Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu
Pohjarintehelle Kontiolan vuoren,
Jossa, ennen lankeemista talven lumen,
Moni kirves läimähteli päivää monta
Kouras monen urosen, ja metsä kaatui.
Korkea on vuori: kauvas kaikkialle
Silmäs kantaa seistessäsi harjanneella;
Taasen astellessas kallioista tietä
Mäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset,
Kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.
Melkonen on kaski: tuhat askeletta
On sen pituus ilmast itäisestä länteen,
Levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan.
Ja sen risurytö ruskea ja runsas,
Kuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan,
Peittää kallistuvan rinteen, peittää monta
Karhunkontoa ja surenluolaa monta.
Mutta kasken partahalta vuoren juureen
Mäel kaatuvalla seisoo vielä metsää,
Kuusistoa, armahtamaa kirveen terän,
Seisoo kuni partahinen sankarlauma
Alaskatsahdellen tappotantereesen,
Jossa joukko veljeksiä, uneksuen
Kuolon unta, maahan kaadettuna makaa.
---------------
---------------
Niinpä neito, mutta sanoi taasen poika:
»Siellä talo, jonka pirtis laakeassa,
Jonka aittamäel käyskelet sä kerran
Tommin emäntänä, kiltist askartellen.
Siellä talo kaltevilla pelloillansa,
Nurmillansa heinäsillä, joilla kerran
Tommi isäntänä kylvelee ja niittää
Päivän helottaissa, mutta illan tulles
Käyskelee taas oman emäntänsä luoksi.»
Niin hän lausui, mutta myhäellen neito
Yhä katsahteli koillisehen kauvas,
Huuliltansa kuului toki sanat:
»Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä,
Pysy pyhänä mun muistossani aina!»
Tuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste:
»Pysy muistossani, sinä päivä jalo!
Keltä sain mä käsivarsihiini voiman,
Työhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin
Kirkasti? Se impi, joka kuusen juurel
Tuolla seisoi hämärässä kultaisessa
Vuodattaen korvihiini taivaan kieltä.
Sinua mä kiitän, ihanainen impi!»
Mutta neito, kauvas katsahdellen aina,
Taasen haasteleevi äänel vakavalla:
»Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä,
Joka uuden väen, voiman sulle antoi?
Korkeuden henki, rauhan tyyni henki.
Mutta ken mun ylös katsahtamaan nosti
Kohden taivahitten vainioita?
Kasken juhlaisesti lainehtiva liekki,
Joka aaltoeli pilvein tanterilla.
Teitä minä kiitän, Kontiolan loimot!
Yli kaiken toki häntä minä kiitän,
Valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.»
Niinpä haastelit he onnen kalliolla
Aurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.