kertaa "pappi, ateisti ja jumala". Hänen
persoonaansa ympäröivät, hovilaisina, tavallisesti sellaiset ylhäisön
jäsenet, jotka olivat mitä syvimmälle vaipuneet paheisiin, häpeälliseen
imarteluun ja halveksittavaan alistuvaisuuteen.[11] Mutta tavallisesti
ei valtiollinen valta ollut edes näitten miesten käsissä. Suurin
vaikutusvalta oli keisarien vapautetuilla -- entisillä orjilla,
egyptiläisillä ja bitynialaisilla, jotka olivat tulleet Roomaan korvat
lävistettyinä ja paljaat jalkansa liidussa osoittaen, että he olivat
myytävinä, tai jotka olivat kaupustelleet "vereksiä merisiilejä"
Velabrumissa tai Saburrassa -- jotka olivat keränneet äärettömät
rikkaudet useinkin mitä häikäilemättömimmin ja halpamaisimmin keinoin
ja joiden häpeämättömyys ja kataluus oli paisunut varttuvan vallan
keralla. Sellainen mies oli Felix, jonka edessä Paavalia tutkittiin, ja
sellainen oli hänen veljensä Pallas,[12] jonka kultainen kuvapatsas
lienee ollut nähtävissä senaattori Vitelliuksen, sittemmin keisarin,
kotijumalain joukossa. Joku mokoma on kuuleman mukaan monasti komeillut
Rooman kaduilla kahden konsulin välissä. Kuvitelkaa Edward II
varustettuna tyranniuden ehdottomalla ja rajattomalla vallalla --
kuvitelkaa joku saastainen Piers Gaveston tai Hugh de le Spenser
harjoittamassa ylhäisiä ja alhaisia kohtaan salaportaitten hirveätä
despotismia -- ja te olette saaneet jonkunlaisen lievän käsityksen
varjon Rooman hallituksesta moniaan keisarin aikana noista
kahdestatoista. Mitä parturi Olivier le Diable oli Ludvig XI:n aikana,
mitä rouvat du Barry ja Pompadour Ludvig XV:n aikana, mitä kunnoton
kreivi Somerset oli Jaakko I:n aikana, miksi George Villiers tuli
Kaarle I:n aikana, se antaa meille himmeän käsityksen siitä
verrattomasti paljon tärkeämmästä ja halveksittavammasta asemasta,
missä istuivat vapautettu orja Glabrio Domitianuksen hallitessa,
näyttelijä Tigellinus Neron aikana, Pallas ja Narcissus Claudiuksen
hallitessa, hämärä ritari Sejanus synkän Tiberiuksen rautaisen
tyranniuden aikana.
I. Se oli aikaa, jolloin suunnattomat rikkaudet tavattiin rinnan mitä
viheliäisimmän köyhyyden kanssa. Loistavain palatsien ympärillä
tungeksi satoja kerjäläisiä, joilla kerjääminen oli inhoittavana
ammattina, menivätpä he niinkin pitkälle, että varastivat lapsia ja
silpoivat heidän jäseniään, jotta lasten ellottava rujous herättäisi
sääliä. Tätä luokkaa lisäsi edellämainittu lasten heitteelle
asettaminen sekä maaomaisuuden kertyminen yksiin käsiin, joka pakotti
vähävaraiset poistumaan synnyintienoiltaan. Sitä lisäsivät myöskin
kunnianhimoisissa pyyteissään sellaiset henkilöt, joiden varat olivat
liian niukat heidän jäljitellä lukuisten miljoonamiesten suunnatonta
komeutta. Roomalaisten suuret valloitukset Idässä, Antiokuksen,
Attaluksen, Mitridateen vanhain kuningaskuntien anastaminen olivat
kääntäneet rikkauksien saastaisen virran roomalaisten elämän
raittiiseen uomaan. Mykkänä hämmästyksestä täytyy lukea, mitä
rahamääriä varakkaat roomalaiset kuluttivat upeuteen tai huvituksiin.
