Eiköhän se liene maailman suurin viinipuu mikä on nähtävänä maailman
mainiossa Hampton Courtin puistossa Lontoossa. Sen ikä nousee 115:een
vuoteen. Runko on 80 sentimetriä ympäri mitaten, oksat ulottuvat aina
33 metrin päähän rungosta. Senpä tähden onkin sen kunniaksi rakennettu
erityinen lasinen palatsi. Minä en voi unhottaa sitä ihanata näkyä,
jonka tämä jättiläiskasvi melkein lukemattomine välkkyvine hedelmöineen
tarjosi. Siitä saadaan nimittäin hyvinä vuosina 2,500 kunnon rypälettä;
niin kertoi meille oikein jalon ylpeänä tämän aarteen vartija ja
hoitaja. Mutta sen onnellinen omistaja on maan hallitsija, siis nykyään
(ja jo 45 vuotta sitten) Victoria kuningatar. Kuitenkaan eivät rypäleet
tule kuninkaalliselle pöydälle. Eipä niinkään, kullakin kolmen
yhdistetyn valtakunnan vanhalla aatelisuvulla on oma määrätty oksansa.
Ja oksissa kasvavat hedelmät lähetetään noille su'uille, se on vanha
kaunis tapa. Kuninkaalla on omistusoikeus, mutta kruunun vasalleilla on
oikeus nauttia sen omaisuutta. Kuninkaalla on ilo antaa; pääreillä ja
parooneilla on ilo ottaa vastaan. Niin on viinipuu hyvin kaunis ja
kuitenkin mahtava side kuninkaan ja kansan välillä.
Mutta kunkin eri oksan hedelmillä kuuluu olevan _erityinen, yksityinen
ja omituinen makunsa ja hajunsa_. Se sanottiin meille ja juuri se
minuun teki niin syvän vaikutuksen. Minä en voinut itse koetella, tokko
asian laita todellakin oli niin, koska minä kaikeksi onneksi olen
saksalainen pappi, enkä englantilainen lordi. Olkoonpa nyt asian laita
niin todellakin, taikka vaan mielikuvituksessa, -- joka tapauksessa on
tämä viinipuu ihana _vertauskuva_. Minä en pelkää kenenkään lukijani
tyytymättömänä kysyvän: "_Kuinka sitten_?" En; hän on varmaankin edellä
olevia riviä lukiessaan käsittänyt sen. Tahi eiköhän jokaisen kristityn
ihmisen mieleen siitä johtune hän, joka on sanonut: "_Minä olen
viinapuu, te olette oksat_" -- Jesus Kristus on viinapuu, jonka
taivaallinen isä on tämän maailman erämaahan kylvänyt, ja hänen
tahtonsa on, että kaikki maailman kansat tulisivat tämän viinipuun
haaroiksi, ja että kaikki ihmiset olisivat tämän viinipuun oksia. Koko
maailmaa tarkoitti Jesus sanoessaan: "Minä olen viinipuu; te olette
oksat". Historia on jo kahdeksantoista vuosisadan kuluessa osoittanut,
että tämä jumalallinen hulluus sisältää kaiken viisauden ja totuuden,
vaikka kerran näiden sanojen toteutuminen olisi näyttänyt kuinkakin
mahdottomalta, vaikka kuinkakin yksinäisenä ja käsittämättömänä
Ihmisen-poika olikin ihmiskunnan keskellä näitä lausuessaan. On
huomattu se todeksi, että kansat ovat elävät, voimakkaat, valistuneet,
tulevaisuutta täynnä _samassa_ määrässä kuin ne sallivat tämän
viinipuun mehun vallata itsensä; -- on huomattu todeksi, että nämät
äärettömän monet rodut ja kansallisuudet kuitenkin voivat yhdistyä
yhdeksi yhteydeksi ja tehdä tosillensa molemminpuolista onnea, jos he
saisivat liittää itsensä tähän viinipuuhun.
