He tulehen ääneti tuijottivat.
Tulenliekit lietoina leimusivat,
moni kangastui kuva kultainen,
moni muistelo päiviltä lapsuuden,
kotilehdot, joissa he liikkuivat,
kivet kirjavat, joilla he kiikkuivat,
maan lumisen metsät ja vetten vyöt,
sydäntalvet synkät ja valkeat yöt.
Yks virkahti noin: »Minut vietiin pois,
kun taattoni juur' mua tarvinnut ois,
kävi vanhaks jo, käsi raukes jo,
meni rempalleen koko kartano,
kas, pirtin on ovi kallellaan,
paja painumassa jo alle maan,
myös saunan kiuas on kitkuinen,
taus rikkinäisenä ritkui sen,
vesikaivo vyöryvi sisäänpäin,
tuvankatto vuotavi syksysäin,
ken niityt niitti, ken kasket kaas,
on sydämelläin kuin paksu paas,
ties kiekuuko enää kukkokaan
kotipaikalla, tuonne jos kerran saan!»
Näin toinen: »Tään sain kohtalon,
kuin juuri ma aioin aviohon,
oli morsian minulla keltahaps,
nyt jäivät jälkeeni nainen ja laps,
ma itse kiertelen maailmaa,
otan miekalla mitä en muuten saa,
tulen kaupunkiin, syön kaupungin,
tulen luostariin, juon luostarin,
pyhän uskon puolesta taistellen,
elon oudon maljoja maistellen
näin jäähdytän poven polttoain,
mut sentään, sentään ma kuulen ain
tuon itkun haikean, etäisen,
näen häilyvän kutrien keltaisten,
kuin Maaria on hän muodoltaan,
kuin Kristus-lapsi on polvellaan...
mua Herra armahda, paavin lie
nää pauloja; täst' on Hornan tie!»
Mut hän joka hoiteli haavojaan,
noin äänteli vitkaan vaivoissaan:
»Tuo orvolla yksi onni lie,
ei häntä tarvitse mieron tie,
on muutenkin monta kulkijaa,
ei mull' ole maata, ei mammonaa,
pesä suotihin taivaanlinnullei,
mua kukaan missään kaipaa ei,
peto korven luolahan laskee pään,
minä mieluummin tähtien alle jään,
ne kylmät on kuin kyynelkin,
min joskus saan minä silmihin,
ne Luojan telttana kaartaa mun,
kun murhe sankea saartaa mun,
olen ihmisistä ma irrallain,
elon ankean löytölapsi vain,
mun rakkaimpain on ratsuni,
olen kalvan ja kilven kumppani,
ja ystävä yksinäisen yön,
en lemmenleikin, en murhatyön.»
He tulehen ääneti tuijottivat.
Jo hiiletkin hiljaa tummenivat,
siniliekki vain sieltä täältä nous
kuin noidan veitsi, kuin velhon jous.
Yks virkahti: »Viime yönä näin
toki unta, mist' olen mielissäin,
näin kulkevan kuningasvainajan
läpi leirin raskaasti nukkuvan,
minä yksinäin ylös valvahdin,
hän katsahti minua silmihin,
käden laski pääni päälle mun
ja lausui näin: 'Ma tunnen sun.
Koti, kontu on sulla huolena.
Miks murehdit? On talos tallella.
Siks valtakunnassa kuningas on,
vako ett' on murtuva vainiohon,
mut siks on Suomen ja Ruotsin mies,
hän että myös sotatiensä ties,
kun vaatii valtion onni sen
ja asia uskomme yhteisen.
Talos ehkä autio ammoin lie,
kotimaahan kun vihdoin sun kohtalo vie,
mut muista: se seisoo paikallaan
niin totta kuin laki Ruotsinmaan,
ja jos luotat sa sanaan kuninkahan,
näet kaksinkerroin sen karttuvan;
kun vainiolta sun kuningas vei,
sua unhoita Oxenstjerna ei,
saat tilaa kaksikin kaunista,
sotilaan on saatava palkkansa.'
