Edistysseurojen Kustannus-O.Y.,
Helsinki,
1922.
I
Tuvassa oli aivan hiljaista.
Täti laittoi perunainkastiketta unisesti palavan takkatulen luona.
Pojat istuivat penkillä, vanhempi ikkunapielessä kädet polvilla ja
pää kumarassa, nuorempi nurkkauksessa nenällään kirnuten asetteli
kukon sulkaa lakkiinsa. Nuorin lapsista, kolmen neljän vanha tyttö,
istui lattialla ja sitoi liinaa huiviksi pienen varpuluudan tyveen.
Lakkinen lasiton pillipoppa tuikutti pöydällä suulleen käännetyn
tuopin päällä ja raollaan olevasta ovesta virtasi alhaalta kylmää
talvi-ilmaa porstuasta tupaan ja yläraosta savua tuvasta porstuaan.
-- No -- tulkaa nyt syömään! sanoi täti ja vei perunavadin pöytään.
"Lapsiparat", oli hän vielä sanomaisillaan, mutta jätti kuitenkin
sanomatta ja vain hiljaa huoaten istui penkille pöydän taakse.
-- No, Masa, tule jo! Ja Jukka ja, ja Sanni, tule syömään! Tänne
tädin syliin! Täällä on voitakin!
Sanni riisti liinan pois luudan tyvestä, viskasi luudan nurkkaan ja
juoksi tädin luo.
-- Uuppista, sanoi täti ja lempeästi hymyillen nosti Sannin syliinsä.
-- No no, pojat, tulkaa nyt syömään, tulkaa! Täällä on vielä Elosen
emännän tuomaa voitakin! kehoitteli täti poikia, jotka yhä vain
penkillä kyhjöttivät.
Masa nousi ja tuli hiljaa pöytään, Jukka silitti vielä kukon sulkaa
lakissaan, asetti lakin penkille ja tuli sitten hänkin.
-- Syökää nyt, jotta jaksatte! Ettei heti tule nälkä, kun uuteen
kotiin menette. Syödään voi kaikki, puheli täti.
Jukka kyllä soikin. Mutta Masan syönti oli hitaanlaista.
Hän oli yksitoista täyttänyt ja tiesi ja ymmärsi enempi kuin toiset.
Hän muisti kolme vuotta sitten kuolleen isänsäkin. Olihan hän ollut
isän kanssa pajassakin ja takoa kilkutellut pienellä vasarallaan
samoin kuin isä takoi suurella vasarallaan. Isän kuoleman ja
hautajaisetkin hän muisti. Varsinkin nyt kun äitikin viime viikolla
haudattiin, palautuivat isän hautajaiset entistä elävämmin mieleen.
Hänellä ei ole nyt isää ei äitiä -- Eikä Jukalla -- Eikä
Sannillakaan, joka on vielä niin pieni -- -- -- He ovat orpoja -- --.
Orpoja -- Se sana nosti aina sumua silmiin.
Tiesi hän senkin, että kunta oli heidät myönyt. Antin Miina eilen
illalla kertoi ja sanoi, että hän ja Jukka olivat tulleet Välikylään,
hän Varsanniemeen ja Jukka Korpiseen. Ja Sanni oli tullut Ylikylään,
Saarenpäähän. Ei Masa tuntenut ketään heistä eikä tiennyt edes
talojakaan. Mutta Miina oli sanonut, että tänä päivänä on määrä
jokaisen hakea huutamansa.
Masa keskeytti syöntinsä ja läksi pöydästä.
-- Mitä se Masa nyt, ihmetteli täti. Ethän sinä syönytkään! Tule
uudestaan ja syö edes voileipää!
Masa sanoi jo syöneensä ja meni ulos. Täti kehotteli Jukkaa ja Sannia
syömään ja samalla heiltä salaa katsoi muurinvieri-ikkunasta ulos.
Siellä oli jo senverran päivä, että näki, mitä Masa pihalla puuhasi.
Ensin hän hetken aikaa vain seisoi keskellä pihaa. Sitten meni ja
käväsi navetassa, jossa ei ollut enää pariin vuoteen lehmää ollut.
Navetasta tultuaan ja sen oven huolellisesti suljettuaan hän meni
tyhjän rehuladon ovelle. Sitä hän ei avannut. Kädellään vain pyyhkäsi
tumman raidan kuuraiseen oveen. Melkein tyhjään puukatokseenkin hän
katsahti. Seisoi taas vähän aikaa kuin jotain harkiten ja sitten
läksi kahlaamaan syrjemmässä olevalle pajansijalle, jossa ahjonpohja
vielä oli näkyvissä. Siinä hetkisen seisottuaan läksi takaisin tupaan
päin ja katosi tädin näkyvistä tuvan varjoon.
