ATALANTTA

Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä

Onpi kertoelma Atalantasta.--

Seisoo linna tuolla alppein rintehellä

Korkee Unterwaldenissa, helmassa

Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen

Linna tuijottaavi yli tunturein,

Yli laaksojen ja tuhansien virtain,

Mutta lounaiseheen vuori ylenee,

Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa.

Kennen onpi linna ja sen ympäril

Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta,

Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä

Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.

Tehnyt oli isä voimallisen työn:

Karkoitti hän Itävallan istuimelta

Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan;

Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon,

Kantamahan majesteetin kruunua.

Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi,

Heitti kartanons ja tavaransa kaikk'

Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta,

Suosiossa valtijaansa korkean,

Emäntänä linnassansa hallitseevi.

Kaunis oli neitonen Helvetian,

Ruhtinaattarien oli hänen haamuns,

Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö,

Korkea ja kelmee. Povi korskeana,

Uhkaavana, armiaana kuitenkin,

Ylöskohosi ja monen synkeänä

Ihasteena täällä, toivotonna ain.

Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis,

Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara

Tuolla kalveana paisuu taivahalla,

Niinpä Atalantan poski pyöreä

Lempeästi paisui, kajastaen kauvas.

Hänen silmäns terä tummansininen,

Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä

Hohti lemmen liekehtivä aarnio.

Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan

Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat,

Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.

Tienon Onnetar ja ilon antaja,

Kaikkein turva armahin oil Atalantta,

Linnan emäntäinen antelias ain.

Kovan onnen koito hänen portillensa

Millonkana turhaan kolkuttanut ei;

Portti aukeni ja ravinto ja suoja

Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.

Itse antoi ihanasta kädestänsä

Aina antimensa nainen ylevä;

Katso: usein lahjojansa jakellessa

Likentää hän murehtivan pienoisen

Polvellensa hellästi kuin oma äiti,

Luoden kauvas katsantonsa riutuvan.

Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin,

Niinpä koska linnan tummas pylvästös

Laulu heleänä kajahteli ympär.

Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti

Äkist laulullansa Atalantan kasvot?

Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen,

Uskollisin emäntänsä ylevän.

Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun

Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä,

Mutta uneksuen kuni autuas,

Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi.

Toki armahimmasti hän katsahti

Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään,

Koska uljas ratsastaja lähestyi

Komeata linnaa orhil pyrskivällä,

Nuori Arnold, linnan-immen sankari.

Ihanahan oli tämä hetki,

Hetki oman yljän lähenemisen.

Tuli kaunis ritari ja riemu paisui

Korkealle, riemu taivahan;

Sillä jumalien liekkinähän poltti

Atalantan lempi kuni aurinko;

Ylös ritari myös ihasteella katsoi

Kohden morsianta mustakiharaa

Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist.

Koska oil hääpäivä heidän nouseva,

Kuni määrättihin viime eron-hetkel?

Ennen kuni kaari tämän vienon kuun

Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.

Mutta kertoelmani käy pilvihin,

Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa

Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.--

Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui

Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai

Joukkonensa hirmuhallitsija herra,

Jonka kerran immen isä ankara

Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,

Verijanova ja kostonhimova,

Taasen istuimelta silmänsä hän iski.

Mikä miehen valta-sana ensimmäin,

Koska päähänsä hän kultakehän painoi?

Tämän lausui peloittava ruhtinas:

»Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät

Mitä käsken. Vuorilinna komea,

Rakentama miehen, valtarikkojan,

Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään.

Mutta minä valan olen vannonut,

Että kauvemmin ei seisköön tämä linna,

Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon

Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»

Somas rauhas Atalantan asujaamet

Askartelit suojas muurien,

Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden;

Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen.

Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto,

Huuto hurjain miehien, ja räikynäl

Portit, ovet auki iskettihin linnas,

Atalantan rauhanlinnas.

Mutta kauhistuen linnan asujat

Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun;

Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil,

Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,

Riensi, kaamea; mikä minnekkin.

Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas,

Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy.

Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,

Kuuluu sälähteleminen akkunain,

Koska huoneen riista kilvan jaksetahan

Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen

Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet

Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan.

Siitä, paljahaksi pian riistettynä,

Tuliloimona jo linna lekkoaa

Öisel tunturilla, kajastaen kauvas.