Näin lausuen verkkaan pois hän läks,
mut mieleni niin kävi virkeäks
ja vielä aamulla naurusuin
ma päälleni rautapaidan puin.»
Muut tuota kuunteli kummakseen.
Tuli toinen jo tuohon taruineen:
»Mitä siitä! Mut minäpä unessa näin
isä Lutherin itsensä kalottipäin,
hän saapui juuri, kun huuliltain
pois sarkan laskin ja toista hain,
mut sattuikin neito polvellein,
heti hälle ma tuossa laulun tein;
no niin, hänet silloin ma huomasin,
ylös syöksyin ja syvään kumartelin
ja pyytelin anteeksi käytöstäin,
mut tunnustin, että mielessäin
kuva kuultavi naisen kuin Maarian,
mill' luulen mua pahan paulovan,
ja paavin ja Rooman ja Hornan yön,
pyhän uskon puolesta vaikka lyön.
Hän hymyili, istui pöytähän
ja sarkkansa pohjaan siemas hän,
hän katsoi neidon silmihin
ja laatipa laulun itsekin.
Nyt nous hän ja virkkoi viisaasti:
'Piru jos sua joskus vietteli
tai munkki tai paavi tai peikko muu,
tään laulun tieltä ne lannistuu,
jos auta ei, sarkka siemaise
ja suulle neitoa suutele,
pian näät heidän karkkoovan kauhulla pois,
kuin maailmanloppu jo tullut ois.'
Minä kiitin ja hengitin helpommin
ja maljaa maistoin ja--heräsin.»
Nyt hillitä enää itseään
ei kolmas voinut, vaan kohotti pään
ja illan autiuteen hän huus
kuin kuoleman kammo, kuin usko uus:
»Miks kangastu minulle milloinkaan
ei kasvot sankarikuninkaan,
ei pappien eikä piispojen,
isä Lutherista nää unta en,
lien unissain, lien valveillain,
näen eessäni luurankomiehen vain
ja viikatteen, jolla niittää hän,
kun päivä on taistelon päättyvän,
ja tuntilasin, min hiekka jo
on lopussa kuin moni kohtalo.
Mitä hourin? Mun houria sallikaa!
Heit' ehk'en ma koskaan nähdä saa,
mut nähdä ma kerran tahtoisin
tuon sieluni valkean enkelin,
mi kulki jo lasna mun kupeellain
mun mieron polkuja polkeissain,
hän täälläkin jossain lähellä on,
mut haihtunut kalvan katselohon,
hän verta, haavoja inhoaa,
näät hänen on rakkauden, rauhan maa.»
Tuo tuskin pääs hänen huuliltaan,
jäi kaikki kummaa katsomaan,
valo välkähti kirkas, kaukainen
yli yöllisen tappotanteren,
mut katso, se kasvaa, se lähemmä käy,
koht' enää ei mitään muuta näy,
maat, taivahat täyttää se paisteellaan,
sen ympäri yössä veisataan
kuin kuoro ääretön, ylhäinen
kera kaikuisi ihmis-unelmien,
se saavuttaa sotajoukon jo,
joka hengen valtaa hurmio,
se tunkevi tummahan Tuonelaan
ja vainajat vastaavat haudoistaan,
se syöksyvi sieluhun jokaiseen
kuin ukkosen nuoli syvyyteen,
sävel sähköinen, sana voittoinen,
ja niinkuin ihminen ijäinen:
»Ylösnoussut on valkea Vapahtaja!
Taas maa on rakkauden, rauhan maja.»
Ja katso, hän tuossa on itsekin
kuin ilmestys, uni suloisin,
käsi palmunlehvää kantelee,
mut toinen sieluja siunailee,
ja mikäli eestyy hän matkallaan,
maan kansat kaikki siunataan,
sota sortuu pois, viha viihtyy pois
kuin ihminen taas kuva Jumalan ois.
Kuin saapuikin, hän poistui niin.
Jäi hakkapeliitat rukouksiin,
vast' aamulla huomas he huolissaan,
heit' ett' oli elossa--kaksi vaan.
11/9 1918.