Syystä, johon jo olen viitannut -- tarkoitan sitä että vanhanajan
kirjailijat yleisesti ovat niin vaiteliaita lapsuudenaikansa suhteen --
ei ole helppo muodostaa kovinkaan elävää käsitystä siitä kasvatuksen
laadusta, mitä roomalaispoika hyvästä perheestä sai viidenteentoista
ikävuoteensa mennessä, jolloin hän heitti pois kultaisen amuletin ja
ompeleilla kirjaillun toogan astuakseen riippumattomampaan
elämänmuotoon.
Muutamia seikkoja me kumminkin voimme kerätä Horatiuksen, Juvenaliksen,
Martialiksen ja Persiuksen sinne tänne sinuttelemista viitteistä.
Näiltä runoilijoilta me saamme tietää, että koulunopettajat olivat
enimmäkseen huonosti palkattuja ja ylenkatsottuja,[7] vaikka heiltä
toiselta puolen tiukasti vaadittiin yhtä turhantarkkaa kuin hyödytöntä
oppia. Saamme myöskin tietää, että he olivat ylenmäärin ankaroita
ruumiillisen kurituksen käyttämisessä; Orbilius, Horatiuksen opettaja,
näyttää olleen todellinen tohtori Busby, ja runoilija Martialis
muistelee mieliharmilla niitä raakamaisia rankaisuja, joita hänen joka
päivä täytyi olla näkemässä.
Oppiaineet olivat pääasiassa laskento, kielioppi -- sekä kreikan että
latinan -- ja tärkeimpäin latinalaisten runoilijain teosten lukeminen
ja esittäminen. Runsaassa mitassa harjoitettiin myös lausumista sekä
aineitten kirjoitusta kaikenkarvaisista kuluneista historiallisista
asioista. Laskento näyttää olleen parhaasta päästä perin yksinkertaista
ja tarkan käytännöllistä laatua, etenkin korkolaskua ja korkoa korolle;
ja filologia, niin hyvin kielioppi kuin teksti, oli ylipäänsä
erittäin ahdassieluista, vailla mielenkiintoa, hyödytöntä. Mitä
hyödyntapaistakaan millään ihmisolennolla saattaa olla siitä, jos hän
tietää Hekuban äidin tai Ankiseen imettäjän tai Ankemoluksen äitipuolen
nimen, tahi kuinka vanhaksi Acestes eli tahi miten monta viiniastiaa
sisilialaiset antoivat fryygialaisille? Mutta tällaisetpa arvottomat
_minutiæ_ piti siihen aikaan jokaisen opettajan tuntea kuin viisi
sormeansa, ja ne ajettiin jokaisen koulupojan päähän vitsan voimalla --
ja kuitenkin se romu oli omansa unohtumaan samassa kuin se opittiinkin.
Tämäntapaista, sanoja ja lausetapoja koskevaa tekstinlukemista sekä
fantastista muinaistiedettä kohtaan Seneca, joka varmaankin oli kaiken
sen kiirastulen läpikäynyt, ilmaisee syvää ja hyvin ymmärrettävää
halveksumista. Erittäin huvittavassa kohdassa[8] hän asettaa vastakkain
sen hyödyn, mikä lähtisi toiselta puolen filosoofin, toiselta kieliopin
opettajan antamasta Virgilius-tunnista. Päästen säkeisiin
Optima quaeque dies miseris mortalibus ævi
Prima fugit; subeunt morbi, tristique senectus.[9]
(Georg. III, 66-7)
filosoofi viittaisi siihen, kuinka ja missä merkityksessä elämän
varhaisimmat päivät ovat parhaimmat ja kuinka valeen pahat päivät
saattavat seurata niitä ja kuinka siis äärettömän tärkeätä on hyvin
käyttää elämämme kultaisia huomenhetkiä. Mutta sanakritiikki tyytyisi
huomauttamaan, että Virgilius aina käyttää sanaa _fugio_ ajan
vierimisestä ja aina yhdistää "vanhuuden" "tautiin" ja että niinmuodoin
nämä sanankäytöt on painettava mieleen ja sitten jäljennettävä oppilaan
"omintakeiseen kirjoitelmaan". Samaten, jos selitettävä kirja on
Ciceron tutkielma "Valtiosta", niin tämä grammaatikko ei kävisi käsiksi
suuriin valtiollisiin kysymyksiin, vaan sen sijaan huomauttaisi, että
eräällä Rooman kuninkaista ei ollut isää (mistä puhua) eikä toisella
äitiä; että diktaattoreita oli ennen tapana nimittää "kansan
päämiehiksi"; että Romulus heitti henkensä auringonpimennyksen aikana;
että _re ipsa_ sanan vanha muoto oli _reapse_, ja että _se ipse_ oli
ennen _sepse_; että kilparadalla lähtökohta, jota nyt kutsutaan nimellä
_creta_, se on "liitu", oli nimeltään _calx_ (kantapää) tai _carcer_
(aitaus); että Enniuksen aikaan _opera_ ei merkinnyt ainoastaan
"teoksia", vaan myös "apua", jne, jne. Onko tämä oikeata kasvatusta?
