Ja kuva hänen eessään puhkee
Eloisa toisen maiseman:
Tuoll' leviää kuin matto muhkee,
Etäällä laaksot Grusian, --
Maan onnellisen, upean!
Patsaina seisoo raunioita
Ja kirjokivi-uomissaan
Solisten juoksee puroloita
Ja ruusuiss' sulotarten maan
Soi satakielet, jotk' ei voita
Heit' edes lemmenlauluillaan;
Muratin kiertäminä tarjoo
Plataanit tuuheet katvehen
Ja luolat arat hirvet varjoo
Säteiltä päivän paahteisen;
Siell' loistoa on, elämätä
Ja lehtipuiden lipinätä,
Tuhansin äänin tarinaa,
Satojen kukkain tuoksuntaa,
Puol'päivän helteet hekumaiset,
Yö, kasteest' aina vilpoinen
Ja tähdet kirkkaat, loistavaiset,
Kuin silmät Grusinittaren.
Mut paitsi kylmää kateutta
Ei saanut luonnon loistokaan
Tään rintaan ruumihittomaan,
Ei tunnetta, ei voimaa uutta --
Ja mitä näki edessään,
Vain halveksi tai vihas hän.
V
Gudal on, -- vanhus, -- tehnyt hovin
Tilavan, korkeen kartanon...
Työt', tuskaa maksanut se kovin
Orjille kuuliaille on.
Sen seinäin varjot aamuin kohtaa
Läheisten vuorten kupehet.
On kalliossa astimet,
Ne kulmatornist' alas johtaa;
Ja sieltä juosta vilahtain
Tamara ruhtinatar terho,
Kasvoillaan valkohuntu verho,
Käy Aagvasta vettä ain.