Täsmällistä tietoa Senecan syntymästä ei ole, mutta kaiken
todennäköisyyden mukaan se tapahtui noin seitsemän vuotta ennen
kristillisen ajanlaskun alkua. Hänen elämänsä saa syvän ja juhlallisen
mielenkiinnon tunnun, jos muistamme, että kaikkien noitten rikollisten
ja myrskyisten tapahtumien vyöryessä ohitse, joiden keskelle hänen
varhaisemmat vaiheensa lankesivat, Palestiinassa eli ja opetti Jumalan
Poika, maailman Vapahtaja.
Ongelmat, jotka monia vuosia kuohuttivat hänen mieltänsä, olivat
saamassa ratkaisunsa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa ja miesten
kautta, joiden uskoa ja asemaa hän ylenkatsoi. Samaan aikaan kuin
palveleva orja saatteli kouluun vaeltavaa Senecaa Rooman kuhisevia
ja vaarallisia katuja pitkin, toimivat Pietari ja Johannes
kalastajapoikina Gennesaretin järven rannalla; samaan aikaan kuin
Seneca pontevasti koetti sulattaa stoalaisen Atticuksen antamaa
opetusta, apostoli Paavali, yhtä palavin sieluin, istui oppimassa
Gamalielin jalkain juuressa; ja kauan ennenkuin Seneca oli käynyt
tiensä huikaisevia, mutta epäilyttäviä polkuja, maineensa kukkuloille,
oli hänelle tuntemattomana tuo ristiinnaulittu Vapahtaja, jonka kautta
yksin, hän niinkuin mekin, voimme milloinkaan saavuttaa lopullisen
rauhamme.
Seneca oli parin vuoden vanha, kun hän hoitajattarensa sylissä vietiin
Roomaan. Niinkuin niin moni mies, joka on onnistunut voittamaan kunniaa
ja mainetta, sairasti hän paljon nuoruudessa. Hän kertoo poteneensa
vaikeata tautia, josta vain hitaasti parani tätinsä sydämellisessä ja
hellässä hoidossa. Koko elämänsä hän sai kärsiä hengenahdistusta, jota
hän, kaikenlaisia tauteja koettuaan, sanoo pitävänsä pahimpana
kaikista. Yhteen aikaan hänen ruumiilliset kärsimyksensä siihen määrään
raskauttivat hänen mieltänsä, että vain isän toivomusten varteenotto
esti häntä itsemurhasta; ja kerta myöhemmin elämässä ainoastaan hellä
kiintymys vaimoonsa Paulinaan pidätti häntä etsimästä kuolemassa
vapautusta. Hän olisi saattanut hieman muuntaen käyttää Popen sanoja,
että hänen moninaiset tutkimuksensa vain olivat omansa auttamaan häntä
"Halki tämän pitkän tuskan, elämän."
Toipuminen tästä pitkällisestä sairaudesta on ainoa viittaus, minkä
Seneca tekee lapsuutensa tapahtumiin. Nämä vanhanajan kirjailijat,
runoilijatkin, vain harvoin mainitsevat, edes pikaisimmalla tavalla,
lapsuutensa vuosia. Tämän vaiteliaisuuden syy tarjoaa omalaatuisen
probleemin tutkimukselle, mutta tosiseikka on kiistämätön. Kun tuskin
on ainoatakaan nykyaikaista runoilijaa, joka ei vilpittömän onnen
tunteilla olisi kertaillut lapsuutensa vienoja muistelmia, ei
vanhanajan runoilijoista yksikään ole kosketellut tätä teemaa.