kysyy hän. Vai eikö meidän suuri päämäärämme pikemmin ole ylevien
aatteiden toteuttaminen jokapäiväisessä toiminnassa? "Opettakaa minua",
sanoo hän, "halveksimaan huvituksia ja turhaa kunniaa; sittemmin
saatatte opettaa minua halkomaan hiuksia, kuorimaan sanakerrostumia,
hämäryyksiä hajoittamaan; mutta _nyt_ opettakaa minulle, mikä on
välttämätöntä." Jos muistamme, mitä laatua on paljonkin se, mikä meidän
aikanamme käy "kasvatuksesta", me kenties havaitsemme, että Senecan
ohjeet eivät ole vieläkään vallan vanhentuneet.
Minkälainen opettaja opetti pientä Senecaa, kun tämä _pædagogus_ elikkä
"pojansaattaja" nimisen orjan (siitä meidän sana pedagoogi) hoivassa
joka päivä veljiensä kanssa kulki kouluun Rooman katuja pitkin, sitä
emme tiedä. Hän on voinut olla ankara Orbilius tahi hän on saattanut
olla noita ylevämielisiä kasvattajia, joiden ihannekuvan oppinut ja
hyvänsävyinen Quintilianus on piirtänyt niin kaunein värein. Seneca ei
ole lainkaan vihjannut, kuka häntä opetti hänen nuoruusvuosinaan. Ainoa
koulukumppani, jonka hän nimeltä mainitsee vankkaniteisissä
kirjoissaan, on muuan Claranus, raajarikko poika, jota Seneca ei
koulusta päästyä kertaakaan kohdannut, ennenkuin molemmat olivat
vanhat, mutta josta hän puhuu suurella ihailulla. Kyttyrästään
huolimatta Claranus oli kauniskin niitten silmissä, jotka tunsivat
hänet hyvin, sen takia että hänen hyveensä ja hyvä ymmärryksensä
tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin tuo epämuodostuma, ja
"sielun kauneus juhlisti hänen ruumistansa".
Vasta sitten, kun pelkät kouluopinnot olivat päättyneet, poika
alkoi vakavasti käydä käsiksi kaunopuheisuuden ja filosofian
tutkimiseen, mitkä opinnot sen vuoksi vastaavat tavallaan meidän
"yliopistokasvatusta". Gallio ja Mela, Senecan vanhempi ja nuorempi
veli, antautuivat täydellä harrastuksella kaunopuheisuuden teorian ja
käytännön harjoitukseen; Seneca teki harvinaisemman ja viisaamman
vaalin omistautuessaan koko innostuksellansa filosofian tutkimiseen.
Sanon viisaamman vaalin, koska kaunopuheisuus ei ole sellaista, mihin
voi laatia reseptin niinkuin hajuveden valmistukseen. Kaunopuheisuus on
syvästi elettyjen totuuksien tahi elävästi tunnettujen mielenliikkeiden
ylevä, sopusointuinen, tunnehehkuinen ilmaisu. Se on liekki, jota ei
voi virittää keinotekoisin välinein. _Retoriikkaa_ voi oppia, jos
kenkään arvelee sen maksavan vaivaa; mutta _kaunopuheisuus_ on lahja,
yhtä hyvin synnynnäinen kuin henki, josta se lähtee. "_Cujus vita
fulgur, ejus verba tonitrua_", -- "kenen elämä pitkäisen tulta, hänen
sanansa ukkosen jylinää". Mutta sentapainen puhetaito, joka
saavutettaisiin ahkeraan harjoittelemalla lausuilemista siihen suuntaan
kuin oli tapana reetorien kouluissa, olisi kovin keinotekoista
salamoimista ja jäljitettyä jyrisemistä -- ei taivaan tykistön jyminää,
vaan puhujalavan kiinalaisen tulen ja pöyhistettyjen kuplien läiskettä.
