MEHILÄINEN.

W. 1839. Tammikuulta.

Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.

Kaks' oli vuotta kaahatellut,

Ajastaikoa ajellut,

Mehiläinen meiän maalla,

Koska kurja kulkuansa,

Raukka rannan kiertoansa,

Waivanen vaellustansa,

Alko suuresti suruta,

Walitella vaikiasti

Sano ei saatavan simoa,

Eikä mettä mielehistä,

Näillä mailla, mantereilla,

Talvisilla tantereilla,

Näissä pakkasen pajoissa,

Wilun vihmojen majoissa.

Oli hän käynyt Karjalassa,

Sekä samonnut Savossa,

Häilynyt Hämehen maalla,

Tungetellut Turkuhunki,

Wielä mennyt Wiipurihin,

Yrttänyt lahen ylitse

Wirohonki viimeisellä.

Löynnyt ei sitä sioa,

Paikkoa palaistakana,

Jossa armo annettaisi,

Saataisi sulosananen.

Muut linnut, lihavat linnut,

Ehkä muuten muukalaiset,

Saivat lemmen liikkumalla,

Kunnian kuleksimalla.

Heill' oli puku parempi,

Nuttu kahta kaunihimpi,

Tuotu Tukulmin periltä,

Saksan maalta saatettuna;

Hän oli halpa harmajassa,

Kotisaaussa sarassa.

Sillä kurja kunniansa,

Raukka arvonsa alensi;

Oli outona kylissä,

Tuntematonna tuvissa,

Karjalassa kainu vieras,

Savossa sananalanen,

Hämehessä häiy lintu,

Turussa paha turilas.

Ken se tuomitsi tulehen,

Ken oli viskata vetehen,

Ken muuten pahoille panna,

Korpin syöä syyätellä.

Niinpä sieltä tultuansa,

Kotihin kohattuansa,

Ei sanonut ensinkänä

Oikein älyävänsä,

Mintähen tämä hänelle --

Mintähen ajan tämänki

Teki työti tuhman lailla,

Kaksi vuottansa kaotti.

Oisi ollut mielestänsä

Parempi pajun vesoilla

Maata maassa paikallansa,

Nukahella nurmikolla,

Lehtovieressä levätä.

Ei oisi kylä kysynyt,

Miero miettinyt mitänä,

Olostansa, onnestansa,

Tavoistansa, taioistansa;

Eik' oisi kulunut kieli,

Wäki tyhjähän väsynyt.

Sillä mielellä samalla

Ei luvannut luonenkana

Mennä toiste tuonnemmaksi,

Etähämmäksi ikänä,

Palvelemahan pahoja,

Ihmisiä ilman alle,

Kataloita kaikkialla,

Ylen harvassa hyviä.

Kuultuani kurjan itkun,

Waikian valitusäänen,

Toki tunsin tuiman huolen,

Kanssa katkeran havatsin.

Ajattelin armahella,

Säästellä ja säälitellä,

Antoa asuaksensa

Oman pirttini pihalla,

Oman pellon pientarella,

Oman rantani rajoilla.

Waanp' on tunki toisahalta,

Pääsi päähäni ajatus,

Muistu muinanen sanoma,

Kun ma olin kuulla saanut

Palkollisista pahoista --

Kuinka kurjat kumman lailla

Muita aina arvelevat,

Muita moittivat yhäti,

Itse syytönnä elävät,

Ilman virhettä, viatta.

Sanoinpa sanan samassa,

Lausuelin linnulleni:

"Mitä tuhma tuikuttelet,

Lintu kurja kuikuttelet

Olostasi, onnestasi,

Wuosistasi, voimistasi,

Kun et kurja kumminkana

Olla oikein osannut!

Tuhmin työsi toimittelit,

Pahoin päiväsi menetit;

Olit lapsi laatuasi,

Warsin heikko varreltasi;

Et kyennyt kumppaliksi

Rinnalle ripiänlaisten;

Muut ne töille työntelihen,

Muut saivat salometsille,

Sinä lauluja latelit,

Ja vetelit virsiäsi,

Panit paljolta lorua,

Et sitänä siivon lailla;

Outoja oli sanasi,

Tuiki tuntemattomia,

Weettyjä Wenäeheltä,

Karjalasta kaivetuita,

Rajamaissa mainituita,

Kuultuja Kotalapissa,

Keksimiä kehnompien,

Talonpoikaisten puheita,

Joit' ei suuremmat suatse.