Palo ankar oil; ja näki aamuinen

Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.

Yössä tummas harhaeli Atalantta.

Löysi viimein valjetessa koillisen

Laakson varjossa hän tuttavien huoneen;

Toki turhaan tälle ovelle hän löi.

Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon:

»Kieltää meitä avaamasta oveam

Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka,

Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt,

Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.»

Siitä huonetta hän toista läheni,

Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen

Humajavan kuuli yössä kulkija.

Vielä kohden majaa kolmatta hän astui,

Astui huoneheesen; mutta katsannot

Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:

»Älä viivy kauvan alla kattomme,

Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden.

Elles onneamme tahdo hämmentää.»

Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa

Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy

Emäntäinen vallan ylistetty ennen,

Heistä, joille vielä eilen ammensi

Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.--

Synkeänä Atalantta käyskelee,

Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,

Tuota julkeata petoo; käyskelee

Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.

Äsken linnan haltijatar korskea;

Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo.

Mutta myrsky ankarampi ensimmäist

Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli:

»Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty,

Valinnut on itsellensä toisen lemmen,

Neidon ihanimman keisar-kaupungis;

Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.»

Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen

Alas iski Atalantan kiirehelle,

Hänen peitti pimeyteen autioon,

Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää,

Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy.

Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon

Hänen huulillensa vaikerruksen toi:

Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui,

Huusi koito halki vimman synkän yön.

Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,

Koska hänen sydämmensä ystävä

Pimeyden ruhtinaksi musteni

Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.--

Mutta ääni, joka äsken valitti,

Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks,

Ulosammentaen vihan oikean.

Toki; tuskin oli kirouksen kuuro

Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni

Neitonen ja alas tanterelle vaipui

Kastelemaan helmojansa kyyneleil.

Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti,

Rinnas kadotetun lemmen katkeruus,

Riutumus ja vihan kuluttava loimo.

Niinpä sydämmensä kimmain taistelos

Atalantta oljentelee kaltehella

Himmeen niitun. Aurinko Helvetian

Puolipäivän korkeutta lähestyvi.

Mutta kiiriipä jo sama aurinko

Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä

Atalantta ikävyyden niitulla.

Mutta eihän enään kyynel vuoda

Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas

Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä;

Katse yhtiälle yhä tuijottaa.--

Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi

Jalona ja huoletonna eteenpäin

Vakavilla askeleilla. Rohkeana

Povi nousee taas ja ihanainen pää,

Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat

Luikertelee vaeltajan hartioil.

Käyskelee hän, koska säteilevä päivä

Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa

Vaaleana loistaa poski pyöree immen,

Niinkuin lumitutkahimet tunturin

Tuossa itäisessä ihanasti loistaa.

Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää,

Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;

Mutta karvaus, koiruohon katkeruus

Hänen huuliltansa hymyn himmentää.

--------------

--------------

Eipä lapsi helleyden helmaan tullut.

Samennus jo entisien aikojen,

Muisto verisestä riidoist veljeskunnan

Hämäränä väikkyi Atalantan silmis.

Viipyi neito päivän heimon huomassa,

Viipyi kaksi, mutta aamul kolmannella

Pakeni hän ylenkatseen linnasta,

Läksi kerran vielä omiensa luoksi

Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän

Hetken synkeän, jo toisella hän poistui,

Poistui vimmoissansa kuni tuulispää;

Sillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä

Pian huomas katsantojen kylmyyden,

Sydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti,

Kohden alppein korkeutta pakeni.

Mutta samoaa hän, alat hurjasti hän

Rientää yli vuorten, halki metsien,

Teroittaen katsantonsa lakkaamatta

Kohden tunturia pilvikorkeaa,

Kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla.

Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee

Äänel kimmeällä, tulisella kielel

Jätti-uroholle kylmäs haarniskas:

»Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito,

Pian elämänsä liekki sammuta;

Sillä sulosempahan on neidon kuolla

Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al,

Kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin

Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl.

Ota helmahaasi, ota helmahaasi

Atalantta, linnanimpi hyljätty!»

Niin hän lausui lakkaamatta kiirehtien

Kohden maaliansa kylmää, korkeaa.

Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee

Neidon jalkain alla, koska juoksee hän,

Juoksee eikä huomaa, että yö on tullut

Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa,

Kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu,

Vaipuu uneen horrouden sikeään.