Ja kun kauppaa katsottiin säätyä ja asemaa alentavaksi ja kun sitä sen
tähden harjoittivat miehet, joilla ei ollut mitään kunniaa
kadotettavana, niin nämä äärettömät rikkaudet useasti soluivat
konnille, jotka olivat alhaisinta sakkaa -- orjille, meren takaa
tulleille, joilla oli salattavana korviin puhkaistut reiät;[13]
harjoittivatpa sitä pahantekijätkin, jotka koettivat eri keinoin
poistaa nuo kolme kirjainta,[14] mitkä pyöveli oli polttanut heidän
otsaansa. Mutta monet Rooman rikkaimmista miehistä, jotka eivät olleet
lähtöisin tästä pahantekijäin luokasta, aivan yhtä täydellä syyllä
ansaitsivat saman häpeällisen merkin. Heidän rakennuksensa rakennettiin
ja heidän arkkunsa täyttyivät varoilla, jotka oli kerätty
maakuntalaisia nylkemällä. Nuoren miehen, jolla oli kunnianhimoa tai
ylhäinen sukuperä ja jonka varallisuus oli huvennut mässäyksiin ja
tuhlauksiin, tarvitsi vain ottaa uusia lainoja niillä kustantaakseen
suurenmoisia miekkailuleikkejä, ja sitten, jos hän kerta pääsi ediliksi
ja siitä kapusi korkeampiin valtion virkoihin, hänestä kyllä aikanaan
tulisi maakunnan prokuraattori tai prokonsuli, jolloin hän saattaisi
maakuntaansa ryöstää milteipä mielinmäärin. Astukaapa vain Felixin tai
Verreksen taloon. Nuo komeat pilarit täplikästä viheriätä marmoria
olivat eheinä louhitut Synnadan kivilouhimoista pakkotyöhön käytettyjen
fryygialaisten ponnistuksilla; nuo korut pakotettua hopeaa, nuo
murrhiniset maljat, nuo jalokivikoristeiset pikarit, nuo vanhan
kuvanveistotaidon mestariluomat -- kaikki olivat raastetut Sisilian tai
Kreikan kodeista tahi temppeleistä. Maakuntia rosvottiin ja kansakuntia
sorrettiin, jotta joku Apicius saattaisi liuottaa helmiä[15] viiniin,
jota joi, tahi jotta Lollia Paulina saattaisi upeilla vaatimattomassa
puvussa, yltyleensä jalokivistä ja helmistä välkehtivässä, joka oli
maksanut 40 miljoonaa sestertsiä elikkä yli 32 tuh. puntaa.[16]
Jokainen näistä "loistavista pahantekijöistä" eli keskellä kuuliaista
hellittelijäin, loisolentojen, turvattien, vallanalaisten ja orjien
joukkoa. Siinä väentungoksessa, joka joka aamu töykki toisiaan atriumin
marmorilla, oli tavattavissa kirjava ja erilainen ihmiskokoelma.
Kaikenikäisiä orjia kaikista kansakunnista -- germaaneja, egyptiläisiä,
gallialaisia, goottilaisia, syyrialaisia, brittejä, arabialaisia,
pöyhkeitä, suuriluuloisia vapautettuja orjia, hävyttömiä
lemmikkipalvelijoita, syöläitä ilveilijöitä, jotka elivät laskemalla
huonoa pilaa muitten ihmisten pöydässä; dakialaisia miekkailijoita,
joilla tappelu oli ammattina; filosoofeja, joitten maine
pääasiallisesti riippui parran pituudesta; notkeita kreikkalaisia
Tartuffen laatua, valmiita imartelemaan tai parjaamaan mitä
harjaantuneimmalla taituruudella ja levitellen luonteensa lokaa kuten
mitäkin ruttoa kaikkialle, mihin joutuivat; ja kaikkien näitten seassa
joukko köyhiä, mutta kunniallisia klienttejä, joitten oli pakko
kärsivällisesti sietää tuhatlukuisia herjauksia[17] ja solvauksia ja
jurossa joutilaisuudessa elää sportulalla[18] elikkä jokapäiväisillä
armolahjoilla, joita heidän korskeat isäntänsä vastahakoisessa
anteliaisuudessaan jakoivat. Entinen jäykkä Rooman kansalainen oli
melkein tyystin kadonnut; varma itsenäisyys, miehekäs itseluottamus
työtätekevässä väestössä oli kerrassaan tuntematon. Röyhkeät
laiskottelijat, jotka rähisivät foorumilla, olivat pelkästään Italian
lehtolapsia, muukalaisia, jotka oli raahattu sinne kahleissa --
kaikkien kansojen sakkaa, jotka tulvasivat Roomaan ikäänkuin
lokaviemäriin,[19] ainoana perintönänsä erikoiset kansalliset paheensa.
