Kiinni riipun elämässä
kaikin vaistoin, kaikin taistoin,
vaikka kaikki tuskat tunsin,
vaikka kaikki maljat maistoin.
Tartun elon sorjan tukkaan,
pidän kiinni enkä päästä,
sääli muita en, en itse
myöskään itseäin mä säästä.
Kiitän joka tuokiosta,
kiitän Sallimusta syvää,
minkä elää vielä salli,
minkä antoi pahaa, hyvää.
Teen sen itsetietoisesti:
rikon taikka kärsin,--kestän,
noin ma pelon peikot torjun,
noin ma kuolon kauhut estän.
Tiedän, että sorrun, sentään--
taikka kenties juuri siksi--
elän suurta sunnuntaita,
tunnen kaikki kaunihiksi.
Kenties juuri siksi mulle
taivaan tuliruskot palaa,
etten eespäin enää toivo,
etten taapäin enää halaa.
Tässä seison enkä taida
muuta: tällaiseksi loi mun
aika, ijäisyys ja luonto
suuri, joka elää soi mun.
Pyydä anteheks en mitään,
mitään en ma anteeks anna,
olen niinkuin luonto itse,
joka lausuu: kärsi, kanna!
Harmetkohot hapset, menköön
selkä poikki taakan alla,
sentään elämää ma laulan,
kiitän mieliä kirkkahalla.
Hyvät herrat, kauniit naiset,
kyynelin ma täältä lähden,
itken niinkuin syksy-ilta
peittyessä pohjantähden.
Rakastan ma raivoon saakka
tähteäni omaa tätä,
elon joka ilmausta,
maata sydän-sykkivätä.
Rakastajan lailla eroon
kerran elämästä tästä:
ikihyvästit kun heitän,
vielä nautin elämästä.
Pyhä, suuri Tuntematon,
turhaan mulle huntus nostat,
tiedän, että kuolen silloin,
koska näkös mulle kostat.
Siksi painan silmät kiinni,
umpiluomin uskon sinuun,
rinnoillesi pääni painan,
tunnen, että uskot minuun.
Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa,
nähkää onnellista kahta,
jotka punapursin soutaa,
joutaa pitkin Lemmenlahta!
Kukat tuoksuu tuhtopuulla,
tähkät täyteläiset häilyy,
riemut rypäleinä tiukkuu,
päivä alla, päällä päilyy.
Miks en laulais, laikahtaisi,
koska sopii sorja raiku
siihen, mist' on miesten retki,
missä naisten naurun kaiku?
Rakas, pyhä, suuri Luonto,
sulle soitan, sormet liitän,
lumosit mun lasna kerran,
siitä miesnä nyt sun kiitän.
Sulle uskoton en olla
taida enkä tahdo,--helmaas
suutelen ja kuolen, vaivun
valheesees ja kuvitelmaas.
24/1 1915.