Käy sisään; lemmest' avuton
Sy'än voitti sielun hyveen pelon;
Hän uskoo, että uuden elon
Haluttu aika tullut on,
Vavistus outo odotuksen
Ja kammo epävarmuuden,
Kuin ajall' ensi kohtauksen,
Kopean valtas' sydämen;
Se huono enne sallimuksen...
Hän astui sisään, katsahti:
Siin' airut taivaan, keruubi,
Hymyillen tiellä paholaisen,
Jo seisoi sädekehässään
Edessä kauniin syntisnaisen,
Suojellen häntä siivillään...
Ja säde taivaan äkkipian
Häikäisi katseen saastaisen
Ja hellän tervehdyksen sijaan
Kajahti nuhde tulinen:
"Levoton henki, pahe työnä,
Ken kutsui sinut sydänyönä?
Ei täällä sulla palvojaa,
Et synnin valtaa täältä löydä!
Luo lempein, pyhäkkööni käydä
Rikoksen polkua et saa!
Ken kutsui sun?"
Mut muhahtaa
Vain rietas viekkahasti hällen;
Kateesta katse hehkumaan,
Ja vanhan vihan myrkky jälleen
Sävähti hänen povessaan.
"Hän mun on!" -- sanoi äänin vihan, --
"Sä jätä hänet! Hän on mun!
Sä tulit turvaks myöhään ihan,
Mua, hänt' ei tuomittava sun.
Löin leiman' ylpeyden tenää
Palavan päälle sydämen;
Tääll' ei oo pyhäkköäs enää,
Tääll' lemmin mä ja vallitsen!"
Suruisin silmin uhriin hentoon
Keruubi silloin katsahti,
Lehahti hiljallensa lentoon
Ja taivaan siintoon upposi...
... ... ... ... ...
X
Tamara:
Ken olet? Puheellas mun surmaat!
Sun toiko horna, taivasko?
Mitä tahdot?
Daimoni:
Olet kaunis, hurmaat!
Tamara:
Mut ken, ken olet?... Vastaa jo!
Daimoni:
Se olen, jota odotteli
Yön hiljaisuudess' sydämes,
Jonk' aatos sieluus kuiskaeli
Ja suru tunnossas jo eli,
Jok' oli kuva unies;
Se olen, jonka katse hukkaa
Jokaisen toiveen idussaan;
Se olen, jot' ei lemmi kukaan,
Mut kiroo kaikki päällä maan;
Rajoiss' en aikain, äärten häärää;
Oon ruoska maisten orjain mun,
Oon tiedon valta, vapaan määrä,
Oon taivaan viha, mailman väärä,
Ja näät -- sun etees polvistun!
Sinulle kannan katumuksen
Ja lempein nöyrän rukouksen,
Poveni ensi ahdistuksen
Ja ensi kyyneltulvan tään.
Oi, kuule mua, säälihän!
Hyveelle minut, taivahalle
Yks' sanas palauttaa vois
Ja pyhän lempes suojaamalle
Uudelle enkelille ois
Sijalle pääsy loistavalle.
Rukoilen, mua kuulehan,
Oon orjas, sua rakastan!
Kun vain sun näin mä, äkist' ihan
Ma kuolemattomuuden vihan
Ja vallan kammon tunteen sain.
Iloa maan ma vaillinaista
Kadehdin vasten tahtoain;
Elämää elää toisellaista,
Kuin sinä, oisi katkeraa,
Erossa elää -- kauheaa.
Tuns' sydän oudon polton saavan,
Veretön suli taas sen hyy
Ja kipu alla vanhan haavan
Elohon virkosi, kuin kyy.
Sinutt' en tunne ikuisuutta,
En valtojeni rajattuutta;
Ne helysanoja on vain,
Jumalitt' templi jumalain!
Tamara:
Pois luovu luotain, henki rietas!
Vait! Min' en usko kiusaajaa!
Oi, Luoja!... Rukoust' en saa
Ma huuliltani... myrkky kietas'
Tuhoisa järkein jäytyneen.
Sa, kuule, turmaan minut temmit;
Puhees' on poltto hornanve'en...
Miks', sano, minua sa lemmit!
Daimoni:
Miks', sulotar? Oi, tiedä en.
Elämän tuntein uudenlaisen,
Pois riistin päästäin rikosten
Ma kruunun orjantappuraisen,
Mit' oli, -- kaikk' oon hyljännyt;
Elon' on, kuoloin katsees nyt!
Sua lemmin toisellaisin innoin,
Kuin sinä pystyt lempimään:
Palavin rinnoin, kaikin hinnoin
Ikuisen aatteen, haaveen tään.
Ajoista aikain, maailmojen
On kuvas' ollut sy'ämessäin
Ja eessäin kulkevan sen näin
Teill' iki-ilmain aavikkojen.