Ei mikään saattanut olla valheellisempaa, ontompaa, turmiollisempaa,
kuin ainaisin ponnisteluin totuttaa epälukuisat nuorukaisparvet
pelkästään jäljittelemään entisten puhujain maneeria.
Rajattoman deklamoimisen aika, herkeämättömän jaarittelun aika on
taimilava, jossa tunteen todellinen syvyys ja ylevyys kantaa epäkelpoja
hedelmiä. Tyyli ei ole milloinkaan kehnompaa kuin niinä aikoina,
jolloin muuta kuin sitä opetetaan vain hyvin vähän. Sellainen opetus
aiheuttaa ajatusten tyhjyyden, joka kätkeytyy sanavuolauden taa.
Tämä lukemattomain puhujataidon mestarien aika oli erikoisen
silmäänpistävästi rappeutumisen ja kuihtumisen aikakautta. Siinä
ilmenee ontto kaiku, sen äänessä falsettisävy, kiusaava kirjallinen
väänne sen kirjailijain esitystavassa. Sen nerokkaatkin kirjailijat oli
vallitseva muoti pilannut ja turmellut. He eivät osaa mitään sanoa
yksinkertaisesti: aina he liikkuvat koturnilla. Vieläpä heidän
suuttumuksensakin ja sydämen katkeruutensa, niin todenperäinen kuin
onkin, pukeutuu teatraaliseen ilmaisumuotoon.[10]
Täynnä tyhjyyksiä ovat heidän kirjoituksensa. Koko heidän esityksensä
tärvelevät teennäinen kätevyys, antiteesit, epigrammit, paradoksit,
haetut ilmaisukeinot, puhekuvat ja -käänteet, jotka tavoittelevat muka
alkuvoimaisuutta ja syvällisyyttä, vaikka märehtivätkin vain pelkkiä
yleisiä jokapäiväisiä lauselmia. Mitä muuta saattoikaan odottaa
moiselta aikakaudelta, kun puhujat olivat palkatut ja kasvatetut
pintapuolisen puhelun pettävässä ilmapiirissä ja alituiseen
jaarittelivat ja höpisivät suurista intohimoista, joita eivät olleet
koskaan tunteneet, ja suurista teoista, joita jäljittelemään he
kaikkein viimeisinä olisivat ryhtyneet. Alituiseen ruhjottuaan
Tarquiniukset ja Peisistratoot pöyhkeilevässä kaunosanaisuudessa he
olisivat alentuneet nuolemaan tyrannin kenkien tomuakin. Mitenkä
kaunopuheisuus jaksaisikaan enää elää, kun ylevämielisyys ja vapaus,
jotka siihen innostavat, olivat kuolleet, ja kun miehet ja kirjat,
jotka julistivat sitä opettavansa, olivat täynnä arvottomia osviittoja
siitä, missä asennossa puhujan tulee pitää käsiään tai oliko hänelle
edullista vaiko ei lyödä läiskähyttää otsaansa tahi pörröttää
tukkaansa.
Filosofialla oli poikavuosista asti ollut voimakas vaikutus Senecan
palavaan sieluun, ja sen opetus oli ainakin parempaa kuin tämä; ja
enemmän kuin yksi hänen filosofian-opettajistaan onnistui voittamaan
hänen lämpimän kiintymyksensä sekä kaavailemaan hänen elämänsä
periaatteita ja elintapoja. Kaksi heistä hän mainitsee erikoisella
kunnioituksella, nim. pytagorealaisen Sotionin ja stoalaisen
Attaluksen. Hän kuunteli myöskin sujuvakielisen, sulosanaisen Fabianus
Papiriuksen luentoja, mutta näyttää perineen häneltä vähemmän kuin
muilta opettajiltaan.
