Lauluja

(Lisää Kesäkuun osaan.)

Yrjä.

Minä olen Oulun maalta sotamiehen poika,

Ei minua miesi toinen tyttöin luona voita.

Sen mä olen laulanut ja laulan vielä nytki,

Ettei makaa tämä potu pitkiä öitä yksin.

Tämä poika tohtii mennä nätin likan viereen,

Nätti likka rallattaa ja antaa ilon mieleen.

Ei oo minulla surua, eikä hiukkaa huolta;

Ei tuo taia pojan viereen nätti likka kuolta.

Likka elää siivosti ja kulkee kunnialla,

Woi kun ompi mielellänsä pojan vallan alla.

Minä poika nuori poika niinkun kesäheinä,

Minä menen likkain luoksi, vaikka halki seinän.

Kuules kultani napina ja avaa ovi mullen,

Pitkän matkan kulkeneelle ja kohta päivä tulee.

Likka sanoo: "et sinä pääse, kun et lyö ovia rikki";

Poika lähtee matkahansa, likka perästä itki.

Likka sanoo sängyssänsä: "voi, voi, voi!

Mikä sinun tänne taasen kuletti ja toi!"

Likka on, kun olis nossut äsken unestansa,

Waikka valvo pitkin yötä suuren huolen kanssa.

Ainapa noilla tyttärillä yksi huoli lienee,

Kuinka heille illan tullen pojat tulisi viereen.

Eero.

Minä olen pieni poika, pelto ei kasva ruista,

Senpä tähen täytyy minun pitäjätä luistaa.

Tähän asti olenki ollut pikkarainen nasa,

Waan nyt alan räytteä jo aikapoikiin tasaa.

Kultani luoksi menisin, vaan on matkan päässä,

Kappale on kangasta ja virsta vettä eessä.

Ei mun auta, ei mun auta, lähteä mun tulee,

Kulta muuten itkevi ja kuolleheksi luulee.

Minun kultani kaunis on, on kun herran engel,

Käsissäni kantelen ja panen vaikka hengen.

Minun kultani valkia, niinkun lumen lippu,

Ennenkun meist' ero tulee, vesi viiesti tippuu.

Waanpa millä tavalla voin matkan pitkän voittaa.

Kun on kultani kaukana ja kohta päivä koittaa.

Paremp' oli mennä vuonna kotipitäjässä,

Näin mä sillon oman kullan joka viikon päässä.

Niilo.

Heipparalla, taittaralla, likka punaposki,

Sokurilla hunajalla pojan mielen osti.

Tuopa likka punakka, punakka ja ehta,

Eipä tuota siivo poika narrata'kaan kehtaa.

Nätti likka naia pitää, jos hän ois kuin köyhä,

Mitä likan rikkauesta, kun on muuten nöyrä.

Tuopa likka minun on ja aina olla taitaa,

Tuopa minun mielestäni maksaa rupilaita.

Häiyntavalla surettaa tuon nätin likan perään.

Jonka kasvot kuumottaa kun aurinkoisen terä.

Kunpa kulta vieressäsi hetken olla saisin,

Suru lähtis mielestäni, ilonen ma oisin.

Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta,

Sinua ma rakastan ja muita halaan suotta.

Likka hieno herasilmä! laske minua viereen,

Minä poika, nuori poika, laitan ilon mieleen.

Minä poika, kaunis poika, niinkun merikaisla,

Etsä likka löyä'känä toista tämänlaista.

Emmä ole ajatellut juuri mitään muuta,

Istutahan vieretysten, annetahan suuta.

Jaakko.

Minä olen laulupoika, laulan jotta jotkaa,

Tämän kylän tyttärille sulhaseksi sutkaan.

Emmä ole tietäjä, enkä iso noita,

Waan kun nätin likan näen, vielä mä sen voitan.

Lysti on likkoja rakastella kesälämpösillä,

Waan ei se paljo vaivoaan maksa talvipakkasilla.

Toinen lampi on leviämpi, toinen kapiampi,

Toinen likka on laihempi ja toinen lihavampi.