Tädin silmät räpyttivät. Hän kumartui pöydän taakse ja niisti nenänsä
hameen helmaan.
Jukka ja Sannikin olivat jo lopettaneet syöntinsä ja täti korjasi
kuppeja pöydältä, kun Masa tuli tupaan. Takkakivelle istuen hän sanoi:
-- Kujalla tullaan hevosella.
-- Meillekö? remahutti Jukka ja hyppäsi sivuseinäikkunasta katsomaan.
-- Evotella, mongersi Sanni ja meni hänkin ikkunaan.
Tätikin kurkotti etäämpää, mutta hevonen tulikin jo pihaan. Jukka
ryntäsi ulos ja "evotella evotella" hokien aikoi Sanni mennä perässä,
mutta täti sai kiinni ja vei muurinvieri-ikkunasta katsomaan.
-- Varsanniemen isäntä se näkyy olevan, sanoi täti ja kiiruhti
järjestelemään tuoleja paikoilleen, samalla arasti katsoen Masaan.
Varsanniemen isäntä se oli. Sanoi käyneensä asemalla opettajaa
kyydissä ja nyt takaisin tullessaan poikkesi ottamaan sen, Masa vai
mikä sen nimi on.
-- Tämäkös se on tässä takkakivellä.
-- Se se on, myönsi täti.
-- No niin, tule nyt sitten minun rekeeni, niin koetetaan lähteä,
puheli isäntä. Onko sinulla mitään tavaroita otettavana, vaatteita
tai muuta?
Pieni vaatemytty, yksi paita, Masalla oli. Silmät maahan luotuna otti
hän sen tädiltä ja vaiteliaana läksi isännän mukana.
-- No hyvästi nyt Masa! huusi täti.
-- Hyvästi, vastasi Masa hiljaa porstuasta ja painoi tuvan oven
kiinni.
Jukka meni isännän ja Masan kanssa ulos, mutta täti jäi Sannin
kanssa tupaan. Hänen herkistyneeseen korvaansa kuului reen ratina,
kun se porstuan päitse läksi menemään kujalle. Eikä hän voinut olla
menemättä ikkunasta katsomaan. Siitä näki maantielle saakka ja hän
oli näkevinään, kuinka Masa maantielle käännyttäessä katsoi tänne
päin ja sitten pyyhkäsi silmiään kädellään. -- -- Samassa syöksähti
Haukkalan kartanon varjosta näkyviin hevonen kirkkoreki perässä. Se
kääntyi kujalle. Reessä oli mies ja nainen. Saarenpäästäkö? tuli
tädille mieleen ja hän jäi katsomaan, tulevatko ne tänne vai ajavatko
muiden mökkien pihoille. -- Tänne näkyivät tulevan ja hän tunsikin ne
jo. Saarenpään isäntä ja emäntä ne olivat.
-- Nyt Sanni pääsee hupalla! sanoi täti ja sieppasi Sannin syliinsä.
-- Upalla, upalla, alkoi Sanni hokea ja kysyvin katsein etsi "uppaa".
-- Setä ja täti tulevat ja vievät Sannin hiipalla, selitti täti.
-- Tetä, täti, uppa --
Sanni riuhtoi itsensä pois tädin sylistä mennäkseen etsimään niitä.
-- Tanni menee tetän ja tatin kant upalla, kiiruhti hän kertomaan
Saarenpään isäntäväelle, kun nämä saaleja ja huopa käsivarrellaan
tulivat tupaan.
-- Joo, upalla se pääsee sedän ja tädin kanssa, lepersi emäntä
silmänsä suureksi tehden ja päätään puistaen ja levitteli saaleja
lämpiämään. Täti haki tuoleja ja niiden selustimille asetettiin
saalit takkatulen paisteeseen.
-- Hae, Jukka, lisää risuja! käski täti. Jukka haki.
Siinä saaleja lämmittäessään ja Sannin talkkeroimista ja jokeltelua
seuratessaan emäntä jutteli, etteivät he ensin aikoneet Sannia
ottaakaan. Kun Ratulan isäntä kävi siitä heille puhumassa, niin
he sanoivat etteivät he, jo vanhemmanpuoleiset ihmiset, viitsi
sellaiseen vaivaan ruveta.