Kärsi kuulla korvatkana."

"Sentähen sinua neuon.

Sekä käsken ja kehotan --

Mene vielä, kun menetki,

Lähe taasen, kun lähetki,

Wuoeksi vaeltamahan

Suomen suurihin kylihin.

Ennen tuttuihin tupihin,

Wieläpä luoksi vierastenki

Ennen tuntemattomien!

Sitte sinne tultuasi,

Kunne'ki kulettuasi,

Pyyä siivona pysyä,

Ajan kaiken kaunihina;

Aina siivona sanoissa,

Sekä töissä toimellisna,

Iloksi monen isännän,

Monen miehen mieltä myöten!"

"Heitä poies herjat laulut,

Lorut joutavat lopeta,

Tuo ennen toet sanomat.

Hanki taampaiset tarinat,

Elämästä entisestä,

Suuren Suomenmaan kylissä,

Lausu vielä lasten kuulla

Nykyisestäki olosta,

Mitä tuntenet toeksi,

Ja muuten muisteltavaksi,

Josta oppia olisi,

Kartutusta kasvaville!"

"Elekä kysy kyllin päältä,

Puhu paljo palkoistasi --

Kysy riuna, kysy kaksi,

Ano puolen palttinaista,

Koko kuukauen kululta,

Neljän viikon vieremältä;

Sano et voivasi sitänä

Palkita pahalla työllä,

Tolkun, toimen puuttumalla,

Wähän voimasi varalla."

_Jälkimaine_. Semmoisia nevoja kyllä annanki kotoa lähteissänsä

Mehiläiselle, jos niistä paranisi! -- Muuten toivon lukian siitä ei

pahastuvan, että olen ne runopukuun laittanut.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

Touko- ja Kesäkuun Osissa v. 1836 kerroimma lieto Lemminkäisen

asuntopaikasta, nimestä, nuoruutensa ajasta, taidosta, varustimista,

mielenlaadusta, kuinka hän lähti Pohjolan neittä kosimaan, mitä

hänelle lähtiessänsä ja matkalla tapahtui, minkälaisia ansiotöitä

hänelle Pohjolassa määrättiin, ennenkun luvattiin neittä antaa,

kuinka hän kolmannella työllänsä, eli joutsenta Tuonelan joelta

ampuessansa, saatettiin surman käsiin Ulappalan ukolta, mitenkä

äitinsä, siitä tiedon saatua, lähti Pohjolaan, haravoitsi

Lemminkäisen ruumiin ylös Tuonelan joesta ja laitti jälle henkiin

kuolleen poikansa. Sihen päätyi sillon tarinamme Lemminkäisestä,

jonka nyt otamma jälle kerrottavaksi.

Sama _Pohjolan neiti_, jota Lemminkäinen ja moni muu aikoinansa oli

pyytänyt, annettiin sitte seppä Ilmariselle. Häihin kutsuttiin paljo

rahvasta, parempiaki, pahempiaki. Kutsuttin kaikki köyhät ja kurjat,

rujot, rammat, sokiat ja muut vaivaiset. Sillä paremmin, kun nykysinä

aikoina, muistettiin sillon, että ilo ei mistään niin parane, kun

siitä, että laitetaan ilon osalliseksi semmoisiaki, joilla itsestään

ei löydy monta iloista hetkeä. Wielä oli Pohjola hyvin varakas talo,

että ilman surematta kykeni suurtenki häiden pitoon. Niin kaikkien

häihin kutsuttua, Lemminkäistä yksin ei kutsuttu. Lemminkäinen

parahillan peltoa kyntäessä kuuli, kuinka kaikki matkasivat

häihin. Jopa pisti vihaksi, heitti auran siihen paikkaan, nousi

hevoselle selkään ja ratsasti kotihinsa. Sitte syönyt, kylpenyt alko

varustauta. Äiti kysyi, mihen varustelihen ja tiedon siitä saatuansa,

Lemminkäisen Pohjolaan yrittelevän, kielsi lähtemästä, sanoen:

"Ellös menkö poikueni!

Ei sua kutsuttu sinne,

Ei tarkon tahotakkana".

Waan Lemminkäinen mitä huoli äitinsä sanoista! Hän vaan arveli ja

vastasi:

"Koira kutsuen menevi,

Hyvä ilman lykkeleksen --

Tuoss' on kutsut kuunikuiset

Terässä tulisen miekan,

Wyöllä kalpani käressä".

