Heidän verkalleen ratsastaessaan Numero Kymmenen ainoalla kadulla oli
Harrisin mieli yhäti saman onnekkaan huumeen tilassa. Hän ei jaksanut
sitä ymmärtää. Hotelliin mennessänsä hän oli otaksunut, että hänen
olisi pakko uhata revolverillaan; mutta tämä kummallinen olento oli
lähtenyt vapaaehtoisesti. Ja kun Harris kaiveli muistinsa kätköjä,
etsien sieltä samanlaista naista, ei hän sellaista löytänyt. Kuten
järjestysmies oli sanonut, oli Nancy ainoa laatuaan. Oliko hän paatunut
seikkailijatar? Ei; yksi ainoa hänen ihmeellisellä äänellänsä lausuttu
sana riitti haihduttamaan sellaisen ajatuksen.
Rohkeudestansa huolimatta hän teki sen vaikutuksen, ettei hän lainkaan
tuntenut maailmaa, että se hänestä oli ihan tuore, ihan tuntematon.
Miten muutoin hän olisi niin uskomattoman helposti hyväksynyt
uppo-oudon miehen esityksen. Vai oliko hän silloin, kun hän, Harris,
oli pitänyt tulitikkua kasvojensa kohdalla, lukenut niistä hänen
luonteensa ja nähnyt sen pohjalla olevan rehellisyyden? Sitäpaitsi ei
Nancy tietystikään tuntenut hänen mainettaan.
Vasenkätisen Harrisin rintaa paisutti vakaa päätös tehdä se maine
sellaiseksi, ettei Nancyn eikä kenenkään muunkaan naisen tarvitsisi
sitä häpeillä. Omituinen, kauan nukkunut vaisto, hellimisen tarve,
vaisto, joka piilee kaikissa miehissä, koska heillä on kaikki samat
vaistot kuin naisilla, tytöillä ja äideillä, juuri se nyt kuohutti
vasenkätisen Harrisin mieltä.
Hän tahtoi tehdä jotakin ylevää, uljasta, hyvää. Nancy luotti häneen;
tämä tyttö oli melkein ensimmäinen henkilö koko maailmassa, joka
luotti häneen ehdottomasti tavatessaan hänet ensi kertaa. Ja hän olisi
valmis tuhat kertaa kuolemaan, ennenkuin sallisi tytön luottamuksen
hitustakaan sumentua hänen tekojensa tähden. Tyttö olisi hänen
sisarensa — aluksi.
Tällaisten ajatusten viritessä vasenkätisen Harrisin mielessä ikäänkuin
äänettömänä lauluna, muistista kohoavana sävelenä alkoi päivä sarastaa
kunnaiden takaa, ja nyt he jo erottivat aamunkoiton välkkyvän Billyn
järven pinnalla.
Billyn järvi oli pieni lammikko lähellä Numero Kymmentä, joka sai
siitä vesivaransa. Ilman sitä olisi Numero Kymmenen olemassaolo ollut
mahdoton. Se oli yksi luonnon ihmeitä, lähde keskellä vuoristoaavikkoa,
ja lähteestä kumpuava vesi muodosti pienen lammen, jonka kaukaisessa
muinaisuudessa ensin löysi joku Bill, käyttäen sitä hyväksensä.
Maanalainen putkijohto kuljetti sieltä vettä pikku kaupunkiin.
Yhä kirkastuvan sarastuksen valossa he myöskin näkivät vuorien kohoavan
yön hämystä, joka vielä kattoi maanpintaa, ja piirtyvän taivaalle,
jossa ruskotus pian olisi kirkas ja värikylläinen. Ja siinä valossa
vasenkätinen Harris silmäili tytön odottavia, iloisia kasvoja. Nancy
alkoi muuttua hänen uskonnoksensa; kaikki, mikä miehessä oli hyvää,
kiertyi tytön ympärille. Ja sitten Harris kääntyi satulassaan katsomaan
taaksensa.
Kaukana notkelman keskellä lepäsi Numero Kymmenen mustana kuin
maanpinnalla oleva tahra; ja kaupunkiin vievällä, mutkikkaalla tiellä
hän erotti ponnahtelevan, tumman esineen, joka oli hyvin pieni tai
sitten etäällä. Vasenkätinen Harris pysäytti ratsunsa nähdäksensä
tarkemmin.
Melkein heti hänelle selvisi, mikä se oli. Se oli täyttä neliä laskeva
ratsastaja.
»Meitä seurataan!» huudahti hän tytölle. »Kannustakaa hevostanne,
Nancy!»
»Seurataan?» kummasteli tyttö, pyörähtäen satulassaan ympäri. Sitten
hän lisäsi rauhallisesti äänessänsä ehkä halveksimisen häive: »Mutta
siellähän on ainoastaan yksi mies!»
»Niin!» äänsi vasenkätinen Harris.
Jos tyttö oli sellainen, oli hän, Harris, sopiva mies hänen seurakseen,
paras koko vuoristoaavikolla. Ei yksi mies eikä liioin kaksikaan
pystyisi häntä taltuttamaan.
Hän käänsi hevosensa tulijaan päin, ja tyttö ohjasi ratsunsa hieman
syrjemmälle jättääksensä heille tilaa.
Kumpikaan heistä ei sitä ajatellut, mutta joku kolmas henkilö, tämän
omituisen kohtauksen katselija, olisi muistanut historiassa kuvattuja
aikoja, jolloin ritarit harhailivat ja taistelivat keskenänsä ja
palkintona oleva nainen seurasi voittajaa empimättä.