-- Mutta sitten tuo yhtäkaikki läksi sinne kokoukseen ja oli saanut
sen. Tiedä häntä nyt sitten -- -- puheli emäntä ja koetteli saaleja
kädellään. -- Kyllä nämä nyt jo ovat niin lämpimät kuin tarvitaankin.
Tulepas nyt Sanni, niin täti pukee sinut ja sitten lähdetään hupalla.
-- Mene sinä jo kääntämään hevosta, sanoi emäntä Sannin elkeitä
hymyillen seuraavalle isännälle.
-- Upalla, upalla, upalla, hoki Sanni kaiken aikaa, kun häntä
puettiin ja matkaan toimitettiin. Ja kun täti nosti hänet rekeen
emännän syliin ja hevonen läksi liikkeelle, puhkesi Sannilta
sydämellisen riemukas nauru.
Vapisevin huulin ja kyyneltyvin silmin jäi täti katsomaan heidän
menoaan. Vasta kun he katosivat Haukkalan kartanon varjoon, meni
hän tupaan ja komensi sisään Jukankin, joka vilusta väristen seisoi
porstuan oven pielessä varsanjalat sieraimissa.
Jukka haettiin vasta iltapäivällä. Täti oli jo pannut nyyttiin
ylimääräisen huivinsa ja esiliinansa sekä sisar-vainaan tavaroitakin
ne, mitkä aikoi itselleen ottaa. Hän oli aikonut lähteä niin,
että ehtii kotiin yöksi. Mutta jos ei Korpisesta nyt pian tulla,
niin minnekä hän sitten enää lähtee! Akka-ihminen sellaiselle
metsätaipaleelle yötä vasten!
Mutta silloinpa jo sitten kuuluikin porstuasta kolina ja sisään
porhalsi mies turkinkaulus pystössä ja kintaat kädessä.
-- Päivää! Onko täällä sitä sellaista kloppia, jonka meidän isäntä
sanoi huutaneensa? kysyi tulija ja turkinkauluksen kulmaa pois
kääntäen katseli ympäri tuvan. Tuossahan on ainakin yksi.
-- Oletko sinä Korpisesta? tutki täti.
-- Sieltä. Ainakin vielä tällä tietoa.
-- No mitäs siinä sitten, Jukka, muuta on kuin lähde mukaan, sanoi
täti.
Jukan jollain tapaa puolivalmiilta vaikuttavat kasvot kääntyivät
vinoon ja kieli valahti ulos suusta, kun kuuli, että häntäkin on
tultu hakemaan. Ja enempiä käskyjä odottamatta läksi hän ulos.
-- Eikö vävylle mööpelikuormia laiteta, kun tiloille lähtee? Ja
jyväkuormia? kyseli Korpisen renki Jukan perässä ulos mennessään.
Täti tuli Jukkaa matkaan panemaan.
-- Mutta kylläpä sulla on likainen reki! ihmetteli hän reen nähtyään.
-- Miksei se likainen ole, kun koko päivän olen sillä lantaa ajanut.
Ja jo monta päivää. Tämä on viimeinen kuorma tälle päivälle,
lasketteli renki.
-- Olisit edes jotain lointa ottanut!
-- Mistäs minä otin, kun ei talosta anneta.
-- Odottakaa vähän! Minä haen jotakin: riepua. Vaatteensahan tuossa
likaa, tuollaisessa, toimesi täti ja meni tupaan.
-- Oletko sinä koskaan ennen ajanut hevosella? kysyi renki Jukalta.
-- En, hörähti Jukka.
-- Nyt saat ajaa. Ja ajakin sitten niinkuin kuriiri.
Täti tuli loimiresun kanssa ja heti kun hän sai sen reelle, asettui
Jukka sille istumaan ja alkoi hapuilla suitsia. Kujalle päästyä
renki ne hänelle antoikin ja purskahti nauruun nähdessään, miten
hullunkuriseen ilon ilmeeseen Jukan kasvot vääntyivät.
-- Jumala siunatkoon teitä lapsiparat, puhkesi täti yksin jäätyään
sanomaan. Haki sitten nyyttinsä tuvasta, lukitsi oven ja vei avaimen
lähimmälle köyhäinhoitolautakunnan jäsenelle. Läksi sitten kiireesti
astelemaan kymmenkilometrisen metsätaipaleen takana olevaa kotiaan
kohti.