(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.)
Nouseva Aurinko,
ainoa ystäväin,
kuinka sua kiitän
sielusta, mielestäin!
Ah, miten armaat
on kasvosi mulle
jälkehen pitkän yön!
Kamppaelin taas peikkojen kanssa,
saapuivat suhisten luolistansa,
tahtoivat tyhjiksi tehdä
mun henkeni pitkän työn.
Ah, miten armaat
on valkeuden parmaat
sille, min maailma mustaksi meni
ja synkkeni syön!
Nouseva Aurinko,
uskoni, kirkkautein,
taivahan airut
synkälle sydämellein!
Kakskymmentä vuotta jo seisonut oon
ja mahtanut mahdotonta,
muut käyneet on leikkiin ja karkeloon,
ma kestänyt taistoa monta;
nyt enää kestä mä en,
ma tiedän sen,
olen uupunut, murtunut miesi,
lien sammunut,
lien tummunut
kuin hyljätty nuotio metsässä
tai kodin aution liesi.
Ja taasko mun täytyis
lämpöä, valkeutta antaa
ja kuormani yksin kantaa?
Ei, riittää jo.
Suo, kohtalo,
mun mennä pois,
pois sinne, pois,
lepo missä ois!
Kakskymmentä vuotta
olen ollut jo kansan pylväs,
kakskymmentä vuotta
pyhä, synnitön, syytön ja ylväs,
olen ollut suotta,
sen tunnen nyt,
sen tuntea sain
yön tuskissain,
tuon tunnen nytkin ma valveillain.
En rukoilla saata,
en etsiä maata
Isän ijäisen.
Siks rukoilen
sua Aurinko!
He tulevat jo,
kas, kansaa, kansaa, ne tulevat kohti!
Valo heille ma olin,
mi taivaalta hohti;
nyt pelkkää yötä ja epäilystäkö
tarjota heille?
En voi, en saata,
en palata myöskään
taas elämän teille.
Mitä tehdä, mitä?
Yhä toivoa sitä,
joka tule ei koskaan,
vai jättääkö kaikki
ja päänsä syöstä
paasihin korven?
Näin pääsen yöstä,
näin pääsen tästä
sydäntuskasta, kauhusta,
häpeästä!
Pyhä Aurinko,
ota vastaan minut!
Minut siunaa, niinkuin
ma siunaan sinut.
(Syöksyy alas pylväänsä päästä.)