Leipä lihan kasvattaa ja voist' on voima luien,

Minä menen likkain luoksi vaikka vettä uien.

Kyllä poika pimiässä likkain aitan löytää,

Usiampain ovet makaa auki pitkin öitä.

Isto.

Näin mä likan illalla; kaunis kasvoiltansa,

Wirttä veisasi suloista aholla astuissansa.

Kävin sitte toissa päänä, kävin kultani luona,

Ilo oli mennyt mielestänsä, kauneus pois puonna.

Waan ele likka murheen ala itsiäsi anna,

Ilosella syämellä kauneuttasi kanna.

Nauru tytön kaunistaa ja nuoremmaksi muuttaa,

Sepä monen miehen mielen iloseksi tuottaa.

Itku silmät pimittää ja pahapa tuo lieneen,

Eipä likka itkevä oo pojan nuoren mieleen.

Nuoret likat naimattomat kaiket kesäpäivät,

Tansin kanssa rallatellen käsityksin käykää!

Kaunihisti kaikki seki taitaa olla suotu,

Kun on likka syntynyt ja pojan tähen luotu.

Likka nuori ihana tee leikki kunnialla,

Kunniaton likka on kun halmehessa halla.

Likkain syän on palava ja mieli mettä tekee,

Sillä moni kunniansa hukutti kun veteen.

(Lisää toiste.)

Runo postilaukusta.

Kuusamon pitäjän Nimismiehelle tuli Pudasjärven Nimismieheltä

postilaukku, jonka, hänen itsensä matkoillansa pitäjällä ollessa,

rouansa tavallisuuden jälkeen aukasi. Tyhjennetty laukku oli sitte

pistetty paperikaapin ja seinän väliin, josta se lienee vähän

alemmaksi lattialle päin siirtynyt, ettei sitä ensimmältä löytty.

Pudasjärven Nimismieheltä tuli muistutus, ja toinenki, että laukku

lähetettäisi takasin; vielä kertoi muistutuksessaan sen olevan ihan

uuden ei entisen vanhan repaleen. Waan laukku oli kateessa siksikun

nimismies kerran kenkiänsä kaapin alta etsien näki laukun kulmanki

takoa pilkottavan. Nyt veti hän laukun armotta pesästään ja lähetti

sen Pudasjärvelle seuraavan kirjoituksen kanssa, jonka somuutensa

vuoksi kyllä kehtaamma muidenki luettavaksi panna. Eikä mahda siitä

asianomasetkaan minulle suuttua. _Turnperiksi_ sanotaan taloa, jossa

Kuusamon Nimismies asuu, ja _Wästeriksi_ sitä, jossa Pudasjärven.

Mistä veikasta Kuusamon Nimismies toivoi Pudasjärven Nimismiehen

roualta uurityynyn voittavansa, sitä en nimitä, jos tietäisinki. Näin

kuuluu mainittu runokirjoitus:

Tullu on tänne tuntematoin,

Muukalainen muusta maasta

Sanansaattaja salanen,

Postilaukku laavullinen,

Erotettu entisistä

Nälkälaukuista lahoista,

Mustan mullin muotosista

Postin kuletuspovista.

Yht' en minä ensimmältä

Päässytkään asian päälle,

Koska tuli tuntematon

Kaipaus tämän katalan,

Wielä sitte viikon päästä

Kertomus sangen kehiä,

Runo rienasta rakettu,

Wirsi saatu saakelista:

"Että antaa aikalähtö

Wierahalle viipyneelle,

Yli liiton livistyneelle;

Ravahuttaa raikkahasti

Liukas potku postimahalle,"

Josta olin aivan outo,

Tuntematon, tietämätön.

Waan jo joutu viimen ilmi,

Sattu saastanen käsihin.

Koska kerran kenkiäni

Kattelin kaonnehia.

Takapuolelta tapasin

Paperikaappini pahuksen.

"Täälläkös olet otava!"

Sanoin minä synkiästi.