Lydgatesta Tennysoniin[2] saakka olisi helppo mainita meidän
englantilaisilta runoilijoiltamme kokonainen sarja lyyrillisiä lauluja
heidän lapsuusvuosistaan. Miten nuoresta lapsesta kuuset näyttivät
tavoittelevan pilviä, kuinka hänen sydämensä sykähti ilosta, kun
sateenkaari ilmestyi taivaalle, kuinka hän istui äitinsä jalkain
juuressa ja piirteli paperille hänen hameensa kirjavia kukkasia, kuinka
hän ajoi takaa koreata perhosta taikka hellyydessään pelkäsi
pyyhkäisevänsä pölyä sen siiviltä, kuinka hän sai helliä opetuksia ja
luki viattomia rukouksia isänsä polvella: tämänkaltaisia pikkuseikkoja,
mutta seikkoja, jotka lemmekäs mielikuvitus on jalostanut ja
kaunistanut, on yhä uudelleen kerrattu runoilijaimme lauluissa.
Esimerkiksi otettakoon tuhansien joukosta Henry Vaughanin suloiset
säkeet:
Oi, elämän aamun onni,
Sinä lapsen enkelikaus'!
Kun vielä ei tietoa ollut
Että kilvoitus saamassa on,
Kun sielussa aina vain leikki
Sulokoittehet taivahan maan;
Kun kieli ei taitanut haastaa,
Mitä tunto ei tunnustanut,
Tai synti ei syntihin siinnyt
Moni, musta ja viettelevä,
Vaan maallisen usvankin halki
Ikikirkkahat sätehet sain.
Jokainen, joka on tutkinut Englannin runoutta, voi muistostaan löytää
lukemattomia samankaltaisten ajatusten ilmauksia. Mistä johtuu, ettei
yhtään samantapaista runoa ole mainittavissa koko vanhanajan
kirjallisuudesta? Mistä johtuu, että kreikkalaisille ja roomalaisille
runoilijoille tuo elämän aamu, jonka olisi pitänyt olla niin täynnä
"luonnollista onnea", näyttää olleen tyhjä? Mistä johtuu, että
kirjailijat niin tuotteliaat, niin kotoiset, niin hellätunteiset kuin
Cicero, Virgilius ja Horatius eivät edes yhdellä ainoalla viittauksella
puhu äidistään? Täydellisesti vastatakseen tähän kysymykseen
pitäisi kirjoittaa kokonainen tutkielma vanhan ja nykyajan elämän
erilaisuudesta, ja se veisi minut loitos välittömästä aiheestani.[3]
Mutta minun sallittaneen yleisesti sanoa selityksen olevan siinä
tosiasiassa, että kaiken todennäköisyyden mukaan lapsuus oli vanhanajan
ihmisten kesken halveksittu ja monessa tapauksessa paljon vähemmän
onnellinen ajanjakso kuin meillä nykyisin on laita. Lapsen syntyminen
ei kreikkalaisen tahi roomalaisen talossa välttämättömästi ollut ilon
aihe. Jos isä, lasta hänelle ensi kertaa näytettäessä, kumartui alas ja
nosti sen syliinsä, otettiin se jäsenenä perheen keskuuteen; jos hän ei
kiinnittänyt siihen huomiota, oli se tuomittu kuolemaan tahi heitettiin
johonkin yksinäiseen, autioon paikkaan villipetojen uhriksi tahi
ensimmäisen ohikulkijan löydettäväksi. Ja joskin lapsi pelastui tästä
kohtalosta, pidettiin häntä kumminkin seitsemän tai kahdeksan
ensimmäistä elinvuottansa _gynæceum'issa_ elikkä naisten huoneustossa,
ja harvoin tai ei koskaan hän nähnyt isänsä kasvoja. Ei mitään
romanttisuuden eli runouden sädekehää langennut näille lapsuuden
päiville. Kunnes lapsi oli täyskasvanut, pysyi täydellinen valta hänen
elämästään tai kuolemastaan hänen isänsä käsissä; hänellä ei ollut
yhtään vapautta eikä hänestä paljonkaan piitattu. Yksilöllinen elämä ei
vanhanajan ihmisille paljoakaan merkinnyt; yksilön oma minä tai
sisäinen ihminen sellaisenaan oli heidän luonteelleen ventovieras.
Julkinen elämä, valtiollinen elämä, oli heille kaikki kaikessa;
kotoisella yksilöllisellä elämällä oli vain vähäinen osa heidän
ajatuspiirissään. Kaikkia lapsuuden viattomia huvituksia, sydämen
iloja, kotoisen piirin viehätystä, lapsekkaan iloisuuden
yltäkylläisyyttä ja ruusunhohdetta heillä vain vähäksi arvosteltiin.