Ahdistain ammoin aatostain,
Suloinen kaikui nimes' ain;
Ja onness' autuaitten mailla
Sua yksin vain ma olin vailla.
Oi, jospa voisit ymmärtää
Tään tuskan katkeran ja haikeen:
Vuos'sadoittain ain', i'änkaiken
Kun kärsii, nauttii elämää,
Pahasta kiitoksetta jää,
Hyvästä ilman palkinnoitta,
Itselleen elää, kaihoten,
Ja, i'ät' aina taistellen,
Ei kukistu, ei taida voittaa,
Kun säälii ain', ei toivo lain,
Kaikk' kokee, tuntee, näkee, tietää
Ja tahtomattaan vihaa, sietää,
Kaikk' ylenkatsoo aina vain!...
Niin kohta kuin mun oli yli
Jumalan kirot täytetyt,
Minulle luonnon lämmin syli
Ol' ainiaaksi kylmennyt...
Edessäin äärettömyys siinsi,
Hääkorut katseheni kiinsi
Jo ammoin tuttuin tähtien...
Ne kultakruunut päässään kulki,
Mut joka ainut silmäns' sulki,
Kun kohtas veljen entisen!
Hylyjä, minun kaltaisia,
Nyt toivotonna etsin, -- mut
Sanoja, katseit', uhmaavia
En ilmeit' itse tuntenut.
Pelossain lentoon pois mä läksin,
Vaan minne, miks, -- en tiedä lain.
Jäin ystäväini hylkäämäksi
Mä entisten ja mailma ain'
Oli mulle mykkä, kuuro vain.
Vuon ajelehtii vuolaan mukaan
Näin vuodon saanut pursikin,
Min poiss' on purjeet, peräsin
Ja tietä jonk' ei tiedä kukaan;
Näin kiitää aamull' aikaisin
Myös ukkospilven lonkakin,
Uhaten, yksin siintehissä,
Ei tohdi seisattua missään,
Määrättä rientäin, jäljittä,
Ties Luoja, mistä, minnekä!
Ei kauan ihmisiä johtaa
Mun tarvinnut, -- sain syntiin kohta!
Ma kaiken jalon häpäisin
Ja moitin kaiken kaunihin.
Sammuksiin helpost' i'äks' aivan
Heiss' uskon puhtaan tulen sain...
Ja tokko maksoivatkaan lain
Nuo hölmöt, tekopyhät vaivan?
Lymysin vuorten rotkoihin;
Ja sydänyöllä harhailin,
Kuin ilmanraana tulipäinen...
Kas, ratsumies kulk' yksinäinen
Läheisen tulen maanima;
Kadoten kuiluun, apua
Hän turhaan huutaa -- valahtuvi
Jälk' äyrääseen vain hurmeinen...
Mut kauan vihan kolkko huvi
Ei mulle ollut mielehen.
Ja myrskyn kanssa raivokkahon
Sain usein otteluhun mä,
Pukeutuin sumuun, salamahan,
Jylisten kiidin pilvissä;
Parissa tahdoin luonnon raivon
Sydämen tyyntää nurinaa,
Erota ikiaatteest' aivan,
Unheettomankin unhottaa!
Mi taru olentojen maisten,
Nykyisten polvein, tulevaisten,
Suruista, puutteist', tuskist' on
Edessä yhden tuokion
Salaisten vaivain tämänlaisten?!
Mit' elo, työ on ihmisen?
Se tulee, menee haihtuen!
On taivaan päätös -- toivo sen;
Se langettaa, mut anteeks' antaa!
Vaan loppua mun surullen',
Kuin mulle, ei, -- ei rauhan rantaa,
Ei unta ees suo haudan hyy!
Se ajoin kiemuroi, kuin kyy,
Ja ajoin tulen tavat lainaa
Ja mieltä taas kuin kivi painaa,
Mi turhain toivoin, himojen
On patsaaks pantu haudallen!
Tamara:
Jo luovu mulle nurkumasta!
Miks' surus tietää tarvitsen?
Sa rikoit...
Daimoni:
Sinuako vastaan?
Tamara:
Voi joku kuulla meitä...
Daimoni:
Ken?
Tamara:
Jumala.
Daimoni:
Huolensa on taivaat,
Ei maa! Hän meit' ei huomaa lain.
Tamara:
Mut rangaistus? Ja manan vaivat?
Daimoni:
Kah, oothan siellä seurassain!
Tamara:
Ken outo ystäväni lienet,
Vaikk' i'äks' multa rauhan vienet,
Niin, tuntein riemun salaisen,
Sua, kurja, sentään kuuntelen.
Mut jos on puhees viekas vainen,
Jos petos siinä piilevi...
Oi, sääli!... Minkä voitat maineen!...
Mitä on sulle sieluni?
Taivaalle oonko kallihimpi
Ma muita, joit' et huomaa sa?
