Ja Daimon' näki... Hetkiseksi
Povessaan kumman kuohun keksi
Äkisti hän ja sydämen,
Tuon aution ja mykän, täytti
Ihana sävel, auvoinen;
Pyhyyden käsittävän näytti
Hän lemmen, hyveen, kauneen taas...
Ja kauan suloisuutta kuvan
Hän ihaeli; -- haaveen maass'
Siin' onnen aikain uudistuvan
Näk' edessänsä, syttyen
Kuin tähti tähden vierehen.
Salainen voima hänen kiehtoi,
Sai uuden surun syntymään,
Äkisti jälleen luonnon liehtoi
Tutulla entis äänellään.
Ennekö uuden syntymyksen?
Sanoja viekkaan viettelyksen
Ei järki pysty löytämään.
Unohtaa? -- Sit' ei suotu yksin,
Eik' olis huolinutkaan hän.
X
Väsyksiin ajaa ratsuns' oivan,
Pitoihin, laskuun päivän sen,
Ehättäin, ylkä hätäinen.
Aragvan kirkkaan, vihannoivan
On rannan saavuttanut hän.
Häälahjain taakat selässään,
Töin tuskin tietä astuskellen,
Jonossa pitkäss' seuraa ain'
Kamelit häntä; kilahdellein
Soi niiden tiu'ut ajoittan
Rikasta matkuetta johtaa
Hän, Sinodàlin valtija.
On vyössä varsi solakka;
Tikarin, miekan hela hohtaa
Välähtäin paisteess' auringon;
Selässä uljas pyssy on;
Tuul' leikkii hänen nyt tshuhànsa [irtonaishihainen päällysvaate]
Hihoilla, kultapäärmeisen,
Ja kirjosilkin koreillen
On tehty hänen satulansa,
Ja tupsut riippuu suitsissansa;
Vaahdossa virma ratsu on,
Tuo kultakarva verraton.
Se korviansa luimistaapi,
Pelästyneenä korskuen,
Kun äyrähältä nähdä saapi
Tyrskettä kosken kuohujen.
Tie vaarallinen on ja kaita:
Täänpuolen seinät vuorien.
Tuonpuolen kuilun jyrkkä laita.
On myöhä. Huippuin ruskoraita
Jo sammuu. Usva kohoaa...
Kiireemmin joukko askeltaa.