Vuosilla ennen miehuutta oli eteenpäintähtäävä luonne, ja enimmissä
tapauksissa ne tarjosivatkin perin vähän semmoista, joka olisi tehnyt
ne muistannan arvoisiksi. Paljon nykyaikaisemman värityksen verrattuna
varhaisempiin kirjailijoihin luo Senecan kirjoituksille se seikka, että
hän haastelee äidillensä mitä syvimmän kiintymyksen sanoin eikä voi
puhua rakkaasta pikku pojastaan muuten kuin kyynelten katkomin äänin.
Mainitkaamme vielä muuan omalaatuinen seikka. Persoonallisen luonteen
kasvaminen, muistot siitä elämästä, joka jalostuu täydelliseen
itsetajuntaan, liittyy läheisesti siveyslakien asteettaiseen
selkenemiseen, siihen salaperäiseen tajuntaan, joka kehkeytyy
velvollisuuden ja mieliteon välisessä välttämättömässä taistelussa
-- toisella puolen halu tehdä oikein, toisella kiusaus tehdä väärin.
Mutta vanhanajan ihmisten kesken siveyden käsite oli meikäläisestä
niin kerrassaan erilainen, heidän mielipiteensä siveellisestä
velvollisuudesta olivat, verrattomasti lukuisimmissa tapauksissa, niin
vähän sitovia, niin vähän käskeviä, ne niin perin lievästi paheksuivat
syntejä, joita me tuomitsemme, ja niin miedosti moittien suhtautuivat
paheisiin, joita me kammoamme, että me tuskin saatamme olettaa heidän
monestikaan tunnustelleen noita "persoonallisuuden pohjattomia
kuiluja", jotka on tunteminen, jos mieli päästä todella yksilönä
kehittymään.
Meillä ei sentähden ole mitään aineksia muodostaaksemme elävää kuvaa
Senecan lapsuudesta; mutta mikäli tietorippeiden nojalla voimme
päätellä hänen perheensä olosuhteista ja luonteesta, me olettaisimme,
että se oli poikkeuksellisen onnellinen. Senecat olivat varakkaita;
heillä oli hyvä asema yhteiskunnassa; heidän perheellänsä oli
kehittynyt aisti ja kirjallisia harrastuksia ja siinä ilmeni ylevää
luonnetta ja sydämellisiä piirteitä. Heidän varallisuutensa nosti
heidät yläpuolelle noita vaivaisia valitteluja ja rasittavia pikku
huolia niukan toimeentulon kahleissa, jotka olivat ominaisia muille
heidän aikansa kirjallisille henkilöille. Heidän säätynsä ja
sivistyksensä turvasivat heille tien kaikkien niiden keskuuteen,
joitten tuttavuus oli tavoiteltavinta roomalaisten piirissä; ja perheen
osalle tullut yleinen arvonanto sekä se siveellisyys, joka sitä leimaa,
ei salli rinnastaa heitä tuon loisteliaitten epikurealaisten lukuisan
luokan kanssa, joitten julkeat ja hillittömät paheet olivat tehneet
maailman pääkaupungin surullisen kuuluisaksi.
