(Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa.)
Lempeät lehtivi puut, miss' uinuvat sankarivainaat,
vartio äänetön tuo järvien, metsien maan;
taivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu,
kohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö,
yhtäpä kultailee yhä kumpua pohjolan päivä,
päällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi;
helkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet,
sieluissa kansojen myös kantelo korkeuden,
kauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran,
kun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks,
kumpikin uljaat, uhraten maalleen poikansa parhaat,
toinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan,
siks sinä ilmoisna ei ikän' unhotu heimossa Suomen
kalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus.
Nukkuos rauhassa siis, sinä Saksan sankarijoukko,
ympäri kumpusi tään Saksa ja Suomi on yks',
ette te turhaan tullehet, ei mene muistonne hukkaan,
vuossadat kertova on maassamme maammo ja laps',
kuinka se kuitattiin se Saksan kunniavelka,
hakkapeliittojen tie, Kustaa Aadolfin työ
puolesta aattehen, vapauden, pyhän yksilö-uskon,
jonk' oli vain kotimaa teillä ja meillä, mut ei
muualla: milloinkaan ei maksettu kansojen velkaa
kauniimmin, kirkkaammin kuin te teitte sen nyt;
kiittää Ruotsikin sais, mut ellei kiitä, se jääköön,
on Viro kiittävä viel', Aunus ja Inkerinmaa:
ei sinä ilmoisna ei ikän' orjana astu ne maataan,
joiden puolesta vuos tään jalon hurmehen vuo.
27/7 1918.