He persoilivat vain kahta asiaa: leipää ja leikkejä, sirkusnäytäntöjä.
Niin kauan kuin heidän isäntiensä sportula, keisarin tilapäinen lahja
ja valtiollisten onnenonkijain kunnianhimo tyydyttivät näitä pyyteitä,
he elivät tyytyväisinä alennuksentilassansa, kaipaamatta vapautta
taikka valtaa.
II. Se oli aikaa samalla sekä ateismin että taikauskon. Kumma kyllä,
nämä kaksi seikkaa tavallisesti käyvät käsikkäin. Juuri samalla tapaa
kuin Philippe Egalité, Orleansin herttua, ei uskonut Jumalaan, mutta
kuitenkin koetti arvailla kohtaloansa tutkimalla kahvisekoitusta
kuppinsa pohjalla, -- juuri samalla tapaa kuin Ludvig XI ei kavahtanut
mitään väärää valaa eikä muuta mointa rikosta, mutta kumminkin säilytti
syvän kunnioituksen pientä lyijykuvaa kohtaan, jota piti hatussaan --
niinpä roomalaiset keisarivallan aikana ivasivat koko sitä jumalain ja
jumalatarten joukkoa, jota heidän esi-isänsä olivat palvoneet, mutta
sokeasti luottivat poppamiehiin, tähdistälukijoihin, hengenmanaajiin,
silmänkääntäjiin ja kaikenlaisiin pettureihin ja puoskareihin.
Uskonnolliset menot suoritettiin upein juhlallisuuksin, mutta usko itse
oli kokonaan kuollut ja kadonnut. "Pojatkaan eivät usko, että on
olemassa mitään henkiä ja maanalaisia valtakuntia", sanoo Juvenalis,
"paitsi sellaiset pojat, jotka ovat vielä liian nuoria maksaakseen
kolikon kylvystä".[20] Ei mikään saata vaikuttaa kaameammin kuin se
kylmä iva, jolla runoilija Martialis katsoo Domitianuksen suosiota
paremmaksi kuin Kapitoolin suuren Jupiterin suojelusta. Hävinneessä
kirjassaan "Taikauskoa vastaan"[21] Seneca julkisesti ivailee vanhoja
mytoloogisia legendoja naineista ja naimattomista jumalista ja Pelon ja
Kauhun jumalia ja Cloacinaa, lokaviemärien jumalatarta, ja muita
jumaluuksia, joiden julmuus ja irstaus olisi ollut häpeällistä
ihmistenkin kesken. Ja sittenkin kaikennimiset papit ja augurit
edelleenkin hoitivat juhlallisia toimituksiaan, ja keisarin itsensä
korkein arvonimi oli _Pontifex Maximus_ eli Ylimmäinen Pappi, jota hän
itselleen vaati kansallisen uskonnon tunnustettuna päämiehenä. "Tätä
yhteistä uskontoa", sanoo Gibbon, "kansa piti aivan oikeana, filosoofit
lopen vääränä ja hallitus hyvin hyödyllisenä." Tämä sattuva huomautus
ei tosin ole paljon muuta kuin käännös Senecasta, joka esiteltyään
kansan uskomusten mitättömyyttä lisää: "Ja kuitenkin viisaan miehen
tulee noudattaa niitä kaikkia, ei jumalten mielihyviksi, vaan koska ne
ovat laissa määrätyt. Meidän sopii siten palvoa _koko tuota kehnoa
jumalten laumaa_, jonka pitkäaikainen taikausko on kasannut kokoon
monien vuosien kuluessa, että aina muistamme, että niitten palvominen