Marcus Annæus Senecasta, filosoofin isästä, meillä on vain moniaita
persoonallisia erikoistietoja, paitsi että hän oli ammatiltaan reetori;
hän sommitti poikiansa ja oppilaitansa varten joukon puheharjoituksia,
jotka ovat säilyneet meille _Suasoriæ'n ja Controversiæ'n_ nimellä. Ne
ovat sarja vuoropuhelun muodossa pidettyjä deklamatoorisia todisteluja
syineen ja vastasyineen ja koskevat joitakin historiallisia tahi
pelkästään mielikuvituksellisia asioita; ja olisi mahdotonta mielessään
kuvitella mitään sen hyödyttömämpää lukemista. Mutta vanhempi Seneca
oli kokonaan vajonnut keinotekoisen retoriikan kaavoihin; ja nämä
saivartelemalla sorvaillut todistelut, jotka oli keksitty teroittamaan
deklamatsioni- ja väittelykykyä, perustuivat varmaankin osittain hänen
muistikirjaansa, osittain hänen muistiinsa. Hänen muistinsa oli näet
niin ilmiömäinen, että hän kuultuaan kaksi tuhattakin sanaa osasi
toistaa ne samassa järjestyksessä. Harvoinpa sentään ihmiset, joilla on
ollut näin tavattomat muistin lahjat, ovat olleet ensi luokan kykyjä,
eikä vanhempi Seneca ollut mikään poikkeus. Mutta jollei hänen
satumainen muistinsa korvannutkaan alkuperäisen neron puutetta, on sen
ainakin täytynyt tehdä hänet varsin miellyttäväksi seuraihmiseksi ja
hankkia hänelle runsas varasto kaskuja ihmisistä ja valtiollisista
tapahtumista. Lyhyesti sanoen, Marcus Seneca oli hyvinvoipa,
intelligentti maailmanmies, jolla oli hyvä luonnollinen ymmärrys, kyky
esiintyä julkisena puhujana, syvä vastenmielisyys ja ylenkatse kaikkea
sellaista kohtaan, mitä hän piti filosoofisena tai haaveellisena, ja
terävä silmä huomaamaan omat edut.
Jos on luottamista pojan ylistyspuheisiin, oli Senecan vaimo Helvia
sitä vastoin paljon vähemmän tavanomainen luonne. Ellei hänen miehensä
olisi ollut kaikkea opiskelua ja filosofiaa vastaan, olisi hän niissä
erinomaisesti edistynyt; lyhyellä opintoajalla hän olikin huomattavasti
varttunut. Sittenkin oli hänen älynsä vähemmän huomattava kuin hänen
jalo ja säveä mielenlaatunsa. Muut äidit rakastivat poikiansa sen
tähden, että näiden maine mairitteli heidän omaa kunnianhimoansa ja
että heidän naisellinen turhamaisuutensa sai tyydytystä poikain
rikkauksista; mutta Helvia rakasti poikiansa heidän itsensä takia, oli
antelias ja avokätinen, ei pyytänyt korjata persoonallista hyötyä
heidän varoistansa, hoiti heidän perintöänsä epäitsekkäällä innolla ja
kulutti omia rahojaan peittääkseen kustannuksia, joita heidän
valtiollinen uransa aiheutti. Hän oli aikakautensa heikkouksien ja
paheiden yläpuolella. Irstaus, tuo aikakauden tahrapilkku, ei ollut
koskaan saastuttanut hänen puhdasta elämäänsä. Helmet ja jalokivet vain
vähän viehättivät häntä. Hän ei koskaan häpeillyt lapsiaan, vaikka
heidän läsnäolonsa kavalsikin hänen oman vanhenevan ikänsä. "Sinä et
koskaan tahrannut kasvojasi", sanoo hänen poikansa kerta maanpaosta
kirjoittaessaan äidilleen lohdutuksen sanoja, "saksanpähkinänesteellä
tahi puneella; et koskaan käyttänyt epähienon avonaisia vaatteita;
ainoa koristeesi oli rakastettavuus, jota ei mikään aika voinut
kuluttaa; erikoinen kunniasi oli siveys." Saatamme tosiaan Tennysonin
kera lausua:
Onnellinen
Kellä äiti moinen!
Tahtia hänen verensä kanssa
Lyö usko ihmisiin.
Kompastelee, kaatuu --
kai sattuu hälle niin.
Ei konsaan sentään sielu painu
Saastaan ja paheisiin.