Äiti yhä kielsi lähtemästä ja koki silläki peljätellä poikoansa,

että sanoi kolmeen surmaan matkalla yhtyvän. Lemminkäinen kysyi

minkälaisia surmia ne olisivat. Äiti vastasi tulisen kokon tulisella

luodolla häntä vahtaavan päivän matkan päässä. Jos siitä pääsisi,

niin toisen päivän päässä olisi tulinen hauta matkallansa, josta

tuskin pääsisi ylitse. Waan jos vielä siitäki selviäisi, niin

kolmannen päivän päästä kaiketikki surmattaisi Pohjolan käärmehiltä,

joista pahin makasi "eessä portin poikkipuolen" ja oli "pitempi

pisintä hirttä, paksumpi pirtin patsasta". Ne kaikki surmat

Lemminkäinen käkesi loihtukeinoillansa ja muulla taidollansa helposti

välttää voivansa. Waan sanoipa vielä matkan perilläki äiti surmia

kohtaavan, sutten ja karhujen Pohjolan veräjillä päälle syöksevän

tahi ainaki Pohjolan tuvissa omalla miekallansa surmattavan, pään

poikki lyötävän ja pantavan seipään nenään pihalla, jossa jo

ennestäänki oli monta päätä muiden seivästen nenissä. Sen kuultua

tempasi miekkansa Lemminkäinen ja syöksi siltaan, jotta kääntyi

kädessänsä niinkuin "tuore tuoven latva eli kasvava kataja" ja lausui

ei olevankaan Pohjolassa sitä miestä, joka hänen kanssansa pitäisi

miekkasilla. Otti sitte jänkiä kaarisen jousensa, jota harvat voivat

kiinnittää, ja alko lähteä. Äiti vielä lähtevälle anto muutamia

varoituksia, erinomattain, ettei joisi paljo, eikä asuisi ylen

röyhkiänä eli ylpiänä.

Lähti sitte Lemminkäinen ja astu ensimmäisen päivän. Tuli tulisen

kokon (kotkan) luoksi, joka yöt päivät odotti häntä surmata

saadaksensa. Lemminkäinen siitä ei ollut millänsäkään. Ottipa

kukkarostansa teiren sulkia, hieroi niitä pikkusen kämmenillänsä,

niin niistä syntyi koko parvi teiriä. Kokko, kun näki teiret, lähti

niiden jälkeen ja Lemminkäinen pääsi ilman mitänä vahinkoa siitä

paikasta edelle. Toisella päivällä joutui tuliselle haudalle, josta

piti poikki kulkea. Siinä rukoili Ukko Jumalata, jotta lähettäisi

aika paksulta lunta pilvistä hautaa jähdyttämään. Kuuliki Ukko

rukouksen ja antoi sataa lunta keihäsvarren korkuiselta paikalle.

Lemminkäinen sitte laittoi korennon laidalta toiseen haudan poikki ja

astui ylitse. Eikä sen enempätä siitä surmasta tullut. Kolmannella

päivällä jo alko Pohjola näkyä. Korkia aita oli tehty ympäritse ja

aita täynnä kirjavia käärmehiä, jotka kähäsivät Lemminkäistä vastaan.

Toisia käärmehiä kiehui maassa ja poikkipuolin portin eessä virusi

se jo ennen mainittu, joka oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi

portin patsasta". Siitä ei huolinut Lemminkäinen, otti veitsen,

särki sillä aidan, luki tavallisia käärmehen lukuja ja pääsi sillä

tavoin kolmannesta surmapaikasta. Tuli sitte Pohjolan pihalle,

jossa oli vastassa "susi suitsirenkahissa, karhu rautakahlehissa,

jok' oli syönyt saan miestä, tuhonnut tuhat urosta". Taasen otti

kukkarostansa Lemminkäinen villoja, hieroi niitä kämmentensä välissä

ja sai koko karjan lampahia. Pedoille tuli nyt uusi huoli lampahista

ja Lemminkäinen kulki senki paikan onnellisesti. Niin aukasi oven

ja astui Pohjolan tupaan. Ei kuitenkaan kohta mennyt edemmäksi

lattialle, vaan ikäskun pakinan alkeeksi lausui oven suusta:

"Koria on kutsuttu vieras,

Koriampi kutsumatoin."