enemmän perustuu tapaan kuin niiden todellisuuteen." "Sentähden että
hän oli Rooman kansan ylväs senaattori", huomauttaa kirkkoisä
Augustinus, joka on säilyttänyt meille tämän katkelman, "hän palvoi
sitä mitä ylenkatsoi, toimi vasten vakaumustaan, kunnioitti sitä minkä
huomasi valheeksi." Saattoiko mikään olla ontompaa ja sydämettömämpää
kuin tämä? Pystyykö mikään varmemmin kaatamaan siveellisyyden
perustetta itseään kuin jos julkisesti pidetään kiinni uskomuksesta,
joka aikoja sitten on menettänyt tunnustettujen tunnustajainsa
hyväksymisen, vieläpä kunnioituksen? Itse asiassa olisi Seneca ja
jotkut muut valistuneet filosoofit, irtautuen ylenkatsomistaan
taikaluuloista, saattaneet etsiä turvaansa todellisemmasta ja
puhtaammasta uskon muodosta. "Sillä", sanoo kirkkoisä Lactantius, "hän
on lausunut Jumalasta montakin ajatusta samaan suuntaan kuin
mekin".[22] Hän lausuu, niinkuin Tertullianus kauniisti huomauttaa,
"todistuksen, joka on _luonnostaan kristityn mielen_ ilmaisu". Mutta
miten sillä välin kävi yhteisen kansan? Hekin, niinkuin ylemmät,
oppivat epäuskoisiksi ja asettivat kysymyksenalaiseksi noitten vanhain
jumaluusolentojen mahdin. Mutta kun ihmismieli ehdottomasti vaatii
_jotakin_ uskontoa, mihin turvautua, taipuivat he palvomaan
kaikenlaisia kummia, muukalaisia jumalia -- Isistä ja Osirista ja
Anubis-koiraa, kaldealaisia tietäjiä, juutalaisia loihtijoita,
kreikkalaisia puoskareita ja Kybelen konnamaisia maankiertäjiä pappeja,
jotka saastuttivat kaikki kadut itämaisilla tansseillaan ja rämisevillä
rummuillaan. Ne, jotka käyvät Pompeijin raunioita katsomassa, saattavat
nähdä vieläkin temppelissään Isiksen patsaan, jonka avonaisten huulten
lomitse töllistelevät palvojat olivat kuulevinaan niitä kuiskailtuja
vastauksia, mitä etsimään he olivat tulleet. Epäilemättä he yhtä
varmasti uskoivat kuvan puhuvan kuin esi-isämme uskoivat, että heidän
ihmeitä tekevät madonnansa nyökkäilivät ja viittoilivat. Mutta aika on
paljastanut petoksen. Raunioituneessa pyhäkössä palvoja saattaa nyt
nähdä, kuinka pappi äänettömin askelin hiipi patsaan taa ja kuinka hän
sen niskaan pistetyn torven kautta kuiskaili oraakkelin vastaukset.
III. Se oli rajattoman ylellisyyden aikaa -- aikaa, jolloin naiset
huolettomin mielin kilpailivat toistensa kanssa komeudessa ja
kirjavassa koreilussa ja jolloin miehet syöksyivät huvitusten humuun
päätä pahkaa, moitteen häivettäkään tuntematta omassatunnossansa ja
kaikin heidän vallassaan olevin keinoin. Ei ollut sitä ylellisyyden
muotoa, ei sitä hienostunutta pahetta, minkä muukalaiskansan keksimää
tahansa, jota Rooman patriisit eivät olisi kiihkeästi jäljitelleet.