Eikä hänen äitinsä Helvia ollut ainoa ylevämielinen nainen, jonka
seurassa Senecan lapsuusvuodet vierivät. Äidin sisar, jonka nimi on
tuntematon, tuo täti, joka niin hellästi varjeli hentoa poikasta ja
vaali häntä lapsuuden sairauksien aikana, näyttää herättäneen hänessä
harvinaisen lämpimän kiintymyksen. Hän kertoo meille, kuinka tämä täti,
miehensä ollessa prefektinä Egyptissä, menetteli niin kerrassaan toisin
kuin maakuntain päämiesten vaimot tavallisesti tekivät, että häntä
rakastettiin ja kunnioitettiin yhtä paljon kuin heitä muutoin inhottiin
ja kartettiin. Niin vakavaa laatua oli näitten naisten aikaansaama
paha, niin sietämätön heidän hurttamainen saaliinhimonsa, että
senaatissa oli tosi mielessä pohdittu kysymystä, sallittaisiinko heidän
ensinkään seurata miehiänsä maakuntiin. Niin ei ollut Helvian sisaren
laita. Häntä ei milloinkaan nähty julkisuudessa; hän ei sallinut
yhdenkään maakuntansa asukkaan käydä kotonansa; hän ei kerjännyt mitään
etuja itselleen eikä antanut kenenkään pyytää häneltä. Maakunta yksin
suin ylisti häntä. Kentiespä enimmän siksi, että häntä tuskin
tunnettiin, ja turhaksi kääntyi sen toivo, että löytyisi toisia naisia,
jotka olisivat jäljitelleet hänen hyveitään ja itsensähillitsemistä.
Egypti oli purevan ja juoruavan panettelun pesäpaikka, eikä kumminkaan
sielläkään voitu kuiskutella sanaakaan hänen elämänsä tahrattomuutta
vastaan. Ja kun kotimatkalla hänen puolisonsa kuoli, ei syvään
juurtunut taikausko, joka katsoi vaaralliseksi purjehtia merellä ruumis
laivassa, ei vaara, myrsky, ei haaksirikon uhka saattanut karkoittaa
häntä puolison ruumiin äärestä, ennenkuin hän oli tälle turvannut
säädyllisen ja kunniallisen hautauksen. Siinä hyvän ja sankarillisen
naisen piirteitä; ja että häntä elähyttivät samat kunnioituksen tunteet
kuin sisarenpoikaa, joka on niin innokas häntä kiittämään, sen saattaa
päätellä siitä, että kun Seneca ensi kertaa tavoitti valtion virkaa,
täti riistäysi irti tavanomaisesta koturiolostaan, kukisti hetkeksi
naisellisen arkatuntoisuutensa ja auttaakseen häntä äänten onkimisessa
hänen tähtensä rohkeasti esiintyi keskellä joukkoja, jotka karkean
julkealla, pyydystelevällä kohullaan täyttivät Rooman foorumin ja
kadut.
Kaksi veljeä, keskenään hyvin erilaista tavoiltaan ja luonteeltaan,
täydensi perheenpiirin, Marcus Annæus Novatus ja Lucius Annæus Mela,
joista edellinen oli vanhempi, jälkimmäinen nuorempi kuuluisampaa
veljeänsä.
Marcus Annæus Novatus on historiassa tunnettu nimellä Junius Gallio,
minkä nimen hän otti samannimisen puhujan, isänsä ystävän, ottopoikana.
