Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon osakeyhtiö,
1898.
Lukijalle.
Kun muukalainen kysyy kansamme hengen tuotteita, mainitsemme
ylpeillen Kalevalan ja Kantelettaren. Mutta olemmeko myös ottaneet
velvollisuudeksemme tutustua kansanrunoutemme sisällykseen ja
henkeen, kuulemmeko mitä helliä sanoja Suomi äiti niissä kuiskii
lapsilleen, rukoillen heiltä rakkautta ja ponnistusta? Noita
kuiskeita kuullen ymmärrämme paraiten isänmaallisen tehtävämme.
Mutta vaikka Lönnrotin kaunis lahja, Kanteletar, jo on 50 vuotta
ollut käsissämme, pelkäänpä monen jättäneen tarkemmin sen kansien
sisäpuolta katselematta, sitä kauneuden ja aatteiden aarretta, joka
siinä kätkeyy, tarjoten runsaasti virvoketta sydämelle ja älylle.
Kehottaakseni halullisia lukijoita tämmöiseen kokeeseen, olen
tähän ikäänkuin näytteeksi ja maisteeksi sovitellut joukon lauluja
kokoelmaksi, joka -- ankarampaa järjestystä noudattamatta -- koettaa
antaa kutakuinkin eheän kuvan kansastamme, semmoiseksi kuin se itse
lauluissaan on sisällisen ja ulkonaisen elämänsä piirtänyt. Tämä
olkoon vaan oppaana viittaamaan lukijoita itse päälähteille --
Kantelettaren kukkaiskankaille.
Kokoilija.
* * * * *
Suomalaiset ovat vanhastaan runollista kansaa, joka jo muinoin
rakasti laulua ja soittoa ja itsekin osasi runoilla. Sen todistaa se
paraiten kansanlauluillaan, joita on kerätty runsaat varastot, jotka
omituisella kauneudellaan ovat herättäneet ihmetystä ja huomiota
laajalti. Monissa lauluissa ylistellään laulun lahjaa ihanaksi ja
armaaksi. Sepä luo ikäänkuin ylemmän haavemailman, jossa henki
hetkeksi löytää huojennusta elämän tuskissa:
Jos ma laululle rupean,
Wirren töille työntelemme,
Laulan pihlajat pihalle,
Tammen keskitanhualle,
Tammelle tasaiset oksat,
Joka oksalle omenan,
Omenalle kultapyörän,
Kultapyörälle käkösen;
Kun käki kukahtelevi,
Kulta suusta kuohahtavi,
Kultaisehen kuppisehen,
Ilman maahan vierimättä,
Rikoille ripoamatta.
Siitä tammen taittelemme,
Pihlajat pirottelemme;
Tyvet teemme tynnyriksi,
Latvat laivan mastiloiksi,
Kesken kestipöytäsiksi,
Pikariksi pienet oksat.
Kanteletar I 10.
Eikä laulun aiheet kesken lopu:
Kyll' on maata kyntäjällä,
Ahoja ajelialla
Wettä viljoin soutajalla,
Wiel' on virttä laulajalla,
Runoja rupeajalla.
Ei sanat sanoihin puutu,
Wirret veisaten vähene.
Ennen metsä puita puuttui,
Metsä puita, maa kiviä,
Ennenkuin runo sanoja.
Sanasta sana tulevi,
Kypenestä maa kytevi,
Laulu päästä laajenevi,
Wirsi veisaten venyvi.
Sinne laulaja menevi,
Kunne virsi viittoavi.
Tuhma lauluhun latovi,
Mitä sylki suuhun tuopi.
Wiisas virren veisoapi,
Sanat saapi paikallehen,
Luottehet lomia myöten.
Suu se syytävi sanoja,
Kieli luopi luottehia,
Niinkuin ratsu jalkojansa.
Wiisas virren veisoapi,
Ajallaan lopettelevi;
Eipä koski kielaskana
Laske vettänsä loputen,
Eikä laulaja hyväinen
Laula tyynni taitoansa.