Pohjolan emäntä jo ensisanoista arvasi, ei hyvää tulevan ja sanoi

muka sopimattomalla ajalla Lemminkäisen tulleen, oluen vielä

panematta, leipäin leipomatta, lihojen keittämättä olevan. Sihen

kivasi Lemminkäinen, hyvin tuntevansa, millä kannalla oluet, lihat

ja leivät olivat ja kysyi, minkätähen ei häntäki häihin kutsuttu,

kaikkein muiden kutsuttua. Arveli sitte ja lausui näinki:

"Emmä vieras lienekkänä,

Kun ei tehä teoksia,

Tahi ei oinasta tapeta,

Tuoa härkeä tupahan,

Sarkasäärtä huonehesen,

Uuelleen olutta panna --

Syöä miehen syömättömän,

Juoa juossehen urohon."

Pohjolan emäntä siitä käski piian panna pata tulelle ja tuoda olutta

vierahalle. Piika keräsi pataan ruokain jäännöksiä "luut lihoista,

päät kaloista, kuoret leivistä kovista, naatit vanhat naurihista" ja

toi pienen tuopin vanhaa pilaunutta olutta. Lemminkäinen ei hyvillään

lausui taasenki:

"Emmä liene lempi vieras,

Kun ei tuotane olutta,

Parempata juotavata,

Waravammalla käellä,

Suuremmalla astialla."

Jopa pyysi Pohjolan isännältä, ikäskun härnäämällä, saada

ostaaksensa parempata olutta. Pohjolan isäntä suuttui ja rupesi

loihtolauluillansa Lemminkäiselle surmaa miettimään. Laulo ensiksi

koko lammin vettä lattialle, jotta eikä sihen hukkuisi. Mutta eipä

ollut Lemminkäinenkään lapsi lauluillansa, lauloipa vastaan suuren

härjän, joka joi lattian kuivilleen. Lauloi siitä suden Pohjolan

isäntä härkää syömään ja Lemminkäinen lauloi samassa jäniksen

sudelle, joka sen kautta heitti härjän syömättä. Kohta oli toiselta

puolelta koiraki laulettuna jänistä syömään, mutta Lemminkäinen, kun

havatsi sen, lauloi oravan orrelle juoksemaan, jota koira rupesi

haukkumaan, eikä muistanutkaan jänistä syödä. Pohjolan isäntä kun

näki, ei lauluistansa apua tulevan, jo sanoi kerrassan:

"Ei tässä piot parane,

Kun ei vierahat vähene;

Talo työlle, vieras tielle,

Hyvistäki juomingista!"

Tempasi samassa miekan käteensä ja käski Lemminkäistä miekkaa

kanssansa mittamaan. Lemminkäinen ei kyllä estellen, eikä peljäten,

vaan muuten miekkansa entisiä seikkoja muistellen lausui:

"Mitä minun on miekastani!

Kun on luissa lohkiellut,

Pääkasuissa katkiellut."

Sitte mittaamaan ruvettua löyttiin Pohjolan isännän miekka olevan

pikkuista pitempi. Wälipuhetta myöten tuli siis hänen iskeä ensin

ja lieneekö ilmanki välipuheetta sillon tapana ollut miekkasille

ruvetessa sen ensiksi lyödä, jonka oli miekka pitempi, vaikka

luulisi kohtuuden vaativan, kun olisi pitänytki se etu antaa

lyhempimiekkaiselle. Miekkansa pitemmyyden Lemminkäiseltäki myöten

annettua jo kohta alko sitä kädessänsä puistella Pohjolan isäntä,

mutta Lemminkäinen lausui ilman hätäilemättä:

"Tukela tora tuvassa,

Weren seikka salvoksessa,

Tuvan uuen turmelemma,

Lattian likaelemma,

Pestyt penkit hierelemmä;

Käykäme ulos pihalle!

Pihalla veret paremmat,

Kartanolla kaunihimmat,

Luontevaisemmat lumella."

Mentiin ulos, otettiin lehmän talja eli vuota, levitettiin pihalle.

Tältä taljalta ei pitänyt kummankaan liikkua, vaan sillä seisoen

tapella. Niin asettauttua vastapäin sanoi Lemminkäinen:

"Kuulesta sa Pohjan poika!

Sinunpa pitempi miekka,

Sinun kalpa kauhiampi;

Toki taiat tarvitakki,

Ennenkun ero tulevi,

Tahi kaula katkiavi.

Kun on miekkasi pitempi,

Iske päältä Pohjan poika!"

