Kuulivat he virren kumman;
käsi kädessä
kulkivat kivistä tietä
linnunlaulu-laaksoon,
siinä lähde läikkyväinen,
vesi vailla pohjaa.
Katsoivat kuvastimehen;
kuvan näkivät
kumpainenkin itsestänsä,
elon entismuistot
otsillensa uurtunehet,
surut sielunsilmäin.
Koettivat kädellä vettä;
iho värähti,
valvahti pyhä vavistus
sydänkammioissa,
kulki verta kumpaisenkin
kasvot kalventaen.
Virkahteli valju impi:
»Sydän minulla
sykkyräksi sylkähtävi,
kun ma tuumin tuonne
syöksyä sylihin aallon
syvän, pohjattoman.»
Vastasi vakava sulho:
»Veri minulla
niinkuin seinä seisahtavi
auvon aavistusta,
uskallusta onnen uuden;
sylitysten syöstään!»
Verhot vaatteiden valahti;
hetevesihin
heilahti heleät varret,
painui alle pinnan,
nousi kohta päätä kaksi
virran vienon kalvoon.
Päätä kaksi kaunokaista,
hyvä-hymyistä,
auvon nuoren autuasta,
unho-onnellista;
katsoi taivahan sinehen,
sukeltausi jälleen.
5.