Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan
Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917.
Turja, tuulien kuningas,
puki päälle vainopaidan,
suki varsansa valion,
huuti heimolle vihurin:
»Hoi, miehet, ulos urohot,
läkkän kaikki katsomahan
Suomen peltojen periä,
liepeitä Suvannon linnan!»
Pakkanen, Puhurin poika,
iski kahta kämmentänsä,
tempasi teräskurikan:
»Siispä saamme nyt tapella!»
Routa, ruhtinas nevojen,
nuoremmalle noin nimesi:
»Viel' älä liikoja iloitse,
eessä on tuhannet turmat!»
Toki suorivat sotahan
nuo sulhot sumean Pohjan,
sata kuuraista urosta,
tuhat miestä tuurallista;
kussa kulki Turjan tuima,
kypärät kyventä iski,
raaka raikui Talven taika,
soi säilät revontulien.
Se oli suuri Suomen linna,
Kalevan kuningaslinna,
alla kuusen kukkalatvan,
päivänpuolella mäkeä.
Kaleva, kuuluisa kuningas,
itse istui ikkunassa,
näki saartavat salamat,
lausui päästä pöytälaudan:
»Vainovalkeat palavi
etäisellä Pohjan puolla!»
Liikkuvat liki jo linnan
nuo peikot pimeän Pohjan,
katselevat, kuuntelevat,
sydän on sisälle syöstä:
»Kaikki on unessa kansa,
surma Auringon suvulle!»
Routa, ruhtinas nevojen,
nuoremmille noin nimesi:
»Saattavat salata meiltä
miehiänsä, miekkojansa!»
Toki ryhtyi rynnäkköhön
tuo väki väkevän Turjan,
vinkuivat Vihurin nuolet,
paukkui Pakkasen kurikka,
kovin lauloi Lappi laaja,
Halla harmaja saneli,
murtui muurit Päivän lasten,
linna Auringon aleni.
Kaleva, kuuluisa kuningas,
näki jo turmansa tulevan,
sinkosi sanan salaman
päästä pitkän linnansillan:
»Nousemme norosta kerran,
alta turpehen tulemme!»
Sortui jo sorahan linna,
kera kaatui kansan kaiken,
Auringon heleän heimon,
juuren, juuttaman jumalten.
Vuossadat samosi, kukki
kummulla viherjä viita,
nurmi peitti nukkuvaiset,
turve turpehen alaiset,
vain joku kävijä outo
kuuli kummia sanoja
maasta muinen mahtavasta,
kansasta perillä Pohjan,
joka uskoi Aurinkohon
yönkin yltyvän uhalla,
kesähän keskellä kinosten,
mahtihin manalle mennen.
Kansan kannel jäi jälelle
liki suuren Suomen linnan,
alle kuusen kukkalatvan,
päivänpuolelle mäkeä.
Tuo päreä Päivän poika
kulki tietä kuusipuista,
istahti ilokivelle,
käänti kanteleen kätehen:
»Siis mitä minulle kerrot,
soitto menneiden kesien?»
Puhui kannel puusta tehty:
»Kerron itsesi ihanan,
laulan sulle Päivän laulun.»
Tuo päreä Päivän poika,
pani sormet soittamahan,
laaja laikkui Väinön laulu,
virsi Auringon virisi;
kuni soitti Päivän poika,
sini sankarit heräsi,
loimusi väkevä loihtu,
kummut kuolleiden kumisi.
Tuo päreä Päivän poika
se vielä enemmän soitti,
kilvet maan alta kilahti,
kalvat kalskui Tuonelalta,
nousit maasta maan-venyjät,
tulivat turpehen alaiset,
sulhot hirnuvan hevosen,
neitsehet heleän helman.
Tuo päreä Päivän poika
sekä soitti että lauloi,
lakosi viherjä viita,
siirtyi sammal vuossatojen,
pyhät kaartui pylvähistöt
kantta taivahan tavaten,
seisoi seinät Suomen linnan
kuin pielet pihalla Luojan.
Kaikui mahti maan povesta:
»Nyt me nousemme, tulemme,
nyt on hetki Päivän heimon!»
Toinen raikui taivahalta:
»On nyt hetki Hengen iskun,
tuokio valon vasaman!»
Turja, tuulien kuningas,
Pakkanen, Puhurin poika,
Routa, ruhtinas nevojen,
kaikki tuota kauhistuivat:
»Mittyinen tämä on kansa,
tulevi Tuonelta takaisin,
Tiedon tapparat tanassa,
kilvessänsä kuolon-kirjat?»
Jumahti Jumalan kannel:
»Se on kansa kaikkivoipa
uskossa esi-isien,
heimo huomenen huminan
sekä illan himmenevän!»
Teki työnsä, tiesi tiensä,
jätti kansojen merehen
Väinämön venehen jäljen.