Sotion oli omaksunut Pytagoraan ajatuskannan sielun vaelluksesta, opin,
joka tuomitsi liharuuan nauttimisen ihmissyömistä ja isänmurhaa vain
hiventä paremmaksi. Jos kohta moniaat hänen seuraajansa olivatkin
hylänneet tämän mielipiteen, tahtoi Sotion kuitenkin pitää kiinni
siitä, että ellei lihansyönti ollutkaan jumalattomuutta, se oli ainakin
julmuutta ja kehnoutta. "Mihin vaikeuksiin neuvoni teidät muka
syökseekään?" oli hänen tapansa kysyä. "Minähän vain pelastan teidät
nauttimasta korppikotkain ja leijonain ruokaa." Intomielisessä pojassa
-- sillä tähän aikaan Seneca ei ole voinut olla enemmän kuin
seitsentoistavuotias -- nämä mielipiteet synnyttivät niin syvän
vakaumuksen, että hänestä tuli kasvinsyöjä. Ensimmältä lihasta
luopuminen oli hyvinkin tuskallista, mutta vuoden perästä, hän kertoo
(ja moni kasvinsyöjä vakuuttanee hänen kokemuksensa todeksi), ei se
ollut ainoastaan helppoa, vaan mieluisaakin; ja hän uskoi, vaikkei
tahtonut väittää sen olevan juuri niin, että se teki hänen järkensä
terävämmäksi ja pirteämmäksi. Kasvinsyönnin hän heitti vain totellen
epäfilosoofisen isänsä varoituksia; isä olisi huoletta sietänyt moista
houretta, niinkuin hän sanoi, ellei siinä olisi piillyt se vaara, että
se saattoi antaa aihetta panetteluun ja syytöksiin. Sillä tähän aikaan
Tiberius karkoitti Roomasta kaikki outojen, vierasten uskontojen
kannattajat; ja kun moniaissa niistä paastoaminen oli säädetty
uskonnonmeno, arveli Senecan isä, että hänen poikansa saattaisi
kenties, pidättäytymällä lihansyönnistä, saattaa itsensä sen
kauhistuttavan epäluulon alaiseksi, että hän oli kristitty tai
juutalainen.
Eräs toinen pytagorealainen filosoofi, jota hän ihaillen mainitsee, oli
Sextius. Tältä hän oppi jokapäiväisen itsensä-tutkistelun kiitettävän
tavan: -- "Kun päivä oli ohitse ja hän käymässä levolle, oli hänen
tapana kysyä itseltään: mitä pahaa sinä olet tänään oikaissut? mitä
pahetta vastaan taistellut? missä suhteessa sinä olet parantunut?"
"Minäkin olen omaksunut tämän tavan", sanoo Seneca kirjassaan Vihasta,
"ja joka päivä pohdin asiaani, kun valkea on sammutettu ja vaimoni,
joka nyt on selvillä menettelyistäni, on vaipunut uneen; huolellisesti
minä mielessäni läpikäyn koko päivän ja tarkalleen tutkistelen tekojani
ja sanojani."
Stoalaisella Attaluksella näyttää kuitenkin olleen suurin osuus Senecan
kasvatuksessa; eikä _hänen_ opetuksestaan ollut seurauksena mitään
käytännöllisiä tuloksia, jotka vanhemmassa Senecassa herättivät
vastaväitteitä. Hän kertoo, kuinka ahkeraan hän kävi kuuntelemassa tätä
kaunopuheliasta ajattelijaa, kuinka hän ensimmäisenä tuli ja viimeisenä
poistui. "Kun kuulin hänen kiivailevan", sanoo hän, "pahetta ja
hairahduksia ja elämän inhuutta vastaan, minä useasti tunsin sääliä
ihmiskuntaa kohtaan ja katsoin opettajani olevan tavallista
ihmisluonnetta ylempänä. Stoalaisten tapaan hän kutsui itseään
kuninkaaksi; mutta minusta hänen ylemmyytensä oli enemmän kuin
kuninkaallista, kun näin, että hän pystyi langettamaan tuomionsa itsepä
kuninkaistakin. Kun hän ryhtyi ylistelemään köyhyyttä ja näyttämään,
kuinka raskas ja liikanainen kaiken sen taakka oli, mikä käy yli elämän
tavallisten tarpeiden, niin minä useasti halasin lähteä koulusta
köyhänä miehenä. Kun hän ryhtyi moittimaan meidän huvituksiamme,
