Kun aika kaikki pahempaan vain kääntyy,
kun ahdistuu ain yksilöiden olo,
kun kansat toiset vuotehellaan vääntyy,
kun toisen niskaa polkee toinen polo,
kun toiset tautiin, toiset nälkään nääntyy,
ois tunnus ainoo: olemassaolo.
Oh, _Pax Britannica!_ Käy kärsivien
korviini huuto, niinkuin ihmisien.
Ei vielä leikitty se leikki, jonka
he alkoivat, he, joilla täss' on vastuu;
se meitä uhkaa niinkuin ukkoslonka,
hikeä, verta monet maatkin kastuu.
Mut kuulkaa, huminoipi Suomen honka:
ken armon, rauhan, säälin tietä astuu,
kumartaa sille kuusen, hongan havut,
kun säästyy kodit, karjat, karjain savut.
Oh, _Pax Britannica!_ Sun eessäs seisten
niin monet kulkee mielen runokuvat,
tahtoisin haastaa peittyessä peisten,
mut mitä merkitsee nyt tuulentuvat,
kun Suomi itse välkkeess' seisoo veisten,
vaikk' on sen haaveet niinkuin houreet huvat
ajasta toisesta, min kynnyksellä
me kuullaan, kuinka haastelee se hellä:
»Tulkaatte tänne, kaikki kansat maiset,
ei teillä enää kiistaa keskenänne,
tulkaatte miehet, tulkaa nuoret naiset,
jo täällä laukee tuskienne jänne,
min virititte niinkuin orjamaiset
tään ajan lapset, eikä iässänne
teilt' enää puutu maine urhon urheen,
mut kyllä kyynel sielun säälin, murheen.»
Oh, _Pax Britannica!_ Ei soi tää ääni
kuin sois se, jos mull' oisi toinen kieli,
se ainoaa on sentään elämääni,
sen eestä seison niinkuin pihtipieli;
mun synkkä sydämein, mun synkkä pääni
on täysi nyt kuin tään on laulun mieli:
Oh, _Pax Britannica!_ Sa ollos jalo,
käy korkealta niinkuin pohjanpalo!
22/12 1919.