"Sybariin hempeys, Rhodoksen ja Antiokian tavat, humalaisen,
kukkakoristeisen, suitsutuksiin uppoavan Mileeton muodit" olivat kaikki
tavattavissa Roomasta. Ei ollut mitään jälellä entisen Rooman
vakavuudesta ja arvokkuudesta ja itsekunnioituksesta. Aemiliusten ja
Gracchusten jälkeläiset -- vieläpä sotapäälliköt ja konsulit ja
praetorit -- yhtyivät toverillisesti Rooman alhaisimman roskaväen
kanssa julkeitten paheitten kehnoimmissa ja saastaisimmissa
pesäpaikoissa. Amatööreinä he miekkailivat areenalla. Heidät nähtiin
kilpa-ajoissa ajomiehinä. Alentuivatpa he näyttämöllä esiintymään
näyttelijöinä. He antautuivat niin mielettömällä vimmalla pelin
kiihoitukselle, että me luemme heidän uskaltaneen tuhansia sestertsioja
yhdellä ainoalla nopan siirrolla, vaikka eivät voineet lunastaa
panttaamaansa tuunikkaa kylmästä väriseville orjilleen. Kylmien
marmoripatsasten juurella, keskellä kuuluisain, majesteetillisten
esi-isäinsä vahasta tehtyjä kuvia he loputtomissa, mielettömissä
hurjisteluissa käänsivät päiväksi yön ja tyhjensivät maat ja meret
ahmastavain himojensa tyydyttämiseksi. "Voi kaupunkia", sanoo muuan
vanha sananlasku, "jossa kala maksaa enemmän kuin härkä." Ja tämä
sananparsi täsmällisesti vastaa Rooman tilaa. Kemut saattoivat
toisinaan maksaa kokonaisen tiluksen hinnan; simpukoita tuotiin
kaukaisilta ja tuntemattomilta rannoilta, lintuja Partiasta ja
Phasiksen[23] partailta; ruokalajeja valmistettiin riikinkukon aivoista
ja satakielten ja flamingojen kielistä. Tuhlattuaan kymmeniä miljoonia
pöydän nautintoihin teki Apicius itsemurhan, koska, sanoo Seneca, hän
huomasi omistavansa "enää vain pari miljoonaa. Cowley[24] puhuu siitä,
kuinka,
"Kun Vitellius kestit pani toimeen,
Oli pöydässä karjalauma kuin arkissa muinen."
"He syövät", sanoi Seneca, "ja sitten he oksentavat; he oksentavat ja
sitten he syövät." Mutta tässäkään asiassa me emme voi puhua kaikkea,
mitä siitä pahinta on sanottava.
Pöydät, sitruunapuusta ja kalliista kivistä tehdyt,
Herkkuja kantoivat upeoita,
Viininsä antoivat Setia, Cales, Falerno,
Chios ja Kreeta, ja maljat ne kullasta
Hohti ja gemmat ja helmet kirjasi
Myrha- ja kristallikolpakkoja.[25]
Vielä vähemmän me saatamme uskaltautua kuvaamaan tämän aikakauden
julkeata ja ääretöntä alennustilaa sellaisena kuin runoilijat ja
satiirikot ovat sen meille paljastaneet. "Kaikki", sanoo Seneca, "on
täynnä häpeää ja pahetta; rikoksia tehdään enemmän kuin mitä
vankeudella voi sovittaa. Me ponnistelemme summattomassa taistelussa
rikollisuutta vastaan: joka päivä intohimo syntiin paisuu, synninteon
häpeä haihtuu... Irstautta ei enää harjoiteta salassa. Se
pöyhisteleikse silmiemme edessä, on työntäytynyt niin julkisesti
kaikkien nähtäviin, onpa niin kerrassaan päässyt vallitsemaan kaikkien
mieliä, että viattomuus ei enää ole _harvinainen_, vaan _olematon_."
IV. Ja se oli syvän epätoivon aikaa. Että se sellaiseksi kääntyi, on
valaiseva, varoittava opetus. Käsi kädessä kävivät ajan ylellisyys ja
ajan kurjuus ja uupumus. Huvituksen vimmainen tavoittelu oli kaiken
tosi onnen kuolema ja hauta. Itsemurha -- itsemurha pelkän
ikävystymisen -- _ennui_ -- elämäänkyllästymisen ja tyytymättömyyden
takia, elämän, joka oli kukkuroillaan kaikenlaista murheen lievikettä
-- oli äärettömän yleinen. Stoalainen filosofia, etenkin sellaisena
kuin me näemme sen esitettynä Senecan kirjoittamiksi sanotuissa
näytelmissä, kuulutti sen kunniaa. Ihmiset menivät kuolemaan siksi,
että heidän elämäntapansa ei ollut jättänyt heille mitään muuta
turvakeinoa. He kuolivat siksi, että heistä tuntui niin väsyttävältä ja
joutavalta nähdä ja tehdä ja sanoa samoja asioita yhä uudelleen, ja
siksi että he olivat tuhonneet itsensä elämänhalun, kaiken
mahdollisuuden nauttia huvituksia, joihin vielä olisivat pystyneet.