Arvasin asian kanssa,

Ett' oli tullut Turnperihin

Tämä vieras täysinäissä,

Kosk' olin kotoa poissa,

Minä ollu, missä lienen.

"Jo nyt tuli liukas lähtö,

Konna, sulle kotiasi,"

Wirkon, minä vielä hälle;

Sanoin myös sanalla tällä:

"Jouvu, riena, juoksun kanssa,

Lähe kulkemaan kuvatus,

Jalatonna, järjetönnä,

Käetönnä, korvatonna,

Silmätönnä siannäkönen!

Mene täältä merta kohti,

Puasjärvehen pukita,

Wäänny kohti Wästerihin,

Saata sinne sangen paljo

Terveisiä tuttaville,

Ylehensä ystäville,

Ehkä kumminki enimmän

Kotiasi koe viejä

Walenjukselle vakaasti

Toistuksia tuttavuuen.

"Sano roualle samassa,

Mukavasti muistuttele,

Että alkais aikanansa

Walmistella valtavata,

Kellon alle kelvollista,

Uutta uurityynykäistä,

Jonka tuonan veikka tuotti,

Etu minulle ehätti."

Sanoisin sanoja vielä,

Muutamilla mutkan löisin,

Waan tuli vaiva valtavaksi,

Uni kovin uurtahaksi;

Painajainen, pahahenki.

Silmät saastanen sokasi.

Poies heittää hetiki

Pitänee nyt jatkaminen,

Loppu tälle yölorulle

Piti tehä tuohon kohti.

Neljä kultalintua.

(Muualta.)

Sarbas Persian kuningas istui kuninkaallisella istumellansa ja piti

oikeutta suuressa holvissansa. Hänen suuri viisautensa asioita

tutkeissa ja hurskautensa tuomioita julistaissa olivat oikein

sananlaskuna itäisellä maalla. Mutta nyt astui hänen eteensä pari

miestä erinomaisella asialla. Wanha ukko kalveilla kasvoilla tuli

talutettuna punaverevältä, kukoistavaiselta nuorukaiselta. Ukko

lankesi maahan ja alkoi lausua: "Kuningasten kuningas ja Jumalan

käskynhaltia! kuuntele minua armostasi ja sitte päätä asiani oikialla

tuomiollasi. Minulla oli ainua poika, minun elämäni ilo ja lohdutus.

Onnellinen olin muutenki ja rikas tavaroista. Poikani kasvoi ja

oli jo kahdeksanvuotinen iältänsä, koska minun täytyi kauppani

vuoksi pitkälle matkalle antauta. Sydämeni empi, jättäisinkö kotiin

poikani, vai matkallenko ottaisin kanssani. Ylellinen helleys sokasi

mieleni, että unhotin vaarat matkoilla ja otin hänen kanssani:

onneton ajatus, josta minulla on tähän päivään asti ollut kärsimistä.

Rosvot hyökäysivät erämaassa joukkiohomme, rosvoivat, pieksivät ja

haavottivat meitä ja veivät ainuan poikani myötänsä. Minä itkin,

huusin ja valitin, mutta heillä oli sydän kivestä, he eivät kuulleet

ja armahtaneet minua. Siitä lankesi päälleni määrätön tuska ja

sanomaton epäillys. Puolikuolleena kannettiin minä tovereiltani,

josta kuitenki jälle virkosin lohduttamattomasti kadonnutta poikaani

itkemään.

"Palattuani kotiin lähetin kuulustelioita kaikin paikoin poikaani

etsimään. Waan hän oli kadonnut. Kymmenen vuotta elin pienintäkään

tietoa hänestä saamatta. Tavarani lisäytyi, itse vanhanin ja tulin

kivulaiseksi, sillä alinomainen suru, itku ja kaipuu pojastani

jouduttivat minun päiviäni loppuunsa. Päivä päivältä toivoin

kuolevani ja, perillistä ei ollen, määräsin suurimman osan

tavaroistani kuninkaalle ja vahvistin tämän määräämisen kirjalla,

joka on talteen annettu. Waan äsken kuolemata odottaissani tuli tämä

nuorukainen, joka tässä seisoo edessäsi, ilmoitti itsensä pojakseni.