kiittelemään turmeltumatonta ruumista, kohtuullista pöytää ja mieltä,
jota eivät sumentaneet suorastaan kielletyt, vaan ei edes
tarpeettomatkaan huvitukset, niin oli minulle erinomaisen mieluista
panna tiukat rajat kaikelle ylensyömiselle ja -juomiselle. Ja nämä
elämänsäännöt, paras Lucilius, ovat jättäneet moniaita pysyviä
vaikutuksia; sillä minä tartuin niihin kiihkeällä innostuksella, ja
perästäpäin, kun jouduin valtiolliselle uralle, säilytin muutamia
näistä ensimmäisistä hyvistä tavoistani. Mistäpä johtuu, että minä
elämäni kaiken olen kieltäytynyt syömästä ostereita ja herkkusieniä,
jotka eivät tyydytä nälkää, vaan kiihoittavat vain ruokahalua; siitä
syystä minä tavallisesti vältän hajuvesiä, koska suloisinkaan hajuvesi
ei ruumiille ole yhtään mitään; siitä syystä en käytä viinejä enkä
kylpyjä. Moniaat tavat, joista kerran luovuin, ovat palanneet takaisin,
mutta sillä muotoa, että minä asetan vain kohtuuden kieltäymisen
tilalle, mikä kenties on vielä vaikeampi yritys, koskapa helpompi on
kerrassaan luopua pois muutamista seikoista kuin nauttia niitä
kohtuudella. Attaluksen oli tapana suosittaa kovaa vuodetta, missä
ruumis ei voi painua patjoille, ja vanhuudessanikin minulla on
sellainen tila, johon ei nukkujan vartalosta jää jälkeäkään. Olen
kertonut sinulle näitä pikku piirteitä osoittaakseni sinulle, mitä
mahdollisuuksia pienissä koululaisissamme olisi kaikkeen hyvään, jos
vain joku sytyttäisi ja innostaisi heitä siihen. Mutta vika on osittain
opettajissa, jotka opettavat meille, miten _tehdä päätelmiä_, eikä
kuinka _elää_; ja osittain oppilaissa, jotka pyytävät opettajiltaan
älyn, ei sielun kehittämistä. Tätenpä onkin filosofia alentunut
pelkäksi filologiaksi."
Eräässä toisessa vilkkaassa kohdassa Seneca pirteästi maalaa meille
kuvan erilaisista oppilaista, joita on kerääntynyt filosoofin kouluun.
Huomautettuaan, että filosofialla on vaikutusta sellaisiinkin, jotka
eivät siihen erikoisemmin syvenny, aivankuin hajuvesikaupassa istuvat
ihmiset vievät mukanaan jotakin sen tuoksusta, hän lisää: "Emmekö
sitten tunne ketään, joka on montakin vuotta kuulunut filosoofin
kuulijain joukkoon eikä kuitenkaan vähimmässäkään määrässä saanut
väritystä hänen opetuksestansa? Tietenkin tunnen, jopa kaikkein
hartaimpia ja säännöllisimpiä kuulijoita, joita en kumminkaan voi
kutsua filosoofin oppilaiksi, vaan ainoastaan hänen hetkellisiksi
kuulijoiksensa. Jotkut tulevat näet kuulemaan, ei oppimaan, juuri
samoin kuin menemme teatteriin huvin vuoksi, nauttimaan kielestä tai
lauluäänestä tai esityksestä. Saattaa hyvinkin huomata, kuinka iso osa
kuulijakunnasta käy filosoofin koulussa pelkästään kuluttamassa
joutoaikaansa. Ei heidän tarkoituksensa ole luopua siellä mistään
paheista tahi omaksua yhtään lakia, jonka mukaisesti he voisivat
sovittaa elämänsä, vaan jotta heidän korvansa saisivat hivelevää
nautintoa. Tuleepa taas toisia, käsissä taulut, ei merkitäkseen
muistiin _asioita_, vaan _sanoja_. Toiset, silmät niinkuin sielukin
hartaina, mieltyvät erinomaiseen esitystapaan; heitä viehättää
ajatusten kauneus, ei pelkkien sanojen sointu, mutta vaikutus ei ole
kestävä. Vain harvoille on suotu voima perintönä tallentaa se ylhäinen
sieluntila, johon heidät on kohotettu."