Tosin, -- yhteyttä, mutta ei yhdenmuotoisuutta! Kuten saman puun
rypäleet Hampton Courtin puutarhassa kertomuksen mukaan olivat
erimakuisia, erihajuisia ja erinäköisiä, vaikka he samasta rungosta
saavat samoja elämännesteitä, -- niin on maailman kansojenkin laita,
joissa Kristus on saanut muodon. "Monenlaiset lahjat, mutta _yksi_
henki" -- tämä tosin ei koske ainoastaan eri kansakuntia vaan myöskin
näiden kansakuntien yksityisiä jäseniä; vieläpä se koskee saman
kristillisen perheenkin jäseniä. Mutta se koskee myöskin eri _kansoja_.
Missä Jesus Kristus saa muodon ja saa hallita, siellä ei hän tahdo
estää vielä vähemmin hävittää yksityisen eikä kansankaan erityisasemaa.
Hän tahtoo päinvastoin sitä kirkastaa ja valaista taivaallisella
valolla, hän tahtoo sitä elähyttää taivaallisella elolla ja voimalla.
Jumalan tiet eivät tarkoita yksitoikkoisen yhdenmuotoisuuden aikaan
saamista, vaan luonnollisen omituisuuden selventämistä.
Niin paljon kuin tämä lause koskee _yksityisiä henkilöitä_, voi sitä
tutkia jokainen, jolla on kaksi silmää ja koskaan on elänyt elävien
kristittyin parissa. Hänen havaintonsa näyttävät hänelle, että
todellisten kristittyin joukossa ovat useimmat itsenäiset luonteet, ja
useimmat omituiset ja itsenäiset nerot. Hänen huomionsa näyttävät
hänelle vastakohdankin, että nimittäin siellä on suurimmat ihmisten
orjat, ajanhengenpalvelijat, lauseparsien matkijat, elämään
kyllästyneet ja kelvottomat ihmiset, missä Kristuksesta kauemmaksi
poistutaan ja vieläpä pidetään ansiona, että muka on noustu
korkeammalle vanhan "vanhettuneen" kristin-uskon kantaa.
Mutta tämän lauseen totuudesta _koko kansojen suhteen_ ei voi paremmin
saada selkoa kuin _matkustelemalla_, epäilemättä voi eri kansojen
kirjallisuudestakin oppia tuntemaan meidän väitteemme totuuden,
vielä parempi jos omassa kodissaan oppii tuntemaan maailman suuren
viinipuun vesoja (joka kunnia ja ilo melkein lii'ankin usein
minulla on työhuoneessani), -- mutta varmimmat tutkimukset tekee
kuitenkin matkustamalla, jos nimittäin jossakin määrin ymmärtää
matkustamistaitoa. Niin kuin yksityistä ihmistäkin täytyy oppia
tuntemaan hänen kotoaansa, jos häntä tahtoo todellakin oppia tuntemaan,
niin voipi kansankin luonnetta ja taidetta, kieltä, tapoja ja henkeä
oppia tuntemaan ainoastaan sen omassa maassa. Joka tätä kirjoittaa on
jo _aikaisemmillakin_ matkoillansa tehnyt nämät kokemukset. Mutta
Englannissa ollessani näin minä siellä sellaisen jyrkästi kristillisen,
kansallisen ja yhteiskunnallisen omituisuuden, ett'en senkaltaista
vielä missään ole tavannut.