Kaikki hänen puheensa kuuluivat todelta, hän vastasi tarkasti

kaikkiin kysymyksihini ja muisti kaikki mitä hänelle lapsuudessa oli

tapahtunut. Minä tunsin hänen kadonneeksi pojakseni ja iloni teki

minun uudelleen terveeksi. Kirjavartianne tykö mentyä pyysin jälle

testamenttiani, vaan hän kiivoittelee tätä nuorukaista ei pojakseni,

vaan muukalaiseksi pettäjäksi, koska amma, joka poikaani lassa

imetti, ei olisi löytävänään niitä merkkejä hänessä, jotka hänellä

lapsuudessa olisi pitännä olla. Tulin siis istuimesi eteen, jota

oikeuden ja viisauden aurinko valaisee, rukoillen sinua, ettäs tutkit

asiani."

Ukko vaikeni ja vuodatti kyyneleitä. Kaikki lässä olevaiset

kuuntelivat liikutuksella ukon lausetta, eikä paljo epäilty, ettei

nuorukainen, jonka ulkonainen muotoki todisti hänen puoleltansa,

ollut ukon oikia poika. Kukin odotti halullisesti kuullakseen

kuninkaan päätöstä, ihmetellen, että hän nyt kauemmin, kun tavallista

oli, mietti ja vaikeni.

Mutta oman edun rakkaus oli tunkeunnut kuninkaan sydämeen,

koska tiesi tämän muukalaisen ilmitulollansa vievän häneltä

suuren perinnön. Tämä pimitti hänen ymmärryksensä. Haluttomilla,

närkästyneen kaltasilla silmillä mittaili hän nuorukaista ja puhkesi

viimen sanoen: "kirjavartiani on tehnyt velvollisuutensa. Imettäjän

puhe on ainua kelpaava todistus tässä asiassa. Ja ellei sinulla ole

muuta todistusta, sanoi hän kääntäyten nuorukaista päin, kun mitä

itse olet puhunut, niin et taida tunnustettaa tämän ukon pojaksi ja

perilliseksi. Wai voitko vielä mitään puhua puolestasi?"

"Herra, vastasi nuorukainen ujostelematta, kova onneni on ryöstänyt

kaikki ulkonaiset välikappaleet, joilla voisin laillisuuteni

todistaa. Oma muistoni on se ainua todistus, joka on tähän asti

säilyttänyt kaikki lapsuuteni menot. Pienet senaikuiset seikat,

joit' ei muut, kun isäni taida tuntea, ovat minulla vielä tarkoin

muistossani. Waan kosk' ei isäni, enkä itse vastoin lakia kelpaa

vieraaksi mieheksi tässä asiassa, niin minulla ei ole muuta, kun

yksi ainua keino, jolla voisin oikeuteni todistaa. Ehkä nuori olen

kuitenki paljo kulkenut maailmata ja nähnyt monta ihmeellistäki

asiata. Erinomaisin kaikista oli tietäjä ukko, joka asuu Indian maan

rajoilla ja pianpa tietää kaikki, mitä maailmassa tapahtuu. Hänellä

on neljä kultalintua joita lähettelee kunne kunki tietoja vakoamaan.

Sanomattoman kiiruusti kiitävät ne ympäri maiden, kulkevat kuun,

auringon ja kaikki tähdetki taivaalla; niitä ei estä eikä pidätä

ovet ja lukut, ei lujimmat muurit, ei meren syvyydet, eikä mitkään.