Tähän pieneen viimeiseen luokkaan kuului Seneca. Hänestä tuli
stoalainen jo hyvin varhain. Stoalaisuus, epäilemättä ylevin ja puhtain
vanhan ajan ajattelijakouluista, oli saanut nimensä siitä seikasta,
että suunnan perustaja Zeno oli opettanut Stoa Poikileen maalatussa
pylväskäytävässä Ateenassa. Nämä ankarat ja kaunopuheliaat mestarit
opettivat siveellisyyttä ja itsensähillitsemistä ja herättivät
ylevämielisellä opetuksellaan nuorissa kuulijoissansa oman palavan
innostuksensa hyveeseen, ja heidän vaikutuksensa on täytynyt olla
uskomattoman arvokas tuona tylsistyneenä ja paheisiin vaipuneena
aikana. Heidän oppiansa kehittivät kyynikot kiihkoileviin muotoihin,
kyynikot, jotka olivat saaneet nimensä kreikkalaisesta "koiraa"
merkitsevästä sanasta siksi, että aikalaisten silmissä heidän
tavoissaan oli jotakin koiramaisen raakaa. Pisteliäästi Juvenalis
huomauttaa, että stoalaiset erotti kyynikoista ainoastaan tuunikka,
jota stoalaiset pitivät, mutta kyynikot eivät. Seneca ei koskaan
omaksunutkaan kyynikkojen menoja, mutta usein hän ihaillen puhuu
tynnyrikyynikko Diogeneesta ja tiheään viittaa kyynikko Demetriukseen,
mieheen, joka hänestä ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. "Kaikkialle
minä kanssani kuljetan", kirjoittaa hän Luciliukselle, "tuon miehistä
parhaimman, Demetriuksen; minä loittonen niistä, jotka kantavat
purppuraa, sekä puhelen hänen kanssansa, joka on puolialaston. Miksi en
häntä ihailisi? Olen nähnyt, että hän ei kaipaa mitään. Jokainen
saattaa halveksia kaikkea, mutta ei kukaan voi omistaa kaikkea. Lyhin
tie rikkauksiin käy kautta loiston ja komeuden halveksimisen. Mutta
meidän Demetriuksemme ei elä ikäänkuin hän _halveksisi_ kaikkea, vaan
ikäänkuin hän yksinkertaisesti sallisi toisten omistavan kaikki."
Nämä tottumukset ja ajatukset luovat runsasta valoa Senecan
luonteeseen. Ne näyttävät, että hän oli kyennyt hamasta lapsuudestaan
saakka omaksumaan itsensäkieltämisen elämänsä periaatteeksi ja että
hänessä säilyi päiväinsä loppuun asti monta piirrettä, joista hänen
yksityiselämänsä sai yksinkertaisen ja kunnioitettavan leiman, jos
kohta julkisen elämän vaatimukset olivatkin pakottaneet hänet
muuntamaan toisia. Vaikka hän kunnioituksesta isäänsä kohtaan luopui
oudosta kieltäymyksen muodosta, on meille kyllin tiettyä ja ilmeistä,
että hän vanhoilla päivillään jälleen palasi jäyhän yksinkertaiseen
elintapaan, jonka innostusherkässä nuoruudessaan oli oppinut
ylevämielisiltä opettajiltaan. Nämä seikat todellakin riittävät joka
tapauksessa kumoamaan nuo törkeät syytteet Senecan luonnetta vastaan,
joita Dio Cassiuksen tapainen kademieli kreikkalainen myrkyllisesti
levittelee, joihin ei ole rahtuakaan luottamista, vaan jotka näyttävät
johtuvan pelkästään kateudesta ja parjauksenhalusta. En aio puolestani
puuttua noihin häväistysjuttuihin, koska en lainkaan niihin usko.
Miestä, joka saattoi "Historiaansa", kuten Cassius on tehnyt, asettaa
roomalaisen senaattorin suuhun moisia mielettömiä valheita kuin hän on
väittänyt Fufius Calenuksen syytäneen julkisessa senaatin istunnossa
Ciceroa vastaan, vallitsi sellainen henki, joka riistää hänen
lausunnoiltaan kaiken uskottavuuden. Seneca oli vaihemielinen filosoofi
sekä teoriassa että käytännössä. Hän lankesi kieltämättä suuriin
hairahduksiin, jotka syvästi himmentävät hänen luonnettaan silmissämme.
Mutta mikään irstaileva ja hekumallinen mies hän ei ollut, kaukana
siitä. On täysi syy uskoa, että hän keskellä ylellisyyttä ja loistoa ja
kaikkia siihen kätkeytyviä kiusauksia säilytti saman tottumuksiensa
yksinkertaisuuden ja mielensä suoruuden. Mikä lieneekin ollut hänen
viidensadan setripuisen ja norsunluisen pöytänsä melkein tarumainen
arvo, harvoin niille levitettiin muuta suurenmoisempaa kuin vettä,
kasviksia ja hedelmiä. Mitkä lienevätkin olleet hänen äveriästen ja
ylhäisten aikalaistensa kesken vallitsevat huvitukset, me tiedämme,
että hänelle korkeinta iloa tuottivat viattomat huvitukset puutarhassa
ja että hän liikuntoa saadakseen siellä juoksenteli kilpaa pienen
orjapojan kanssa.