Destouches'in satiirinen epigrammi:
"Ci-git Jean Rosbif, écuyer,
Qui se pendit pour se désennuyer",
(Tässä lepää Jean Rosbif, herra ritari,
Joka itsens' huviksensa hirteen ripusti.)
piti kirjaimellisesti ja tarkkaan paikkansa monestakin roomalaisesta
tällä aikakaudella. Marcellinus, nuori, äveriäs ylimys, näännytti
itsensä nälällä ja sitten tukahutti itsensä lämpimässä kylvyssä,
yksistään sen takia, että hän oli sairastunut tautiin, joka helposti
oli parannettavissa. Filosofia, joka yksin kehui kykenevänsä
parantamaan ihmisten murheita, ylisteli vapaaehtoisen kuoleman
näennäistä rohkeutta, ja se oli liian abstraktista, liian fantastista
ja aivan liiaksi pelkästään teoreettista luonteeltaan tarjotakseen
heille mitään todellista tai kestävää lohdutusta. Ei mikään ajatuskanta
herättänyt roomalaisissa suurempaa kummastusta kuin se, joka on
tallella Maecenaan huomattavassa katkelmassa
"Debilem facito manu,
Debilem pede, coxa,
Tuber adstrue gibberum,
Lubricos quate dentes;
Vita dum superest bene est:
Hanc mihi vel acuta
Si sedeam cruce sustine;"
joka suomennettakoon seuraavasti:
Heikoksi tee käteni,
Huonoksi jalka ja lonkka,
Pahka nostata pahkaan,
Hampaatkin hajoita irti;
Henki kun tähdelle jää, hyvä on:
Se toki säilytä mulle,
Jos vaikka ristillä riippunen.
101:ssä kirjeessään Seneca nimittää tätä "häpeällisimmäksi ja
halveksittavimmaksi toiveeksi"; mutta sen rinnalle asettakaamme ote
Euripideestä tahi vieläkin lähemmäksi palanen Homeeroksesta.
"Vaietkaa", sanoo Odysseiassa Akilleen haamu Odysseukselle --.
"Hallitsen tässä synkässä maassa? Siit' älä haasta,
Virkkoi; valheet turhat kohtaani lievennä eivät.
_Paljon on kauniimpi juhtana työssä vaivoja kantaa,
Luojan raitista ilmaa hengittää ja orjana
Olla vaikkapa rengin, mi leipänsä kerjää,
Kuin hallita kuolon maassa valtikka käissä_."
Mutta nämä äärimmäisyydet, petolliset kumpikin, olivat yksi
pakanallisuuden epätoivoisia tuloksia. Joko, niinkuin luonnon mukaan
elävä villi, he hirveästi kammoksuivat kuolemaa, tai, kun rikokset ja
surut olivat tehneet elämän sietämättömäksi, he pujahtivat sinne kuin
piilopirttiin pelkurimaisuudella, joka rehennellen kehui itseään
miehuulliseksi.
V. Ja se oli julmuuksien aikaa. Miekkailijanäytännöt, villipetojen
veriset ottelut, raa'at kidutukset ja mestaukset, joita verrattain
yleiseen käytiin katsomassa samoin kuin toisinaan, kun viattomat
marttyyrit paloivat kuoliaaksi pikivalkeakaavussaan -- ne olivat
pakostakin kovettaneet ja tylsyttäneet inhimillisiä tunteita.
Uskomattomasti levinnyt orjuus vieläkin varmemmin vei kohti yleistä
turmelusta. Toverina viha muodostui aistillinen nautinto, kuten
tavallista, kovuudeksi. Täytyy kerrassaan kummeksia, miten runsaasti
orjia pidettiin varakkaissa taloissa. Tuhannen orjaa ei ollut mikään
tavaton numero, ja verrattomasti suurin osa niistä oli laiskoja,
oppimattomia ja pahantapaisia. Kun heitä kohdeltiin vain vähän paremmin
kuin eläimiä, menettivät he suuressa määrin ihmisarvonsa ja sen tunnon.
