Outoja ollaan ja oudommiksi
ain yhä käymme. Miks, ah miksi?
Tuskin sa muistat enää mua,
tuskin ma ymmärrän enää sua.
Sanat on saanehet toisen mielen,
sydän on oppinut oudon kielen.
Kauan vierailla ovilla ollen
olemme tullehet turmiollen.
Sulta mennyt on mieles herkkä,
multa kuihtunut kevään kerkkä.
Leiki et enää, et enää läiky,
mulle ei taivahankaaret väiky.
Etsimme toisesta itseämme,
entistä, kaunista elämätämme.
Et sinä löydä enkä minä.
Käyt niin minulle sääliksi sinä.
Suuri, summaton, tuhma lapsi!
Etkö näe, jo harmeni hapsi?
Etkö näe, jo elämä meni,
nuoruutes ja nuoruuteni?
Emme me toistamme koskaan tapaa.
Ah, mikä vaiva: olla vapaa!
Ah, mikä tuska: tuntea, että
elämme, kuolemme kyynelettä!