Niin sivaltiki ensiksi Pohjolan isäntä, löi vielä toiste ja

kolmannestiki Lemminkäistä, vaan ei saanut vertakaan näkyville.

Mutta kun sitte Lemminkäinen vuorostansa lyödä leimahutti, niin

ensikerralla putosi pää toiselta. Innossaan veti vielä toisenki

kerran ja katkasi päättömän rungon kahdeksi. Otti sitte pään ja

pisti seipään nenään muiden päiden sekahan. Siitä työstä päästyänsä

rupesi loihtulauluillensa ja menetti niillä koko Pohjolan pereen,

paitsi itseä emäntää, jonka jätti "pirtin pienen pyyhkiäksi, lattian

lakasiaksi, olutkannun kantajaksi, ruokien rakentajaksi." Olisipa

tainnut laulaa vielä emännänki, vaan ei mahtanut voida, sillä tämäki

oli voimallinen laulaja, joka nytki lauloi joukon miekkamiehiä

Lemminkäistä tappamaan. Näitä Lemminkäinen ei arvellut voivansa

vastustaa, jonka tähden lähti kiireimmiten poies hevosensa seljässä

kotiin äitinsä luoksi ajaen.

Kotiin tultuansa Lemminkäinen ei juuri iloselta näyttänytkään, jonka

tähden äiti kysyi mitä oliki mielipahoillaan, olisiko sarkoista

suututettu, vai naistansa naurettu, vaiko orittansa herjattu.

Lemminkäinen vastasi miekkoja hiottavan ja keihäitä kärestettävän

itsiänsä vasten, nyt ei muun auttavan, kun pakoon lähteä, jolla

mielellä kysyi vuodeksi eli toiseksi eväitä. "Mitä miekkoja? --

mitä keihäitä?" -- kysäsi äiti ja Lemminkäinen sanoi nyt omalla

miekallansa Pohjolan isännän surmanneensa, eikä tietävänsä

kunne pääsisi piilemään, ettei tavattaisi. Äiti siitä sai tilan

muistuttaaksensa, kuinka tekiki pahoin poika, kun äitiänsä ei

kuunnellut silloin, koska kielsi Pohjolaan lähtemästä. "Mene nyt

kunne tahansa piilemään -- arveli äiti -- niin taidatpa aina surman

edessäsi löytää." Kun kuitenki Lemminkäisellä oli täysi hätä kädessä,

niin viimein lupasi äiti neuoa paikan, jossa taitaisi ilman vaaratta

piillä, vaan tahtoi sitä ennen poikansa vannomaan, ei enää millonkaan

käydä sotaa. Lemminkäinen vannoi, jonka tehtyä äiti neuvoi häntä

menemään nimettömälle niemelle kaukana meren (eli niinkuin runo

lausuu, yhdeksän meren) takana, jossa Lemminkäisen isäki muinaisina

sota-aikoina oli piilossa ollut ja hyvin siellä elänyt. Sen kuultua

lykkäsi ulos veneensä Lemminkäinen, kohotti purjeen, istu itse perään

ja laski nimittömälle niemelle. Rannalle tultuansa kysyi lupaa, jos

saisi veneensä maalle vetää. Luvattiin, jos vetäisi vaikka sataa

venettä. Weti sitte maalle veneensä ja ilmoitti piiloon tulleensa,

jos otettaisi vastaan. Wastattiin kyllä voivan hänen täällä piltää.

Mutta Lemminkäinen, luvan saatuansa saarella asua, rupesi ylen

rohkiasti saaren neitten ja muun vaimoväen kanssa elämään, jotka

jo ensitulollansaki ihastutti. Tästä tiettävästi suuttuivat miehet

saarella ja tuumasivat tappaa Lemminkäisen. Lemminkäinen nämät tuumat

havattuansa yritti lähteä pois, vaan näki veneensäki poltetuksi

estämiseksi, ettei pääsisi käsistä. Hän kuitenki teki uuden veneen ja

lähti pois saarelta ei muusta niin surua kantaen, kun siitä, ettei

saanut kauemman aikaa saaren neitten kanssa iloitella. Lähtipä vedet

oikein silmistä, kun taaksensa katsoen ei enempi nähnyt saaren maita,

ei kuitenkaan maiden tähden, vaan mailla asuvien neitosien. Samate

itkivät tytöt saarella, kun Lemminkäisen purje katosi silmistänsä. Ja

sanotaan heidänki ei niin purjetta itkeneen, kun purjeen haltiata.