Wähässä ajassa lentävät takasin haltiansa luoksi ja kertovat mitä

missäki tapasivat. Yksi ainua näistä linnuista toimittaa hetkessä,

mitä tuhat maanvakoajata ei voisi vuodessa. Onnellinen se kuningas,

jolla olisi yksikään niistä. Sillä olisi hänen huokia tutkia

palvelioitensa sydämet ja salaisimmatki ajatukset. Ja lähimaista

saisi hän joka hetki tietoja, ettei häntä koskaan odottamattomilla

sodilla hätäyteltäisi. Näiden lintuin kautta sain minäki isästäni

tiedon, kun myöski, että oli kauan surrut minua, tullut kivulaiseksi

ja että hän asui täällä. Sentähden kiiruhdinki matkaani toivolla,

hänen vielä elossa näkeväni. Salli siis, korkia kuningas, jonkun

uskollisen miehen lähteä tämän tietäjän luoksi, niin tulee totuus

ilmi, jos se vielä makaisi maan syvimmään poveen kätkettynä." "Ei,

sano kuningas, itse lähden sinne ja sinä olet minua seuraava. Jo

huomispäivänä varahin lähden matkalle, sillä semmoista tietäjätä minä

vielä en ole koskaan kuullut. Ja sinä ukko odota kärsivällisyydellä,

kunnes palajan, jos tämä nuorukainen puhuu totuutta, niin ei ole

kukaan pidettävä sinulta testamenttikirjaasi."

Aamulla varahin seuraavana päivänä lähti kuningas Sarbas moniahdan

palveliansa ja nuorukaisen kanssa liikkeelle. Hän oli niin levoton,

saadaksensa tietäjätä tavata, että hän tuskin öilläkään nukkui.

Nuorukainen ratsasti kuninkaan sivussa ja lyhenti pitkäksi käypää

aikaa taitavilla puheillansa oudoista maista, kansoista ja tavoista,

joista kuningas ei ennen ollut kuullut puhuttavan. Kuningas kuunteli

halullisesti näitä puheita ja suostui niin tähän nuorukaiseen,

että hän jo sydämessänsä päätti tunnustaa hänen ukon pojaksi ja

perilliseksi. Ei kuitenkaan tahtonut jälellen kääntyä, ennen

nähtyänsä matkansa päätarkoitusta, sitä erinomaista tietäjätä ja

hänen kultalintujansa.

Noin kuukauden aikaa matkattuansa tulivat vaaran alle. "Jo nyt kohta

olemma päässeet matkamme perille", sanoi nuorukainen ja ilmoitti

tietäjän sillä vaaralla asuvan. Waaralle kohotessa hämmästyi

kuningas ei vähin niitä ihania viinatarhoja, kukostavia laksoja ja

kauniita hedelmällisiä puita, joita näki, jos kunne loi silmänsä.

Näytti kun olisi luonto ja taito kilvoitelleet keskenänsä tätä

vaaraa kaunistaissansa. Neljä ojaa juoksivat alas vaaralta, kukin

suunnallensa. Korkiammalla nyppylällä seisoi huone eli talo, jossa

tietäjä asui. Siitä oli aukia katsanto yksinäisten taloin eli pienten

kyläin ylitse vaaran kupeilla.

Aurinko oli melkein laskemaisillaan heidän vaaraa nostessa. Kuitenki

toimittivat vielä miehet, vaimot ja lapset töitänsä verrattomalla

ilolla ja vireydellä. Töidensä ohessa laulelivat joukottain, eivätkä

ujostelleet kuningasta, vaikka kävi heidän keskellänsä, enemmin kun

ketä muuta toveria. Ilo ja onnellisuus loisti kaikkein kasvoilta.

"Oh, huokasi kuningas, jo näen tässäki kultalintuin vaikutuksen.

Minun maani ääret, joiden läpi vaelsimma, näyttivät niin autiolta ja

ylönannetulta, niiden asujamet niin surulliselta ja sorretulta, ja

tämä vaara kukoistaa kun paratiisin lakso niiden suhteen."

Niin lähestyivät tietäjän taloa, joka ei ollut ylen komiasti rakettu,

vaan näytti, että oli haltiansa sekä voipa että säästeleväinen.

Kaunis oli se kyllä silmän nähdä, mutta ilman kaikkia turhuuden

koristuksia. Nuorukainen, jolle paikka näytti olevan hyvin tuttu,

aukasi oven ja käski kuninkaan astua sisälle, itse jälestä seuraten.

