Kielsi tohtori topakka
kirkkoherralta hyvältä
tuon tutun tupakanpolton.
Vaari sauhunsa veteli
niinkuin ennen iltiksensä.
Poiat, tyttäret puheli,
sukulaisetkin saneli:
»Eikö jo isä osaisi
hillitä himoja mielen?»
Ukko kuunteli, hymyili,
hyvät kiskoi rintasauhut.
Virkahti vävykin, nainut
vasta neien pappilasta,
kylän kiivas kappalainen:
»On häpeä vanhan miehen
olla noin halunsa orja!»
Urahti. hyväkin ukko:
»Voinen hallita haluni,
kun sinä hallitset halusi,
naurata et naista nuorta
koko kullaisna kesänä.»
Lupasivat kättä lyöden.
Tuli kolkkous talohon,
kova aika kummallekin,
kulki yksin ukko, yksin
maita maisteri vaelti,
kumpikin rypyssä otsin,
silmin synkin, syyttäväisin.
Kerranpa kesäisnä yönä
vävy istui ikkunassa,
tuumi kohtalon kovuutta,
saapui siihen nuorikkonsa,
näytti puutarhan polulle,
virkahteli virnahuulin:
»Katsopas isän iloja,
katso tuonne tuomen alle!»
Siellä istui vanha vaari,
veteli sauhuja sakeita
myhäellen, suu mytyssä.
Tuot' oli tehnyt yöt suviset.
Kauhistui jo kappalainen,
sentään itsekin älysi
turhaksi lupauksensa;
sopu säilyi pappilassa.
Huomenna hymyili kaikki:
luonto, luoja ja inehmot.
3.