Mutta jos nyt sama Kristuksen henki ilmestyy niin erinlaisena eri
kansoissa, jos lahjat ja voimat ovat niin monenlaiset, niin seuraa
siitä se _tehtävä_ yksityisille kansakunnille, että heidän näitä
lahjojansa tulee käyttää toistensa molemminpuoliseksi siunaukseksi,
että heidän tulee täydentää toisiansa ja kadehtimatta, nöyrästi ja
kärsivällisesti ottaa oppia toinen toiseltansa. _Oppia_ tulee --, vaan
ei suinkaan matkia! Me kylmäveriset arvostelevaiset pohjois-saksalaiset
esimerkiksi emme saa matkia sitä tapaa ja luonnetta, mikä on meidän
syvämietteisille schwabilaisille veljillemme omituisia; mutta hyvä on,
jos me heiltä saamme herätystä. Päinvastaisessa suhteessa ehkä sääntö
myöskin pitää paikkansa. Meidän saksalaisten ei sovi matkia Englannin
kuntoa, vielä vähemmin kunnottomuutta. Matkiminen on itsensä ja omien
lahjainsa halveksimista. Emme suinkaan, me emme saa matkia
englantilaisia, ei edes semmoisiakaan heidän puoliansa, jotka ensi
silmäyksellä näyttävät oikein hämmästyttävän suurenmoisilta ja
miellyttäviltä, ja ehkä todella _ovatkin_ semmoisia. Mutta
oppia me tahdomme, me tahdomme kaikkialla kysyä: "_Mitä oppimista
meillä on tästä_?" Me emme tahdo olla semmoisia narreja kuin
monet englantilaiset, jotka farisealaisessa kyllyydessään ja
itsetyytyväisyydessään tahtovat olla omillansa halveksien niitä
armolahjoja, joita toiset ovat saaneet, huolimatta mitään ottaa
onkeensa toisten ansioista. Me tahdomme myöskin välttää joutumista
niiden pintapuolisten ihmisten joukkoon, jotka luulevat sanoneensa
oikein erinomaisen mahtavan lauseen huudahtaessaan: "Me emme jaksa
kuulla noita englantilaisten hullutuksia!" Mutta me emme lii'oin tahdo
yhdistyä _niihin_ saksalaisiin veljiin, jotka nyt arvostelematta
ylistävät ja tahtovat matkia mitä Englannin kristityt toimivat.
_Saksalaisen luonteen tulee jäädä saksalaisen luonteeksi_. Olkoon se
kaukana meistä, että tahtoisimme halveksia sitä erityistä lahjaa ja
voimaa, jonka juuri meidän kansamme on osaksensa saanut Jumalan
ijankaikkista valtakuntaa varten. Mutta oppia tahdomme me ja voimmekin
paljon oppia toiselta puolen Englannin kanavaa.
Ja tällä olen nyt vihdoinkin sanonut, miksi minä olen tämän kirjan
kirjoittanut ja mitä siitä voi odottaa. Emme me saksalaiset eivätkä
muittenkaan kristittyjen maiden asukkaat, joiden käsiin tämä kirja
joutuu, saa kuulla paljon Englannin kristillisestä elämästä. Juuri
tähän aikaan on tuo muutoin niin konservatiivinen kansakunta
erinomaisessa kuohumis- ja liike-tilassa, ja korkeimmillaan on tämä
liiketila uskonnon ja kirkon alalla. Sen tähden ovat ehkä nämät minun
apukirjoitukseni tervetulleet. Minä tiedän kyllä, että monet paljoa
taitavammatkin kirjailijat ovat kirjoittaneet jotenkin paljon
Englannista. Näiden kuvaelmien tarkoituksena onkin vaan niitten
_vaikutusten_ kertominen, jotka tuo ihmeellinen Englannin kansa minuun
teki. Se etu minulla oli, ett'ei minulla koskaan puuttunut kokeneimpia
johtajia, että vielä edelleen minulla oli apuna ja neuvona hyviä
kirjoja, että minä jo aikaisin seurustelin paljon englantilaisten