Mutta yö on poistunut ja päivä nousnut,

Koska herää unestansa impi taas.

Ympärillensä hän katsoovi ja huomaa

Rintehellä pienen majan matkan pääs.

Mutta ulos majasta käy miesi vanha,

Kohden lammastarhaansa hän astelee

Seuraamana vienon tyttösen. Hän päästää

Ulos laitumille lammaslaumansa

Kirjavan, ja itse paimeneksi lähtee.

Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii,

Atalantta hälle murheisena lausuu,

Nimensä ja kohtalonsa kätkien:

»Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni,

Onnettoman pakolaisen anomus.

Suo mun ajan viipyä sun kattos alla,

Suo mun nauttia sun tules lämmintä

Ja sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi

Tahdon olla palveljasi ahkera,

Joko päivän huoneheessa askartellen

Tahi lampahitas vuoril vaalien.»

Tuohon ukko vastas, partahinen paimen,

Laupeasti neidon puoleen katsoen:

»Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen,

Tule tämän lapsukaisen hoitajaks,

Jolta äsken äiti armas kuoli,

Kuoli emäntäni, oma tyttärein,

Kuoli vuonna menneheenä isä uljas,

Heitti henkens tunturien retkillä.

Astu sisään huoneeseeni rohkeasti,

Kuka mahdat sinä ollakkin;

Muotos sanoo, ettes ole meidän majoist.»

Lausui harmaapäinen; mutta neitonen,

Nähden pimeydes valkeuden piirron,

Astui matalaiseen mökkiin lampurin.--

Oljenteli Atalantta rauhan loukos,

Emännöitsi: askarteli, ompeli,

Ompeli hän pukimia pienoiselle;

Mutta hänen otsallansa viipyi yö.--

Ylähällä, pilvein naapurina seisoo

Vuoren penkerellä maja lampurin.

Ankaran Helvetian sä laaksot näet,

Näet tunturien jylhät harjanneet

Longottavan jalkais alla, näet virrat

Tuhannet ja monta merta hymyvää.

Tämä oli kuva Atalantan nähdä;

Mutta synkeänä alaskatsoi hän.

Mutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen

Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain

Arvelemaan, mistä kotoa me ollaan.

Niinpä kumouksen mahtavan se toi

Kaupunkihin suureen. Alas istuimelta

Verisehen kuolemahan syöstihin

Hirmuvaltias, ja vapauden päivä

Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas,

Joka valtakunnan kruunua nyt kantoi,

Muisteleevi ystäviä isänsä,

Hänen, joka, edellisnä verimiehen,

Kerran kansan suosiossa vallitsi.

Tämän ystäviä poikahinen muistaa,

Tahtoo heidän mahleitansa lievittää.

Raunion hän Unterwaldenissa muistaa,

Murheellisen patsaan neidon linnasta;

Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden,

Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa

Ulkoaa ja sisältä sen kalleuksil.

Mutta linnan kohotessa ympärkäy

Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen:

»Tulkoon Atalantta, nainen kunnian,

Ottamahan omaksensa uuden linnan;

Tulkoot hänen uskolliset palveljans!»

Kaikkialle käsky tämä armas ehtii,

Kaupunkeihin, kammiohon paimenen

Ylähällä tunturil; ja valmihiina

Seisoo uusi linna Unterwaldenis.--

Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta

Linnan entisistä asujaamista,

Jotka pakenivat kauhistuksen yönä.

Soma Kaarin ilosena palasi

Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui

Ympär tienoo laulu kannis, viaton,

Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa,

Yhä silmäellen alas laaksohon.--

Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi,

Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen

Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta

Etähällä, seljäs ruunan korskean,

Pukimessaan kuni linnan impi ennen;

Häntä seuraa uros, harmaapartanen

Paimenukko; aasiansa kannustaavi.

Sillon vastaan joukko rientää riemuten,

Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä.

Atalantta heitä tervehtii,

Mutta ilon sädettä ei silmä anna,

Eihän siirry hänen otsaltansa yö.

Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin:

Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.--

Mutta valtiatar linnahansa astuu:

Rakennetaan juhlallinen atria,

Tyhjennetään toivon kultahiset maljat,

Muistot unohduksen virtaan manataan.