Tällä tavalla saarelta erottuansa oli Lemminkäisellä kaksi tietä

edessänsä, joko hakea toinen piilopaikka taikka nostaa sota

Pohjolata vastaan, jotta, jos onni myödistäisi, sen jälkeen tohtisi

äitinsä kanssa kotona elää. Mutta muistipa senki, että oli vannonut

äitillensä, ei enää millonkaan sotaan lähteä. Näitä ajatellessansa

laski kolmannella päivällä veneensä pienelle luodolle. Itse suruissa

mielin siitä, kun oli valaltansa estetty sotaan lähtemästä, jopa

kuului hänestä, kun olisi veneensäki samasta syystä valittanut. Nyt

Lemminkäinen enää ei voinut hallitatse, vaan venettänsäki lohdutellen

lausui:

"Elä huoli hongan pinta,

Wene varpanen valita!

Wielä saat sotia käyä,

Tappeloita tallustella."

Niin päätti sotaan lähteä ja mietti mistä apulaisia saada. Meni

vanhan sota kumppalinsa Tieran luoksi. Tiera oli vasta emännän

nainut, mutta kun kuuli Lemminkäisen häntä sotaan avuksensa tahtovan,

niin ei kuitenkaan malttanut kotona pysyä, ehkä vielä isänsä ja

äitinsä, veljensä, sisarensa ja arvattavasti nuori naisensaki kyllä

vaativat. Warusti itsensä, keräsi sota aseensa ja lähti Lemminkäisen

veneesen. Mutta kun tulivat Pohjolan merelle, nousi ankara pakkanen

muutamana yönä ja kylmi veneen paikkahansa. Olipa itse Lemminkäinen

vähässä kuolla pakkasen käsiin, josta kuitenki pelastihen sillä,

että taitavasti luki soveliaat pakkasen luvut ja keräsi sammalia

kiviltä suojaksensa. Runo mainitsee Pohjolan emännän loihtimalla

tämän pakkasen nostaneen ja olkoon kuinka tahansa, niin sillä

epäilemättäki kuvaillaan Jumalan suatsemata taikka lähettämätä

rangastusta Lemminkäiselle siitä, että vastoin valaansa yritti sotaa.

Näin laivansa kylmettymällä sodasta estettynä, hän senaikuista

mieltä myöten ei vielä taittu valapatoksi luettaa, joka vissiin

silloinki olisi ollut kauhistukseksi hänelle kaikkena aikanansa.

Sillä jo hankkiessansaki nimittää runo häntä _vaivaiseksi_. --

Kylmettyneestä laivastansa lähti Lemminkäinen maalle, "matkoille

majattomille, teille tietämättömille", jossa kulkunsa alla kylläki

usein muisteli entisiä parempia päiviänsä ja nykyistä surkiata

elämätänsä. Wiimein mietti uuden veneen tehdä, sillä taas vesille ja

arvattavasti kotiin päästäksensä. Oli jo laidat valmiiksi hakannut,

kun muutamana päivänä näki laivan idästä päin tulevan. Laivassa

kulkivat Wäinämöinen ja Ilmarinen Pohjolaan, sampoa ottamaan. [Mikä

rakennus sama sampo, jonka Ilmarinen aikoinansa oli takonut, lie

ollutki, siitä ei ole vieläkään oikiata tietoa saatu. Muutamat

sitä arvelevat konstilliseksi myllyksi, toiset koko maata sillä

verrailluksi jne. Oli siitä kylläki silloin seikkoja Suomen ja

Pohjolan välillä.] Lemminkäinen kysyi, jos eikö häntäki otettaisi

yhteen matkaan ja arveli apuna itsensäki siellä olevan. Wäinämöinen

lupasi ottaa ja Lemminkäinen astui, uudet veneen laidat seljässänsä,

laivaan. Wäinämöinen arveli kyllä painoa ilmanki laivassansa olevan

ja kysyi miksi hän sitä vielä joutavilla laidoillansa lisäsi, johon

Lemminkäinen vastasi vanhalla sanalaskulla:

"Ei vara venettä kaada,

Tuki suovoa tuhoa,"

ja sanoi usein kyllä Pohjan merellä tuulen laitoja kysyvän. Siitä

lähti Wäinämöisen ja Ilmarisen matkassa Lemminkäinen Pohjolaan.

