Syyskirjavat kuvat
kuin tuulien tuvat
mun sieluni silmien ohitse käy,
monet mennehet muistot
kuin kuolevat puistot--
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Olen tottunut tuohon:
näin nääntyvän ruohon
ja kuolevan kukkien sydämestäin,
mut mistä, ah mistä
sävel soi kevähistä--
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?
Runon raikuvan kuulen
ja nuoreksi luulen
taas itseni, taas elon karkelo käy,
taas viittovi taistot,
veren kuohuvi vaistot--
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Taas nään sinut illoin
kuin näin sinut silloin
elonliekissä seisovan seppelepäin,
mua vaativan sinne,
mihin jyrkin on rinne--
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.
Taas voimiini uskon,
taas huomenen ruskon
kerä kultainen henkeni taivaalla käy
kuin auringon hymy,
jumal-aatosten jymy--
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Se leimusi kerran
kuin lempeys Herran,
taas onnesta orvoksi yöhön jäin
Pois tummunut multa
on maan-elon kulta--
taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.
NIIN KAUKAA JA SENTÄÄN
LÄHELTÄ NIIN--
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
soi armas, tuttava ääni,
mun kiertäen unihin kirkkaisiin
ja päivyen kultahan pääni.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
käy käteeni armas käsi
kuin kerran kuollut kätteleis
sua lapsuuden ystäväsi.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
mua muistovalkea vainoo:
hän nyt on ylin ystäväin,
mut muinen armas ainoo.