kanssa; mutta ennen kaikkia olen minä Jumalan armosta saanut kaksi
näkevää silmää. Kullakin ihmisellä on omat hulluutensa, vieläpä omat
tyhmyytensäkin. Mutta toiselta puolen on tuhmimmallakin osansa neroa,
kunhan se vaan saisi kehittyä. Ja minun neroni on nyt se, että minä
kaikkialla, missä minä oleksin, näen jotakin (jonka toiset jättävät
huomaamtta, ehkä sentähden että heillä on lii'an paljon ajatuksia), ja
vielä, että minä siitä, minkä sillä tavoin olen saanut, seulon pois
jotakin, koska minulla ei ole niin paljon ajatuksia kuin monella minun
maamiehelläni. Minä en ole mikään perustelmien ja järjestelmien tekijä;
ei minussa lii'oin ole mennyt filosofin lahjoja hukkaan. Minä en voi
kuulla enkä nähdä mitään kohta ajattelematta, kuinka minä sitä voisin
_käyttää_ itseni ja muiden hyödyksi, jotka minun tavallani vielä
myöskään eivät ole valmiit. Mutta Lontoossa hyökkäsi semmoinen tulva
uusia havaintoja minun mieleeni, että minä melkein vaikenin
hämmästyksestä. Monta kertaa oli minun oikein vaikea hengellisessä
merkityksessä hengittää. Vuoren tavoin laskeusi aluksi minun
sydämelleni kaikki tuo kauhea, ihmisellinen, petomainen ja
saatanallinen olemus, mikä minut ympäröi. Minun täytyi turvautua
yksinäisyyteen voidakseni sitä saada kokoon järjestetyksi; paljonpa
minä ymmärsin ja sekoitin vasta kuukausien kuluttua mietteisiini
vaipuneena tulipesäni ääressä, kun lumipyry ulkona ilmassa vinkueli.
Englannin kansan _mahtava toimintavoima ja sitkeä tahdonvoima_ nepä ne
minuun suurimman vaikutuksen tekivät. Tämä tahdonvoima ja tämä
toimintavoima eivät suinkaan vähimmin tule näkyviin uskonnon alalle. Ja
muun mu'assa tämän todistaminen on näiden lehtisten tarkoituksena.
Mutta tämä kirja on _tarkoituskirja_. Tarkoituksena on saada
saksalaisia veljiäni paremmin kokoomaan voimiansa, heittämään
hyvästi kaikki haaveilemiset ja väittelemiset ja oppia uudelleen
englantilaisilta, että Kristuksen opetuslapsi on Kristuksen työntekijä.
Englannin ja Saksan kristillisyys ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin
Marta ja Maria, kuin Pietari ja Johannes. Tässä siis ei tarvita
morkkaamista eikä arvostelemista, kadehtimista eikä väittelemistä, vaan
rakastamista ja oppimista.
Mutta älköön millään tavalla sisarellinen ja veljellinen rakkaus meitä
tehkö sokeiksi. Themsin rannoilla me emme tahdo oppia ainoastaan,
kuinka tulee tehdä, vaan myös kuinka tulee olla tekemättä. Englannin
uskonnollisessa elämässä on toiselta puolen niin paljon, mikä meille
kelpaa esikuvaksi ja saattaa meidät häpeemään, ja toiselta puolen niin
paljon liioiteltua ja mieletöntä, ett'ei useinkaan tiedä, pitääkö sitä
ihailla, vai pitääkö sille nauraa. Herran Kristuksen täytyy Englannissa
tyytyä hyvin moneen asiaan, mitkä tapahtuvat hänen lippunsa suojassa ja
hänen nimessänsä. Kristin-usko voi sentään sietää koko joukon
kummallisuuksia, kunhan vaan syvin juuri on kelvollinen: minä tarkoitan
jos nämät kummalliset veikaleet, jotka näitä kummallisuuksia
toimittavat, sydämensä pohjasta innoittelevat Kristuksen kunniaksi.