Täällä istui vanhemmalla ikäpuolellaan oleva mies ja hänen

ympärillänsä kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, joita

näytti neuvoilevan. Se oli tietäjä itse; pitkät, valkoiset hivukset

rippuivat olkapäillen alas ja hänen lumivalkia maatava pukunsa oli

purpuravyöllä vyötetty. Samanlainen puku oli lapsillaki.

Kuninkaan sisääntultua nousi tietäjä seisoalle ja lapset katosivat

kun keviät aamupilvet taivaalla.

Nöyryttäin itsensä alkoi kuningas ja lausui: "Herra! minä olen

kuullut suuresta viisaudestasi mainittavan ja niistä neljästä

kultalinnusta, jotka sanotaan sinulla olevan ja tuovan salaisimmatki

tiedot sinulle kaukaisilta mailta; sentähden olen kotimaastani

Persiasta tänne tullut. Jos mahdollista, niin anna minulle niistä

jonkunlainen parempi tieto, kun minkä muuten olen voinut saada ja

jota meikäläisen on vaikia uskoa'kaan." "Aivan kernaasti, vastasi

tietäjä, ne ovat nyt juuri palaummallaan Persian valtakunnasta, ja

koska se on isänmaasi, niin taidat helposti päättää, jos valehtelevat

eli ilmoittavat totuuden." Niin puhuttua otti elevanttiluisen

sauansa, löi sillä lattiaan, joka aukeni, ja auoksesta kohosi

marmoripöytä huoneesen. Sen keskellä oli hopiakuoppa ja kuopan

laidalla neljä reikää, yksi kullenki niistä neljästä ilmansuunnasta,

idästä, etelästä, lännestä ja pohjaisesta. Kuopan päällä rippui pieni

tiuku asemellaan, jonka alapää oli kiinitetty keskelle kuopan pohjaa.

"Kun nyt soitan tätä tiukua, sanoi tietäjä, niin lentävät lintuni

kotiin kukin siitä reiästä, kusta lähti matkalle, vaan sitä ennen

tulee minun muistuttaa, että läsnaolevaisten pitää kuunnella heitä

hiljaisuudessa, ei ihastua, eikä pahastua, jos mitä kertoisivat.

Taidat hyviä, taidat pahojaki sanomia maastasi kuulla, vaan hallitse

itsesi kummassaki tilassa; sillä samassa, kun millään tavalla tulisit

niistä liikutetuksi, vaikenisivat lintuni enempätä ilmoittamasta."

Kuningas lupasi tyynellä mielellä kuunnella, jos mitäki. Nyt soitti

tietäjä tiukuansa ja hiljainen hyminä alkoi kuulua länteisessä

reiässä. Neljä pienoista kultalintua pyörähtivät esiin toinen

toisensa jälestä ja lennellen tietäjän ja kuninkaan edessä alkoi

ensimmäinen suloisella äänellänsä laulaa: "minä lensin halki sen

maalipaikan, kussa Persian kuninkaan nuoruuden ystävä Salaspa asuu.

Kuningas oli kauan aikaa elänyt ystävyydessä hänen kanssansa ja aina

löytänyt hänen uskolliseksi sekä rehelliseksi. Mutta hoviherransa

ei voineet sitä kärsiä, jonka tähden he panettelivat häntä ja

saivat vähitellen kuninkaan sydämen luopumaan hänestä. Sen havattua

miettivät valhekanteita häntä vastaan ja kuningas tuomitsi hänen

yksipuolisesti. Surullisella sydämellä kuninkaan sokaumisesta meni

Salaspa syntymämaallensa, jossa hän nyt hiljaisuudessa elää osottain

paljo hyvää koko sille maakunnalle ja erittäinki lähiasujillensa.

