(Arvid Mörne.)
Rannan honka vaeltavan
varjonsa näkee vesiin:
»Tumma puu sysimusta-latva,
ken sa oot?»
Merien mainingit vastatkoot!
Taas on kaikki hiljaa.
Yksinäinen
tuuli yön vain vielä käy,
haavanlehtiin leyhyy, nukkuu,
metsät vait on vallan.
Yksinäinen pilvi liukuu
ilman alla,
päällä pohjoisimman harjanteen.
Rauha saartaa taivaan, maan ja veen.
Taivas tummuu.
Rannan honka vaeltavan
varjonsa näkee vesiin:
»Kaunis puu, sa oudonsynkkä-oksa,
vailla pohjaa, suojaa, ohjaa,
mistä voimaa imi juures, mistä
heimos heilinyt on ylhäisistä?
Tummuus tutkimaton latvas peittää.
Runkos vapisee, se varjon heittää,
vartoneeko helmas himmee, musta
tähden tai yötuulen kohtausta?
Kaunis puu,
kaltaisein sa oot!
Ken sa oot?»
Rannan puu nää varjoaan ei enää,
vedet viihtyy, nurmet nukkuu,
metsät mykistyy. Yö kaikki kattaa.
Pimeys hiipii puiden runkoin väliin,
väikkyy rantaan, läikkyy vesiin,
kaartaa kannet taivaan,
syttää korkeudessa, syvyydessä
tähdet helmen-heljät, tuikkivaiset.