Hän ei ole kukaan muu kuin Apostolien tekojen Gallio, Akaian
käskynhaltija, jonka nimi on tullut kristittyjen kesken yleisesti
mainituksi kuvaamaan hyvänsävyistä välinpitämättömyyttä
uskonasioissa.[4]
Kuitenkin on se kohtaus, jossa Raamattu vilaukselta näyttää
häntä meille, suuresti väärin ymmärretty, ja kun puhutaan
"välinpitämättömästä Galliosta" tai kun lisäksi lauselma, että "hän ei
välittänyt siitä mitään", käsitetään piittaamattomuudeksi uskonnon
asioissa, niin kertomuksen henki selitetään kokonaan väärin. Itse
asiassa oli tapaus näin. Paavalin saarnojen menestyksestä kiukustuneina
juutalaiset vetivät hänet Gallion tuomioistuimen eteen ja syyttivät
häntä laittomien jumalanpalvelusmuotojen käytäntöön ottamisesta. Kun
apostoli kävi puolustautumaan, Gallio ylenkatseellisesti keskeytti
hänet sanoen juutalaisille: "Jos olisi tehty rikos tai paha ilkityö,
olisi kohtuullista, että kärsivällisesti kuuntelisin teitä. Mutta jos
teillä on riitakysymyksiä opista ja nimistä ja teidän laistanne, olkoot
ne teidän huolenanne; niitä en minä tahdo ratkaista." Näin sanoen hän
ajoi heidät pois tuomioistuimensa edestä juuri samalla roomalaisen
ylenkatseellisella ylemmyydellä juutalaisia ja heidän uskonasioitaan
kohtaan kuin mitä myöhemmin Festus osoitti epäilijää Agrippaa kohtaan
ja jota Pontius Pilatus[5] varemmin oli ilmaissut häliseviin
farisealaisiin nähden. Riemastuen tästä vihattujen juutalaisten
tappiosta ja näennäisesti asettuen Paavalin puolelle kreikkalaiset
sitten tunkeutuivat rakennukseen, ottivat kiinni Sosteneen,
juutalaisten synagoganesimiehen, ja löivät häntä käskynhaltijan silmien
edessä tämän istuessa tuomioistuimellaan. Tätä tapahtumaa Gallio
katseli niin järkähtämättömällä ylenkatseella. Mitä se lainkaan
liikutti häntä, suurta käskynhaltijaa, pieksivätkö kreikkalaiset kurjaa
juutalaisparkaa vaiko ei? Niin kauan kuin he eivät tehneet mitään
kapinaa tai aiheuttaneet hänelle lisää kiusaa siitä jupakasta,
saattoivat he hakata Sosteneen tai miten monta juutalaista tahansa
vaikka kuinka sinelmille, jos se heitä huvitti, kaikki se oli hänelle
aivan yhdentekevää.
Kuinka elävästi välähyttääkään tämä silminnäkijän havainnollinen
piirrelmä meille kuvan jokapäiväisestä elämästä roomalaismaailman
foorumilla maaseudun oloissa! Kuinka täydellisesti me näytämmekään
tuokiossa saavamme siepatuksi tuon tavanomaisen ylenkatseen ilmeen,
joka väreili roomalaisen ylimyksen ohuilla huulilla hänen ollessaan
kukistettujen kansain ja olletikin juutalaisten parissa! Jos Seneca lie
Egyptin matkoillaan sattunut yhteen jonkun Aleksandrian juutalaisen
kanssa, niin ainoa hänen mieleensä jäänyt vaikutelma on ollut se, jonka
ovat ilmaisseet Tacitus, Juvenalis ja Suetonius, ja nämä miehet eivät
milloinkaan mainitse juutalaisia muuten kuin suurella inholla. Eräässä
kohdassa, jonka Augustinus (_De Civitate Dei_, VI, 11) lainaa
hänen kadonneesta kirjastaan Taikauskosta, Seneca puhuu heidän
proselyytti-kalastuksestaan ja sanoo heidän olevan "_gens
sceleratissima_", "mitä saastaisinta joukkiota". On useasti oletettu --
vielä vakavasti uskottukin -- että Seneca on ollut mieskohtaisesti
kosketuksissa Paavalin kanssa ja tältä oppinut moniaita kristinopin
totuuksia. Kohtaus, jota vastikään olemme kummastelleet, näyttänee
meille, miten kerrassaan epätodenmukainen sellainen olettamus on.