"Monta kertaa kysyi Mögling itseltänsä, ovatko englantilaiset
viisaimpia vai narrimaisimpia, lujaluontoisimpia vai omapäisimpiä
ihmisiä", -- niin lukee muutamassa hyvin hyvässä kirjassa, jonka T:ri
Gundert Calvissa on kirjoittanut itä-Indian lähetyssaarnaajasta
Mögling'istä. Minun täytyi nauraa näitä sanoja lukiessani; sillä en
yhtä, vaan sata kertaa olin minä ajatellut aivan samaa, kuin tuo
mieskulta Schwaben'ista "itseltänsä kysyy". Kuitenkin voimme me paljon
oppia englantilaisten hullutuksista, emme ainoastaan kuinka viisaita me
saksalaiset olemme, emmekä myöskään kuinka paljon aikaa, voimaa ja
rahaa englantilaiset useinkin tarkoituksetta panevat hukkaan: -- eipä
niinkään, vaan täällä tapaa meitä (minä muun muassa ajattelen
pelastusarmeijaa) semmoinen tahdonvoima, joka meidät saattaa
sydämen pohjasta häpeemään. Muutoin minua neuvoo jokainen uusi
sanomalehtinumero, että on aika kiiruhtaa luonnosteni painattamista.
Jos minä vielä kau'emmin sitä viivyttäisin, niin pian tulisi paljonkin
vanhaksi. "Kuolleet ratsastavat pi'an"; esim. pelastusarmeija, josta
olen kirjoittanut kokonaisen lu'un, ehkä vähän ajan kuluttua saa
tykkänään toisen muodon, joka lainkaan ei vastaa minun kertomustani.
Liike menee pitkin askelin alamäkeä, kuten Lokakuussa kirjoittamassani
kyhäelmässä uskalsin ennustaa.
Vihdoin tahdon tässä varoitukseksi aroille sieluille heti huomauttaa,
että minun täytyy sekä englantilaisille että saksalaisille
maanmiehilleni sanoa monta ankaraa ja epäkohteliasta muistutusta. Jo
luonnostakin puuttuu minulta "hellyys" kirjoitustavassa. Mainio
luonteentutkija, jonka minä ystävieni innokkaiden kehoitusten johdosta
annoin tutkia päätäni sanoi muun huomattavan joukossa myöskin: "Ei
tältä herralta puutu rakkautta, vaikka hän ei voi sanoa kellekään
kohteliaisuuksia". No niin, on kaiketi tämä suoraan sanoen samaa kuin:
"Tämä herra on hiukan törkeä". Jos tämä toteutuisikin tässä kirjassa,
niin annettakoon se minulle anteeksi, koska siihen olen "edeltäkäsin
määrätty". Mutta minä toivon huomattavan myöskin, ett'ei minulta puutu
rakkautta; vieläpä että rakkaus hillitsee "törkeyden" ja että minä
ko'en kaikin voimin asettaa alkuperäistä luonnettani Kristuksen
hengen kurituksen alle. Tällä tavoin voitan minä luullakseni
luonteentutkimuksen materialistisen ja deterministisen puolen. --
Jota tapauksessa voin minä sanoa Englannissa ollessani itse itseäni
kurittaneeni.
Säästääkseni arvostelijain vaivoja, tahdon minä vielä lisäksi mainita
muutamia selityksiä. 1) Ei jokainen yksityinen kohta, minkä minä
kerron, ole oma kokemani. Kaupunki-lähetyssaarnajat, kauppamiehet,
diakonissat ja muut ovat antaneet minulle monta hyvää lisäapua. Välistä
olen minä ne sopivalla paikalla lykännyt omien kokemieni joukkoon.
Minusta on ikävää joka kerta mainiten sanoa: "Mitä nyt seuraa en minä
itse ole nähnyt, vaan olen kuullut luotettavien henkilöiden kertovan".