Mitä sinne matkalla tapahtui, ne ei koske erittäin Lemminkäiseen.

Sen vaan nimitämmä, että kun laiva kerran tarttui väki suuren hauin

hartioille, niin koki Lemminkäinenki saada haukia veneesen, vaan

katkasi miekkansa siinä työssä. Kun Wäinämöinen sitte nosti hauin

veneesen ja teki sen luista kanteleen, niin antoi hän Lemminkäisenki

soittaa, joka kuitenkaan ei osannut. Pohjolassa käski Wäinämöinen

häntä sampoa kantamaan, mutta sitäpä Lemminkäinen ei saanut

paikastansakaan liikkumaan, ennenkun härjällä ja auralla ympäritse

kynti sen juuret, jotta irtautui. Olipa siinä sitte vieläki mitä

kantaa sekä Wäinämöisen että Lemminkäisen ja Ilmarisen. Kun sitte

saivat sen laivaan ja lähtivät kotiperillensä laskemaan, nousi ankara

myrsky merellä ja olisi ehkä hukuttanut kaikki, ellei Lemminkäinen

olisi ennättänyt kiinnittää tähän asti joutavaksi painoksi katsotuita

laitojansa varaksi. Sitte piti hän maston nenästä vahtia, jos

Pohjolan väki tulisi takaa ajamaan. Kun tulivatki ja olivat tavata,

souti hän kaikesta voimasta Ilmarisen kanssa jotta ennättäisivät

eestä poies. Pohjolan emäntä tavotti kuitenki heidät ja sitte nousi

tappelo välille. Siinä yritti Lemminkäinenki auttaa Wäinämöistä, vaan

samassa muisti valansa, ettei ruveta sotaan, ja herkesi kesken. Eikä

kyllä tarvittukaan apua, kun Wäinämöinen ilmanki sai huokian voiton.

Enempätä Lemminkäisestä runoissa ei mainita. Toivomma hänen tältä

matkaltansaki onnellisesti kotiutuneen ja kodissansa jälkeenpäin

sitä onnellisemmasti eläneen, kun sammon Pohjolasta saatua Suomi

vasta pääsiki parempaan eloonsa. Monta seikkaa Lemminkäisen tarinassa

tarvitsisivat parempata selvitystä, kuin runot niistä antavat,

esimerk. mitä surmia eli vastuksia ne oikein olivat, jotka hänelle

Pohjolan häihin matkatessa tapahtuivat, ynnä monta muuta. Ne kuitenki

tästä kerrasta jääkööt.

Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.

Pieniki valonhämärä on parempi synkkää yöpimiätä. Synkkä pimiä yö

peittää Suomen muinasajan tiedot. Wasta myöhemmin ja vähitellen

alkaa päivä koittaa siitä ajasta ruveten, jona Suomen maa vallattiin

Ruotsalaisilta, ei täyttä seitsemän sataa vuotta sitte. Se paras,

mitä sitä ennemmäisestä ajasta tietään, on se, että Permiän maassa

asuvat Suomalaiset olivat rikkaita, kaupankäynnistään kuuluja ja

että Jumalan palvelu heidän seassansa oli täydessä voimassaan, jonka

kuva heiltä suurella huolella suojeltiin. Tiettävästi asuivat nämät

Permiän Suomalaiset nykyisessä Permiän läänissä Kamajoen varsilla

ja siitä luoteesen päin Wienajoen rannoilla aina Wienamereen asti.

Jumalan kuva mainitaan olleen Wienajoen rannalla asuvilla. --

Suomen vanhoissa tarinarunoissa mainitaan myös yhtäläiseen eräästä

kansasta (Suomalaisjoukosta), joka sekä nimensä puolesta oli kuulu,

että muuten voimakas ja joka näyttää näillä seuduin asuneen. Se oli

Pohjolan kansa. Oli monta muutaki nimeä Pohjolalla nk. _Sariola,

Luotela_. Edellinen näistä, joka alkusin taisi kuulua _Saariola_,

muistuttaa ruotsalaisesta nimestä _Holmgård_ ja Wenäläisestä,

Wienajoen rannalla vieläki löytyvästä kaupungista _Holmogori.

Luotelan_ nimi merkitsee, että oli luoteesen päin esi isillämme

kuljettava, kun matkasivat Pohjolaan, taikka juuri sitä suuntaa, jota

Wienajoki latvoiltansa Wienamereen juoksee. (Lisää toiste).