Suotuisin tilaisuus tämän kristityn apostolin joutua henkiseen
kosketukseen roomalaisen filosoofin kanssa oli varmaankin se hetki,
jolloin Paavali vankina vedettiin Senecan vanhemman veljen eteen. Se
täydellinen ylenkatse ja välinpitämättömyys, jolla häntä kohdeltiin,
tapa, millä hänet aivan arvelematta keskeytettiin, ennenkuin hän oli
edes saanut suutansa aukaista omaksi puolustuksekseen, auttanee meitä
kutakuinkin oikein päättelemään, millä tavalla Seneca olisi suvainnut
suhtautua Paavaliin. On varsin epäiltävää, tokko Gallion mieleen jäi
vähäisintäkään jälkeä niin jokapäiväisestä tapahtumasta kuin tästä, ja
kuitenkin hän yksin sen kautta on maailmalle tunnettu. Mahdollista on,
ettei hän ollut edes koskaan kuullut mainittavan Paavalin nimeäkään, ja
jos hän milloinkaan tuli häntä ajatelleeksi, niin oli mies hänelle
silloin vain kurja, ryysyinen, kiihkohenkinen juutalainen,
kolkkokatseinen ja pienivartaloinen, joka oli kerta joutunut muutamaksi
hetkeksi "tuulen ja hänen jaloutensa välille" ja aikonut kiusata häntä
puheella. Hän olisi todellakin kerrassaan kummastunut, jos joku olisi
kuiskannut hänelle, että miltei ainoa seikka, jonka kautta hän jäisi
jälkimaailman muistoon, ja ainoa tapahtuma hänen elämässään, joka
lainkaan tekisi hänet yleisesti tunnetuksi, oli tuo hetkellinen ja
tilapäinen suhde halveksittuun vankiinsa.
Mutta Novatus -- elikkä otantanimeltään Gallio -- esiintyi veljensä
Senecan ja muun maailman silmissä kerrassaan toisenmoisena kuin
minkälaiseksi me olemme tottuneet häntä ajattelemaan. He pitivät häntä
loistavana puhujana, aikana, jolloin puhetaito oli kaikista taidoista
arvossapidetyin. Totta oli että hänen tyylissään oli jotakin
"sanahelinän" tapaista; jonkinlainen falsettiääni, joka loukkasi
jykevän ja vakavan suunnan miehiä; mutta kateus ja ihailu mielessä
kuunneltiin tämän mielistelevän tyylin sointua, koska teeskentely oli
päässyt valtaan ja koska aika oli liian veltostunut ja liian
turmeltunut tajutakseen vapauden ja tunteen palon kannustaman
kaunopuheisuuden miehekästä suppeutta ja keskitettyä voimaa. Hän
näyttää saavuttaneen sekä ystäviensä että vierasten parissa nimityksen
"dulcis", "lumoava eli tenhoava Gallio": "Se on enemmän", sanoo
runoilija Statius, "kuin että on antanut maailmalle Senecan ja että on
synnyttänyt sulosuisen Gallion." Seneca ei hänestä piirtämässään
muotokuvassa ihmeeksikään keksi hänessä virheitä. Ei kukaan ollut,
sanoo hän, niin kohtelias ketään kohtaan kuin Gallio kaikkia kohtaan;
hänen viehättävät tapansa voittivat sellaisetkin ihmiset, jotka pelkkä
sattuma vei hänen tiellensä, ja niin suuri oli hänen luonnonomaisen
hyvyytensä voima, ettei kukaan epäillyt hänen käytöstään teennäiseksi
tahi teeskennellyksi. Puhuen imartelusta, luonnonfilosoofisten
tutkimustensa neljännessä kirjassa, hän sanoo ystävälleen
Luciliukselle; "Minun oli tapana sanoa sinulle, että veljeni Gallio
(_jota jokainen rakastaa hieman, nekin, jotka eivät voi rakastaa häntä
enempää_) oli kokonaan _tietämätön_ muista paheista, _inhosipa_
tätäkin. Saatoit koetella häntä mihin suuntaan tahansa. Kävit
kiittelemään hänen älyänsä -- älyä korkeinta ja arvokkainta laatua, ...