Isännillä oli heihin nähden elämän ja kuoleman valta, ja pöyristyttävää
on lukea, kuinka julmasti heitä useinkin pideltiin. Satunnainen
supina, yskähdys, aivastus rangaistiin ruoskilla. Äänettöminä,
liikkumattomina, nälkiintyneinä täytyi heidän seisoa paikallaan
isäntäväen ruokaillessa. Karkea ja tunteeton raakamaisuus monestikin
muutti talon teurashuoneeksi, jossa kaikui raippojen läiske, kahleitten
kalina ja vihlovat huudot.[26]
Eräänä iltana keisari Augustus oli aterialla Vedius Pollion luona, kun
muuan kristallikolpakkoa kantava orja sattui pudottamaan sen, niin että
se särkyi. Raivoissaan Vedius heti käski ottaa orjan kiinni ja syöstä
hänet kalalammikkoon nahkiaisten ruuaksi. Poika pakeni orjakumppaniensa
käsistä ja juoksi keisarin jalkojen juureen armoa anoen, ei pyytäen
elämänsä säästämistä -- sitä hän ei odottanut eikä toivonut -- vaan
että hän saisi kuolla vähemmän kammottavan kuoleman kuin kalojen
raatelemana. Niin yleistä kuin orjien rääkkääminen ja tappaminen
olikin, niin Vediuksen määräämä rangaistus kuitenkin hirvitti
Augustusta, se olkoon hänen kunniaksensa sanottu, ja hän käski, että
orja päästettäisiin vapaaksi, että jokainen kristalliesine Vediuksen
talossa murskattaisiin hänen läsnäollessaan ja että kalalammikko
täytettäisiin. Naisetkin rankaisivat orjattariansa hirveän julmasti
mahdollisimman lievistä rikoksista. Jos rintasolki ei osunut
paikalleen, jos hiuskihara onnistui huonosti, niin kiukustunut matroona
käski ruoskia, jopa ristiinnaulita orjan. Jos hänen lempeämpi
puolisonsa ehättää väliin, ei hän ainoastaan puolusta julmuuttansa,
vaan vieläpä kummissaan kysäisee: "Kuinka, onko orjakin ihminen?" Eipä
ihme, että oli olemassa sananparsi: "Minkä orjia, sen vihamiehiä!" Ei
ihme, että monikin isäntäväki eli ainaisessa pelossa ja että pakko, tuo
"tyrannin pirullinen oikeusperuste", käski hyväksymään sen vihattavan
lain, joka sääti, että jos isäntä kuoli tuntemattoman käden kautta,
hänen koko orjajoukkonsa tuli kärsiä kuolema -- lain, jota useammin
kuin kerran sovellutettiin keisarien hallituskaudella. Kuten Spartan ja
monen muun kansan kohtalosta näemme, kätkee orjuus itseensä aina oman
kostonsa. Vapaitten maanomistajain luokka vähitellen katoaa. Jo kauan
tätä ennen Tiberius Gracchus, tullessaan kotiin Sardiniasta, oli
huomannut, että tuskinpa ainoatakaan vapaata miestä oli työssä
pelloilla. Orjat olivat verrattomasti lukuisammat omistajiansa. Siitäpä
johtui orjakapinain alituinen pelko, siitä alituinen viha orjalaumoja
kohtaan, joihin kuka vehkeilijä tai vallankumouksellinen tahansa
menestyksellä saattaisi vedota, ja siitäpä johtui, ettei milloinkaan
oltu varma hengestään, minkä seikan on täytynyt synnyttää kauhua
monessakin sydämessä.
Siinä vain heikkoja, haparoivia ääriviivoja Senecan ajan luonnekuvasta;
ja me menettelemme väärin, jos emme myönnä, että lopultakin paljon
hänen elämästänsä ja milteipä kaikki hänen ajatuksensa saa paljon
suuremman ja puhtaamman leiman asetettuina vastakkain sen yleisen
elintavan kanssa, jota noudatti
Kansa tuo, voittaja muinen, nyt halpa ja huono.
Syystä vasalliksi tehty, oikeamielinen kerta,
Lempeä, maltillinen, voimalla valtasi,
Huonosti hallitsi kansoja ikeensä alla,
Provinssit ketti, tyhjensi kaikki
Kärkkäästi saalistaen; triumfit sytytti
Röyhkeän, pöyhkeän kunniankiiman,
Julmana sitten hengitti arenan leikeissä
Kyllänsä ihmisten, petojen verta,
Rikkaudessa ylellinen ja lisäksi ahne
Päivä päivältä veltostuen.
Ken viisas ja urhea mies noin rappeuneita,
Itsensä orjuuttamia pyytäisi vapauttaa?
Orjasielusta voisiko luoda miehen vapaan?