»Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon» ensimmäiseen vuosijuhlaan '/, 1917.
Niinkuin rientelevät
kuohut virtojen maan
koskin kymmenin kohti kaukaista,
siintelevää ikimerta,
tahto taitajan käy
kautta myrskyn ja yön,
kunnes aamuinen aatos muotonsa
kirkkahan löytävi kerta;
sydänlähteistä tullen
korven voimaa se kantaa,
järjen järvien päällä
päivän päilyä antaa,
kunnes äärettömyydet
yllä kaartuvat aavat,
aallot aatteen ja tunteen
siinnon taivaisen saavat--
mutta kirkkainkin taide kätkevi
taitajan ain sydänverta.
Niinkuin karkelevat
Pohjan kummuilla nuo
ruskot aamun ja illan, päärmeillä
valkean yön punakelta,
yllä taitajan työn
tuska, hekkuma on,
sopusointunsa vasta saavat ne
suurelta rakkaudelta;
vuorten, laaksojen poikki
hunnut kuultavat häilyy,
Isis koskematonna,
ikiverhottu, säilyy,
koura taitajan kohoo,
taasen raskaana raukee:
Isis armoton, milloin
mulle kauneutes aukee?--
Isis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen
harjantehelta.
Niinkuin hiljenevät
äänet luonnon, kun saa
Turjan rannoille raisun pakkasen
talven ja yön ikivalta,
tahto taitajan myös
tuiki tyyntyvi, kun
viestit tähtein hän kuulee taivaalta
kylmänä kaareutuvalta;
hänen tarmonsa talttuu,
hänen myrskynsä suistuu,
päivät lapsuuden lauhat
hälle mielehen muistuu,
niinkuin taivalten takaa
hänen laulunsa helää,
siinä autius, tuska,
tunto tyhjyyden elää--
Hän yksin on! Eikä armoa saa hän
ylhäältä, ei matalalta.