Toki synkeänä miettii Atalantta,

Juhla hiljaisena jymisee.

Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen

Atalantan kartanossa eletään,

Taasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat;

Ihanina loistaa vilja-vainiot.

Kuni ennen moni kovan onnen lapsi

Läpi linnan väljän portin käy,

Mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen

Ravittuna, puettuna poistuen.--

Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin,

Elämällä muotoo entisyyden ei;

Sillon valtiatar aurinkona antoi

Kaikkialle iloa ja lämmintä.

Antaapa tok' impi anovalle aina,

Mutta kylmä oli katse antajan.

Eipä lemmekkäästi millonkana enään

Pienoista hän sylihinsä viettele.

Ja mi ennen hekumansa korkein täällä?

Povellansa syleilyksen ahdistus,

Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.--

Ja mi ennen hälle ilon hetken toi,

Semä kaikki hältä pannahan nyt pantu.

Laulun äänen vaikenemaan käski hän,

Vaikenemaan kultakanteleitten kielet;

Jaahailevaa jutteloa tarinan

Ethän enään kuullut iltavalkealla;

Siitä Kaarin murheisena huokailee.--

Huokaileevat naiset kyynelkosteil silmil,

Suruansa näyttäen, tok' ainiaan

Yksinänsä Atalantta käyskeleevi,

Millon aikaellen tunturilla tuol,

Siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.

Vieriessä vuosien ei muutu muoto

Linnan immen vakavan, ei ikäväns

Yksinäisyydessä yhä oljennella,

Vaeltella, mietiskellen viipyä.

Millon niituilla hän käyskeleevi, millon

Virran partahilla. Mutta vuorilla

Useammin toki seisovan hän nähdään,

Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä.

Tuollon astuupa hän ylös korkehimman

Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin,

Jossa myrskyt pauhaa.--Katso, luoteisesta

Myrsky jymisevä pieksee, neitonen

Vaaleana väikkyy sumukierroksissa,

Kosteassa yössä pilvi-aaltojen.

Tuonne tänne vallan temmoileevi aalto,

Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen;

Kiharansa mustat lainehilla loiskii.

Toki välkähtäävi päivän valkeus

Hattarien lomasta, ja mailma aava

Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen.--

Mutta kiljunalla luodetuuli pieksee

Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain;

Kiharansa tuulen siivil loiskii,

Kunnes taasen aalto pilven, kostea,

Hämärässä kiharia pyörittelee.--

Mutta usein toki taivas selkeä

Hänen kiireellään ja ympärillään päilyy,

Koska ilmakerroksissa eeterin

Viipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä

Vuorilt katsahtajan väsymättömän?

Mitä mietiskelee yksinäisen sielu

Sinertävän leimauksen kartanos?

Tahtooko hän elämämme arvoitusta

Käsittää ja täällä korkeimman

Viisauden löytää? Tahi etsiiko hän

Nähdäksensä kangastusta lemmen maast,

Jossa ystävä ei ystäväänsä heitä?

Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi

Retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa,

Eikä hymyn ainohisen liehettä

Täällä vienoiselle lapsellekan suonut.

Niin hän alat valtijana synkeänä

Vitkon vieriessä vuosikymmenen

Haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä,

Jona Atalantan elon aamuinen

Kerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns,

Vuodel tällä sabathina pyhänä,

Taasen koitti keväpukimessaan, kaunis.

Kaunis oli päivä, mutta ilta oil

Vielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni.

Tullessa tän illan, taasen neitonen,

Yksinänsä, iltakelmeänä

Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks,

Aina ylemmäks hän ehti, joutui eteen

Hälle viimein jalaviston hämärä.

Sisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön;

Toki lumikukkasien valkeus

Tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi.

Mutta kenen löysi neito lehdon yössä?

Metsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin

Yksin istuu kukkasien kinokses,

Seppeliä siteleevi ihanaista

Atalantan kiharien kaunisteeks,

Linnan emännälle päivän kunnioiksi.

Siinä vilauksen viipyi kulkija,

Kukkassiteljälle sanahisen lausui,

Mutta kauvemmas hän taasen yleni.

