Tässä olisi siis surun ja onnettomuuden syvempi syy ja selitys:
ihminen on jo syntymästä asti säädetty onnettomuuteen, hän ei itse
ole syypää kohtaloihinsa. Siinä ilmenee selvästi fatalismia eli
kohtalon uskoa, jälkiä esi-isäimme pakanallisuudesta.
Hiukan pilaten puhuu toinen kovasta onnestaan ja sen ilkitöistä,
joita hänen täytyi syyttänsä kärsiä, sillä kukas kohtalonsa
välttää! --
Osallisten onni valvoi,
Minun malkion makasi.
Tuuvitti emo minua
Orrella osattomalla,
Kätkyessä vaivaisessa. --
Yks' oli lehmä maammollani,
Sen häjy häräksi muutti,
Piru pitkäpiimäiseksi.
Härän söi susi kesällä,
Minä maiotta makasin,
Kesän voitta kellittelin
Talvilampahan takuissa,
Mustan uuhen untuvissa.