Suomen Kansallismuseon avajaisten johdosta 30/1 1917.
Astuvat heleän heimon urhot
entis-yöstä esiin,
tulevat taatot tapparoineen,
maammot värttinöineen,
tyttäretkin töineen,
lapset päivänlaskun, jotka
sortui sotakesiin.
Kulkee ylitse kuolon virran
kansaa uutta, kummaa,
hämäräistä, himmeäistä
kohti kuolon rantaa,
antimensa antaa,
kääntyy taasen takaisin
pois porraspuuta tummaa.
Ah, te laskevan päivän lapset!
Ettehän enää haihdu,
ettehän enää menne meiltä
Tuonen tuollepuolen,
taakse huomishuolen?
Eikö jo kerran kansan yökin
valkeudeksi vaihdu?
Eivät vainajat vastaa mitään.
On kuin kimmeltäisi
hymy siellä, kyynel täällä,
peittyy Tuonen lehtoon,
himmetessä ehtoon;
mutta on kuin valojuova
jälkehensä jäisi.
TERVEHDYS SHAKESPEAREN
KOTIMAAHAN.
Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun
23/4 1916.
Astuivat jumalat kerran
tykö ihmistyttärien,
siittivät sukua suurta:
henki Hellahan yleni.
Tunnen toisetkin urohot,
kuvat kullan-kangastuvat
kautta maailman sydämen:
Shakespearen sekeiset hahmot.
Kolmannet kohoamassa
vasta on korvesta Kalevan,
täten teitä tervehtävät:
elä Englanti iloinen!
Astuvat saloilta Pohjan
Lappi kaikki lauluinensa,
Viron kansa virsinensä,
Karjala sävelinensä,
kaikuvat keralla Suomen
muistoa merisen miehen,
sadun sankarin väkevän,
velhon kaikki-katsehisen,
niin mieli tulena tuiski,
henki laajana lepäsi
kuin päivä merien päällä,
yö yllä inehmonlasten.
Vaikk' ei kaiku kauas kuulu,
kannel heimon kahlehditun,
soi kera vapaiden kerran!