Oi, onhan moni kaunis impi,
Jonk' koskenut ei vuodetta,
Kuin täällä, mies oo konsana!...
Ei! Vannothan sa lujan valan?...
Sä nääthän minun mielialan',
Näät kaikki naisen haavehet!
Ja sentään sielun pelon siedät...
Nyt kaikki käsität ja tiedät,
Sä mua toki säälinet!
Siis vanno, että harrastukset
Kaikk' olet inhat heittänyt;
Vai eikö valat, lupaukset
Oo olemassa enää nyt?...
Daimoni:
Ma vannon luomispäivän kautta,
Ja kautta päivän viimeisen,
Häpeän, saadun synnin tautta,
Ja riemun ikitotuuden;
Kautt' tuiman tuskan lankeemuksen
Ja voiton haaveen haihtuisan,
Kautt' tämän ensi kohtauksen
Ja eron, pian uhkaavan,
Ma kautta henkiparven vannon
Ja veljein, jotka vallassan' on,
Kautt' enkelien puhtaitten,
Mun vihollistein valppaiden;
Mä vannon kautta pyhän kaiken,
Sun kautta, -- taivaan, helvetin,
Ja viimeisen sun katsees haikeen
Ja ensi kyyneleesikin,
Sun sulohuultes henkäyksen,
Sun silkkikutris' aaltojen;
Kautt' autuuden ja kärsimyksen,
Ma vannon kautta rakkauten' --
Ett' olen korskat aivoituksen',
Ainaisen koston heittänyt
Eik' enää myrkky imarruksen
Ketäkään häiritä saa nyt;
Sopia tahdon kanssa taivaan,
Hyveesen tahdon luottaa aivan,
Rakastaa tahdon, rukoilla.
Sun arvoiseltas otsalta
Katuen, itkein jäljen liedon
Pois taivaan liekin pyyhin ma;
Minutta rauhass' epätiedon
Nyt kukoistakoon maailma!
Oi, usko mua: minä yksin
Sun arvos tunsin, ymmärsin,
Valittu mun oot pyhimyksen',
Nyt sulle valtan' alistin.
Sun lempes vastalahjaks' anon,
Saat ikuisuuden -- hetkestä;
En horju, suur' oon -- julki sanon --
Kuin vihassain, myös lemmessä.
Vien tuonne tähtitarhain taakse
Ma, vapaa ilman lapsi, sun;
Teen sinut mailman valtiaaksi,
Ja ensi lemmityksein mun;
Ja säälimättä, kaipaamatta
Sielt' tulet maahan katsomaan,
Miss' onnea ei oikeata,
Ei kauneus kestä kauankaan,
Miss' intohimot ainoasti,
Rikokset, kosto asustaa,
Miss' ihmisparka vapahasti
Vihata, rakastaa ei saa.
Vai etkö tunne hetkellistä
Sa rakkautta ihmisten? --
Vain nuoren veren hyökymistä! --
Mut aika kuluu, -- hyytää sen.
Ken uuden kauneen viehätystä
Voi vastustaa, ken eroa,
Ken ikävää ja väsymystä,
Sydämen mielitekoja?
Ei, armahani, kuule mua,
Sun anna täällä sallima,
Kuin mykän orjan, lakastua
Kateessa, raa'ass' seurassa
Tekoystäväin ja vihollisten,
Katalain, kylmäin, typeräin,
Ja pelon, turhain toivomusten,
Raskaiden vaivain, ikäväin!
Ei kolkko, korkee luostarmuuri,
Min suojass' ihmisist' oot juuri
Niin kaukana, kuin Luojastas,
Saa sammuttaa sun halujas'.
Ei! Kaunokainen, sulle luotu
Muu elämän on kohtalo,
Muu kärsimys on sulle suotu
Ja muitten riemuin nautinto!
Sä jätä vanhat toivees omat
Ja kohtaloonsa kurja maa,
Niin ylhän tiedon pohjattomat
Syvänteet sielus sijaan saa.
Mun henkijoukkoin kuuliaiset
Ma lasken jalkais juurehen,
Kätyrit köykeet, hurmaavaiset
Sinulle annan, kaunoinen;
Kointähden otan kulmilt' ylvään
Sinulle kultaseppeleen
Ja sille kukkasien kylvän
Mä öisen kastekimalteen;
Ja iltaruskon purppuralla
Mä vyötän sinun vartalos,
Hienoimman tuoksun huo'unnalla
Utuisen täytän asuntos.
Ma soitoill' ihmeen hurmaavilla
Sua herkeemättä huvitan;
Kivillä, helmill' ehoimmilla
Koristan kotis uhkean;
Mä syöksyn alas meren pohjaan,
Taa pilvien mä tieni ohjaan,
Saat kaikki, kaikki päällä maan --
Mua lemmi!...