Helsingin Suojeluskunnan Ikämiespataljoonalle.
On kaunista kaatua
maan eestä varhain,
mut sentään sen kuolo
on kaunein ja parhain,
ken vanhana vaipuu,
kun harmajahapsi
on kaunis kuin sankari,
nuori ja lapsi.
Hän tietävi tiensä,
min eestä hän kaatuu,
hän perheensä puolesta,
maan eestä maatuu,
vuoks vaimonsa valkean,
lasten vuoksi,
hän lähtevi taattojen,
maammojen luoksi.
Hänen rinnassa sykkivi
tuorehin tunne,
mikä on isänmaa, mihin
kulkee se, kunne,
ja jospa hän miekkahan
miestyvi kerta,
hätä maassa on häijy,
ja vuotavi verta.
Mut muuten hän on rakas,
rauhainen, armas,
kuin on hänen vaimonsa
valkean parmas,
jos vaarakin vaanii, hän
käy sitä kohti,
kuin päivä, mi lapsena
päällänsä hohti.
Siks kunnia hälle!
Se on iki soipa
niin kauan kuin Suomi
on suuri ja voipa,
niin kauan kuin syntymä-
maan sydän kaikuu,
ja Suomessa suuruus ja
ja rakkaus raikuu.
19/2 1920.