Nyt he näkivät takaa-ajajan selvästi. Hän oli kumartunut
syvään satulassaan halkaistaksensa ilmaa helpommin. Eikä hänen
tarkoituksestaan voinut erehtyä. Hän ratsasti huimasti rinnettä
ylöspäin suoraan heitä kohti. Ilmanviima taivutti hänen hattunsa lieriä
ylöspäin,
»Jerry Aiken!» huusi Nancy.
»Tunnetteko hänet?» murahti vasenkätinen Harris. »Onko hän ystäviänne?»
»Se riippuu asianhaaroista.»
Harrisin kasvoille levisi tuikea hymy; juuri sellaista vastausta hän
oli toivonut.
»Pysähtykää!» luikkasi hän. »Seisauttakaa ratsunne, jollette halua
ikävyyksiä!»
Vastaukseksi kajahti kimeä kiljaisu, joka pani Harrisin veren
kihisemään. Revolveri välähti hänen kädessään.
»Ei, ei!» kirkaisi tyttö hänelle. »Jerryllä ei ole asetta.»
Se oli liian myöhäistä. Otaksuttavasti Harris ei kuullut, ja Nancy oli
liian kaukana ennättääksensä ajoissa tehostamaan sanojansa teoilla; ja
Jerry kiiti vastustajansa kimppuun kuin salama.
Revolverin välähtäessä aamunsarastuksen valossa hän katosi satulasta
ikäänkuin olisi pudonnut ammuttuna, ja Nancy parkaisi tyrmistyneenä
ja kauhistuneena. Mutta se oli vain intiaanien vanha temppu. Toinen
kantapää hevosen selässä satulan takana ja toinen käsi hevosen harjassa
Jerry ratsasti Harrisin voimatta nähdä häntä ratsun suojatessa häntä
kuulasateelta.
Surmaajalta luiskahti kirous. Automaattisesti hän ampui siihen
kohtaan, missä miehen olisi pitänyt ratsastaa, ja kuula riipaisi
sirpaleen satulannupista. Seuraavalla hetkellä syöksähti näennäisesti
ratsastajaton hevonen hänen kimppuunsa. Sen selkään, satulaan,
kiepsahti hahmo, joka karkasi suoraan hänen kurkkuunsa nelistävän
hevosen törmäyksen antaessa hyökkäykselle vauhtia. Taaskin pamahti
Harrisin revolveri, mutta hänen ranteeseensa oli tarttunut eteenpäin
sujahtanut käsi, sysäten revolverin piipun pois suunnastaan, ja samalla
Jerryn vartalo tärähti Harrisia vasten tupertavan voimakkaasti.
Kaikki kävi huomaavan nopeasti. Jerryn ratsu laukkasi ratsastajatta
eteenpäin, ja Jerry istui Harrisin satulan takana kädet kierrettyinä
vastustajan vartalon ympärille. Syntyi ankara kamppailu; välähtäen
tipahti revolveri maahan; hurjan rimpuilun ja kaksinkertaisen taakan
pillastuttamana nelisti hevonen silmittömästi eteenpäin ja syöksyi
Billyn järveen, kunnes vesi loiski sen lavoilla.
Ennenkuin se ennätti kääntyä ja palata kuivalle maalle, oli Jerry
vääntänyt Harrisin kauas sivulle. Ja Nancy, joka oli ohjannut hevosensa
veden rajaan, katseli rajua, äänetöntä kamppailua, näki ottelijoiden
hurjat katseet, näki Harrisin pään painuvan yhä lähemmäksi vedenpintaa.
Harrisin vastustuskyky laukesi pian. Vielä viimeinen ponnistus; sitten
hänen päänsä upposi veteen, ja Jerryn huulilta pääsi intiaanimainen,
voitonriemuinen kiljaisu. Se ei hyydyttänyt lempeän Nancy Scovilin
verta. Se pani hänen sydämensä sykähtelemään huimasta riemusta. Se
tuntui oikealta ja luonnolliselta. Hän ei tuntenut myötätuntoa. Hän
vain nautti taistelun hurjuudesta.
Mutta nyt kävivät Harrisin ponnistukset yhä heikommiksi. Äkkiä hän
retkahti hervottomana Aikenin käsien varaan, ja sitten ojentui vedestä
kaksi kättä antautumisen äänettömäksi merkiksi. Mutta hetkisen Jerry
vielä sittenkin piti häntä vedessä. Aikoiko hän tappaa tuon miehen?
Ei; nyt hän oikaisihe ja kiskaisi satulannupille hervottoman, vettä
valuvan olennon. Sillä tavoin hän ratsasti rantaan ja viskasi avuttoman
ruhon maahan. Se jäi sykertyneenä virumaan paikalleen.
»Hän on kuollut!» huohotti Nancy.
Hän aikoi laskeutua satulasta, mutta Jerry Aikenin komennus esti sen
jyrkästi kuin väkevän käden ote.
»Pysykää paikallanne! Jättäkää hänet minun huolehdittavakseni!»
»Mutta hän on kuollut!»
»Sitten ette voi häntä auttaa. Mitä hän teille merkitsee?»
Mikä Jerryyn oli mennyt? Hän istui satulassansa valloittajan näköisenä.
Hän oli oudon tuikea, mutta samalla oudon hilpeä. Se kuvastui hänen
silmistään, hänen lujapiirteisestä suustaan ja leuastaan. Hän oli sama
huimapäinen Jerry, joka oli löylyttänyt miesjoukkoa Groganin kapakassa,
kiitänyt hevosten edellä pitkin katua ja pujahtanut Nancyn huoneeseen
edellisenä iltana.
Sortuneelta mieheltä pääsi ähkäisy. Huojuen puolelta toiselle hän nousi
istumaan, tukien itseänsä molemmilla käsillään, vettä tihkuvan päänsä
nuokkuessa rinnalla.
»Nyt», lausui Jerry, »lähdette minun mukaani».