Jopa harjanteella tuolla neito seisoi,

Katseli hän ehtoa Helvetian,

Joka ihanana ihmeellisen loisti

Alasvaipuessa alppein auringon,

Rauetessa pyhän juhlapäivän.

Taasen tuolla etähällä itäises

Kiilto lumitunturien tutkaimilta,

Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa,

Levi taivahalle, sädekiilto ankar;

Ja he korkeuden luhtiin kohosit,

Kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,

Tuliloisteheessa monen kynttilän.

Mutta alahalta vainiot ja virrat

Kajastivat tuntureille vastahan,

Myhäellen armiaast, ja virran purjeet

Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit,

Kauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven.

Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran

Näki tämän allaan Atalantta jalo,

Näki hän, ja poski vaalee kuumeni.

Mutta käärittihin maa ja taivas

Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat,

Metsät, virran venheet kuni kultavaatteis

Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän.

Kaikui toki halki ihmeellisen illan

Kaukahalta tunturien torvi ain,

Kaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni

Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran

Kuuli tämän allaan Atalantta jalo,

Kuuli hän, ja povi tulta löi;

Tunsi halun polttavan kuin sulkemahaan

Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan

Helleyden kieltä, jossa mykkänä hän

Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen

Katsahti hän kuni kamalahaan juopaan,

Koska, rinta levotonna huokuen,

Iltana hän seisoi katumuksen vuorel.

Vielä toki tahtoi neito hillitä

Kapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.

Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen

Jalaviston hämärästä helähdellen,

Koska lauloi siellä Kaarin lempeä,

Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui.

Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit

Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes,

Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä.

Mutta vapaastihan korotit sä äänes

Laulamahaan kaipauksen joutsenest,

Joka merel aaval harhaeli kauvan,

Toki löysi viimein kukkassaariston.

Vilkkahaana Atalantan korvaan

Laulun hopeainen virta kiirehti

Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky

Nousi hänen povehensa paisuvaan,

Korkealle karkelivat syämmen laineet.

Mutta siinä seisten, käsi otsalla,

Koska mustenivat hälle maa ja taivas,

Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!»

Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,

Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.

Mutta läksi heti alas harjanneelta

Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa.

Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner

Pyörsi hänen silmissänsä pimeten.

Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui,

Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän

Kultapilvenä, ja punattihin kentäs;

Siinä hetken huokuen hän huovahti,

Riensi taasen kohden armahinta ääntä.

Kerran toki seisahtaa hän, nojaten

Vasten röystehistä pallasta ja huutaa

Alas kohden jalaviston lehtoa,

Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla,

Pientä laulajata luokseen kutsuen:

»Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon,

Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!»

Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,

Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.--

Tuosta taasen Atalantta, linnan impi,

Lumikelmeänä samosi

Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän

Kukkasvuotehelle alasvaipuen

Äänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan

Luokseen viittasi hän vienon laulajan,

Viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi.

Sillon Kaarin heti ylös karkasi

Kiljahtaen tanterelta, seppel kädes,

Kiljahtaen, huomatessaan korkean

Emäntänsä aaveheena lehdon yössä

Hälle helmans aukasevan mykkänä.

Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan,

Kuni houreessa hän alasraukeni;

Atalantta hänen sylihinsä sulki,

Hänen huulillensa painoi suutelman

Pyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän

Vielä kerran häntä kohtaan suloisest.

Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun

Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion

Heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa

Atalantta vienoistansa syleili,

Armahinta laulajaa, mi häiriössä

Lemmen hekuman ja kammon huovahti.

Hetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois

Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti

Ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi

Hämmästyen kohden naista kalveaa,

Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi.

Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista,

Ei, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi

Tämän helman ihanassa kylmyydes.--

Makasihan maassa lumikukkaskranssi,

Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal,

Sillä seppelöitsi Atalantan kiireen;

Ja hän synkeästi hymyili.

Siitä kiharistaan kourin temmasi hän,

Koska, tuijottaen taivaan kumohon,

Lauloi kimmeästi vaikertavan laulun,

Laulu vaikertava linnan ennätti.

Linnassapa asujaamet arvelemaan,

Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen

Ilman ääris temmelteli kiljunalla,

Millon riutuvana, millon ärjyen.

Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin

Ympärillä korkeuden luhtia

Aina kajahteli sama murheen ääni.

Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan

Linnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas

Kukkasvaipal valkealla löyttihin

Yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.