Lukijallehan on vaan pää-asia, että hän saa todellakin englantilaisia
kuvia; ja siitä minä menen takaukseen, että hän todellakin saa
senlaisia. Minä siis en tarjo luettavaksi "totta ja keksittyä"; vaan
kertomani olen minä suurimmaksi osaksi itsekin omin silmin nähnyt ja
omin korvin kuullut. 2) Joku lause, joka oli painunut mieleeni, _tulee_
kyllä _esille jälleen_ eri paikoissa. Kirjoitukset ovat kirjoitetut
tahi oikeammin lausutut rakkaalle pikakirjurilleni erityisinä
lepohetkinä, jotka säästin työelämästäni. (Ilman tätä apua olisi vuosia
mennyt, ennen kuin niitä olisi voinut painattaa). Niin muodoin ei aina
ollut silmäni edessä, minkä jo kerran olin sanonut. Ehkäpä minulle
muistutetaan: "Miksi sinä sitten kirjoitat kirjoja, vaikka sinulla on
niin vähän aikaa?" Minä vastaan: "Siihen vastatkoot ne, joita
miellyttää ja elähyttää minun tapani puhella kristillisistä asioista.
Minun itseni täytyy Jumalan edessä tunnustaa, ett'ei mikään tunnu
minusta kummallisemmalta, kuin että näitä ihmisiä useampien muitten
kristittyjen joukossa on niin paljon. Mutta he nyt ovat kerran
olemassa." 3) Että minä useinkin näissä jutuissani käytän liiankin
pitkiä johdantoja ennen kuin tulen siihen, mitä päällekirjoitus
oikeastaan osoittaa, se ei tule ainoastaan puhumisen ja kirjoittamisen
halusta. Kun minä esim. puhuttaessa raittiusriennoista tahi
herätyskokouksista ensiksi puhun Englannin maasta ja kansasta, kun minä
kaikkialla piirrän uskonnolliset kuvat, vasta kuvattuani leveitten
puitteitten sisäpuolelle julkista elämää, -- niin on se minun
mielestäni yhtä välttämätöntä kuin se on hauskaakin. Vasta kun viinipuu
on silmäin edessä voipi oikein tuntea rypäleet. Toiselta puolen taas
lausuu vasta oikean tuomion ohdakkeista, kun näkee sen kasvin minkä
joukossa ne kasvavat.
Ja nyt saapi jo tässä olla kylläksi. Kaikki ymmärtämättömäin
arvostelijain viha ja kiukku on tapaava äänettömän, -- mutta kaikki
asiaan pystyvä arvostelu, vaikka se olisikin ankara, on löytävä
kiitollisen miehen. Pääasiaan kaikissa hankkeissa, siis tämänkin
kirjasen ulosantamisessa, on se, että sillä tosiaankin tarkoitetaan
jotakin hyvää. Meidän Saksamme kansa tarvitsee syvälle vaikuttavaa ja
yleistä uskonnollista uudistusta, muutoin sen välttämättömästi täytyy
laskeutua alas korkeudestansa. Tätä yleistä uudistusta ei yksityinen
kristitty voi aikaan saada. Mutta alkaa itsestänsä voipi kyllä
yksityinenkin, ja kun monet yksityiset saavat jotakin aikaan Kristuksen
kautta, Kristuksessa ja Kristuksen hyväksi, silloin tulevat nämät
monet yksityiset uudistuneet ihmiset koko kansan uudistavaksi
hapatukseksi. Sallikoon Jumala, että tämä kirja olisi monelle
herätykseksi kääntymään toden teolla Herran puoleen ja antautumaan
hänen haltuunsa henkinensä, sieluinensa, ruumiinensa ja kokonaan
heittäytymään hänen palvelukseensa. "Domine, dirige nos, -- nos
nostraqve Domino!" (Herra, johda sinä meitä; me tahdomme kaikkinemme
olla Jumalan omat!) -- niin kuuluu kaunis kirjoitus Lontoon
vaakunakilvessä. Jospa pian olisi moneenkin sydämeen, mitkä vielä ovat
haileat, puoleksi lämpimät tahi kokonaan kylmät, taivaallisilla
tulikirjaimilla kirjoitettu: "Domine, dirige nos, -- nos nostraqve
Domino!"
Tekijä.