Syreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa:
minusta herkkää, heleää nyt luulkaa,
en liene korppikotka alla taivaan,
ma itseäin vain ihmiseksi raivaan.
Syreenit valkeat kesä-yössä, teille
ma uskon itseni kuin säveleille,
te hiljaa tuoksutte kuin tuoksui kerran
mun tielläin kukka kesäpäivän Herran.
Syreenit synkeät kesä-yössä, elkää
mua pelotelko, ellen itse pelkää
tään tähkäpääni päivän täyttymystä,
tään elon, lemmen lyhyen lyhennystä.
Syreenit syyttävät kesä-yössä, teistä
ma löydän lohdun niinkuin säveleistä,
kuin tekin kukin, menen maata varhain;
jää meistä jälkeen, mikä meist' on parhain.
Syreenit anteeks-antavaiset yössä,
en teistä luovu, muistan päivän työssä
jokaista ystävyyden, lemmen kukkaa,
jokaista orvon oudon riemurukkaa.
6/7 1918.