ja hän meni matkaansa! Kävit kiittelemään hänen kohtuullisuuttansa;
heti hän keskeytti ensimmäiset sanasi. Kävit ilmaisemaan ihailusi hänen
lempeyttänsä ja tapojensa luonnollista suloa kohtaan... tässäkin hän
nousi ylistelyitäsi vastaan; ja jos jouduit huudahtamaan vihdoin
kohdanneesi miehen, johon eivät pystyneet edes tuollaiset salakavalat
rynnistykset, joita muuten kuka hyvänsä sallii, ja toivoit, että hän
suvaitsisi edes _tätä_ kehumista, koska se oli totta, niin hän tässäkin
torjui mairittelusi; ei siksi että sinä olisit ollut kömpelö tahi että
hän olisi epäillyt sinun naljailevan hänen kanssaan tahi puhuneesi
jossakin salaisessa tarkoitusperässä, vaan yksinkertaisesti, koska hän
kammosi kaikenkarvaista liehittelyä." Saatamme helposti käsittää, että
Gallio oli Senecan lemmikkiveli, eikä meitä yllätä havainto, että
filosoofi omistaa hänelle kolme kirjaansa "Katumuksesta" sekä
viehättävän pikku kirjoitelmansa "Onnellisesta elämästä". Kolmannesta
veljestä, L. Annæus Melasta, meillä on vähemmän tietoja; mutta siitä,
mitä me tiedämme, me voisimme tehdä sen johtopäätöksen, että hän
luonteelta samoinkuin maineelta oli vähäpätöisempi veljiä; sittenkin
hän näyttää olleen isänsä lemmikki, ja isä nimenomaan vakuuttaa, että
hänen älyllinen kykynsä oli joka suhteessa loistava, etevämpikin kuin
veljien.[6] Kuitenkin johtunee tämä siitä, että Mela, "pyrkien vain
siihen, ettei pyrkisi mihinkään", tyytyi isänsä säätyyn ja antautui
kokonaan kaunopuheisuuden opiskeluun. Sen sijaan että olisi astunut
julkiseen valtiolliseen elämään, hän visusti vältti kaikkia valtion
virkoja ja eleskeli levossa ja rauhassa. Nähtävästi hän mieluummin oli
päävuokraaja (publicanus) kuin konsuli. Hänen suurin maineensa on
siinä, että hän oli Lucanuksen, Rooman dekadenssikauden eli
rappeutumisajan kirjallisuuden runoilijan isä.
Ainoa piirre hänestä, mikä on säilynyt meille, asettaa hänet ahneutensa
takia kerrassaan epäedulliseen valoon. Kun hänen kuuluisa poikansa, tuo
onneton runoilija, oli tuomittu hengiltä ja toisekseen syössyt itsensä
häpeään ilmaisemalla oman äitinsä, Atillan, osalliseksi Pison
salaliittoon, Mela ei suinkaan murtunut häpeään ja tuskaan, vaan
julkean itarana viipymättä rupesi keräämään poikansa saatavia,
ikäänkuin osoittaakseen Nerolle, että tuo menetys ei tuottanut hänelle
suurtakaan surua. Mutta tämä ei riittänyt Neron pohjattomalle
ilkeydelle; Nero vaati Melaa seuraamaan poikaansa, ja hänen oli pakko
totella käskyä ja kuolla.
Jos Helvia eli poikiansa ja pojanpoikiansa kauemmin, niin hän
epäilemättä katkerasti katui sitä päivää, jolloin hän puolisonsa ja
pienten lastensa kera luopui Córdovan hiljaisesta ja rauhallisesta
elämästä. Jokainen hänen kolmesta pojastaan varttui nerolliseksi
mieheksi ja jokainen heistä joutui tahraamaan muistoansa teoilla, jotka
heidän olisi ollut parempi jättää tekemättä, ja kuolemaan väkivaltaisen
kuoleman oman kätensä kantta tahi tyrannin tahdosta. Mela kuoli kuten
olemme nähneet; hänen poikansa Lucanuksen ja veljensä Senecan ajoi
kuolemaan Neron julma käsky. Nöyrryttyään hurjan pelon vallassa
armonanomuksiin henkensä säilyttämiseksi Gallio lopulta kuoli
itsemurhan kautta. Häpeällisen ja surkean lopun saivat kaikki; osaksi
se johtui heidän omista erehdyksistään, osaksi ankarasta
välttämättömyydestä niinä turmeluksen aikoina, joissa he elivät.