Kansa kunnioittaa häntä isän nimellä. Puolet tavaroistaan jakaa

hän köyhille ja kaikki tienot on hänen toimensa tehnyt viljaviksi,

ihanimmiksi paikoiksi. Hänen onnensa on melkein täydellinen, eikä

hänellä ole muuta huolellista hetkeä, kun mikä toisinaan tulee, koska

muistaa ja ajattelee sitä, ettei kuningas Sarbaalla ole enää yhtään

ystävätä."

Se lintu vaikeni siihen. Ainuastaan suurella työllä taisi kuningas

hänen kertoessansa hillitä sydämensä liikutuksia. Ei hän kuitenkaan

mitään virkkanut.

Nyt alkoi toinen lintu ja kuikutti surullisella äänellä: "minä

lensin _Tarsutan_ läänin läpi, sivullani näin linnan ja riensin

sitä katsomaan. Laukuellessani puutarhan päällä, joka linnassa oli,

näin lehtimajassa Persian kuninkaan entisen puolison. Kuningas oli

hyljännyt hänen ja antanut jalkavaimolle sydämensä. Yhtä ihana,

kun ennen kuninkaan hovissa, oli hän vieläki. Mutta hän suri ja

vuodatti kyyneleitä. Pieni tytär, äitinsä muotoinen, istui sylissä,

siveli hänen hivuksiansa ja lohdutteli häntä sanoen: 'ele itke,

äitirukka! silmäsi tulevat siitä punaseksi, kun ruskokukka ja kun

sinä itket, niin en minäkään saa olla ilman itkemättä. Kuuntelepas

lintujaki, kuinka iloisesti visertelevät puissa ja ilmassa.' 'Minull'

on, vastasi äiti, sydämessä oma lintuni, joka siellä visertelee,

etten muita kuulekaan.' 'Anna äitisein, sanoi tytär, sen linnun

lentää ulos. Linnut ovat iloisempia ulkona ilmassa, kun sisällä

vankiuudessa.' 'Ah lapseni, vastasi siihen äiti, hän on kun meki

vankiuuteensa suljettu, eikä pääse kunne'kaan, enempi kun me noiden

muurein ylitse.'"

Persian kuningas kuunnellessaan tätä toistaki lintua kyllä vuodatti

kyyneleitä, vaan muistain lupauksensa teki väkivaltaa sydämensä

haikkeuudelle ja oli vielä mitänä virkkamatta. Niin tuli kolmannen

linnun vuoro, joka lauloi seuraavalla tavalla: "minä seurasin, sanoi

hän, kuningas Sarbasta matkallaan tänne. Hänen viekas ja kavala, ehkä

suuresti rakastettu, palveliansa nimitteli häntä _kaikkitietäväksi

kuninkaaksi, Aasian auringoksi, sangarten ruunuksi_ j.n.e. ja

kuningas ihastui näitä nimityksiä. Hän ylisti kaikkia kuninkaan

lauseita ja nauroi sydämessänsä hänen yksinkertaisuudellensa. Alati

puhui hän uskollisuudestansa ja yhtäläiseen odotti tilaisuutta

saada pettääksensä kuningasta. Sen saiki eilen. Kuningas uupunut

kiireeltä kulultaan nukkui syvään uneen rankisessaan (teltassaan).

Palvelia oli kohta valmis vetämään kalliimman diamanttisormuksen

hänen sormestansa ja rankisen saumaan salaamaan sen, jonka kuningas

sitte luuli muuten päivällä edellä kadottaneensa ja suri sen vahinkoa

suuresti." "Oi sinä koiran nahka!" huuti kuningas vihoissaan, veti

miekkansa ja oli juuri karata sen pelvosta vapisevan, uskottoman

palvelian päälle, koska samassa kuuli äkillisen pauhinan, lattia

sujui, pöytä ja linnut olivat kadonneet. Tyrmistyksistään herännyt

näki kuningas itsensä yksin tietäjän kanssa huoneessa, kaikki muut

olivat paenneet. "Persian kuningas! sanoi tietäjä, sinä olet rikkonut

liiton ja linnut ovat lentäneet matkohinsa. Röyhkeytesi, vihasi,

kostonhimosi ja ahneutesi karkotti heidät, Sill' et enää saa kuulla

heidän lauluansa. Sillen, joka semmoisilta mielen muutoksilta

vimmataan, muuttuu heidän suloinen laulunsa kosken kohinaksi." "Oh

anna anteeksi, vastasi kuningas, mutta en voinut enää itsiäni hillitä

sen uskottoman, kavalan palveliani tähden. Waan sinä viisas mies

anna minulle anteeksi ja jos mahdollista, täytä rukoukseni! Minä

näen Jumalan antaneen sinulle, jonkun osan kaikkitietäväisyydestään.

Minä olen suuren valtakunnan kuningas. Sitä hyvästi hallitakseni

tarvitseisin ainaki tietoja siitä, mitä maakunnassa tapahtuu. Minä

rukoilen siis, anna minulle edes yksi noista linnuistasi. Puolet

kaikista kamaroistani annan sinulle siitä."

"Istu Persian kuningas, vastasi tietäjä, istu ja kuuntele minua. Hyvä

on kuninkaalle, että hän on halullinen hyvästi maatansa hallitsemaan.

Mutta anomustasi en voi täyttää, kun ainuastaan puolittain. Ne neljä

lintua eivät ole minun, vaan erään hyväluontosen haltian, joka

lainasi ne minulle tietämättömäksi ajaksi ja sillä ehdolla, etten

käyttäsi niitä muuhun tarpeesen, kun lähimmäisteni hyväksi. Minä

taidan jakaa muillen tietoja, joita tuovat, vaan haltia on kovin

kieltänyt niitä myömästä eli muuten antamasta kellenkään. Minäki olen

pienen kansakunnan ruhtinas, jonka hyväksi tähänasti lienen lintujani

käyttänyt, koska haltia niitä vielä ei ole pois ottanut. Wisusti

olenki kokenut niitä ei mihinkään muuhun viljellä, enkä ole koskaan

udellut heiltä turhia, kelvottomia asioita, joista ei mitään hyötyä

olisi. Lyhyeltä sanoen, minä olen aina kokenut käyttää niitä, kun

Jumalallista lahjaa, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille hyväksi.

"Ehk' en siis taida'kaan anomustasi täyttää, niin toivon, matkasi

tänne ei kuitenkaan olleen turhan, jos tahdot kuulla, mitä minä

olen neuova sinulle. Sinullenki on Jumala lahjoittanut samanlaisia

lintuja, jos kohta ne eivät olekaan näkyvätä kultaa. Jos ne tähänasti

eivät ole matkaan saattaneet, mitä toivoisit, niin on se oma syysi.

Kuninkaallinen valtikkasi on se saua, jolla taidat panna lintusi

liikkeelle. Jos oikein kannat valtikkasi, niin olet tunteva kaikki,

mitä istuimesi kaunistukseksi ja alammaistesi hyväksi tarvitset.

Silloin ovat silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, mielesi ja

ymmärryksesi keksivät, mitä millonki tarvitaan. Joka oikein käyttää

nämät Jumalan lahjat, hän ei närkästy viisauden nuhteille ja ihastu

tyhmyyden kiitoksista; hänen silmänsä on kun auringon terä laajalta

näkevä ja hänen korvansa kun ilma vastaan ottava pienimmätki äänet.

Hän ei usko valheita, eikä lyö mutkia oikeudessa omain etuinsa

voittamiseksi. Waan joka viljelee niitä lahjojansa turhuuteen,

hekumaan, ahneuteen, oman voiton pyytämiseen j.n.e., sillen lakkaavat

tietoja tuomasta. Minä ilmoitan nämät sinulle, Persian kuningas,

koska tiedän sinun luontosi puolesta tahtovan totuutta harjoittaa.

Nuoruudesta asti olen sinua rakastanut ja kaikkia askeleitasi

tarkoin kaimannut. Suuri oli suruni, koska näin mielesi pettäjiltä

pimitetyksi ja väärät toivotukset sydämessäsi sikiävän."

(Lisää toiste.)