»Entä», aloitti Harris, heti kun he olivat varmasti ehtineet
äänenkantaman päähän Groganin kapakasta, »jos joku ottaisi tämän tytön
hoteisiinsa ja veisi hänet pois Numero Kymmenestä, tahtoipa hän lähteä
tai ei?«
»Mitä?»
»Olettakaamme vain niin», mutisi Harris.
»Harris!» äänsi Bud Levin. »Tarkoitatteko —»
»Eihän se loukkaisi teidän tunteitanne, vai loukkaisiko?» kysyi toinen.
»Harris, olisin elinikäinen ystävänne. Mutta miten voisi hänet saada
pois hotellista — nostattamatta koko miesparvea jälleen liikkeelle?»
»Tehdäänhän niitä paljon vaikeampiakin temppuja. Onko sitäpaitsi
varmaa, että tyttö ei lähde mukaan mielellänsä? Kuulkaahan, Bud, tämä
tyttö haluaa toimintaa, ja minä voin varmasti tarjota hänelle sitä
jotensakin yhtä paljon kuin kuka muu tahansa. Hän ei ole vakinaisesti
sijoittunut tänne. En minäkään. Hän ei tiedä matkansa päämäärää. En
minäkään. Hän haluaa pitkälle retkelle. Niin minäkin. Kas siinä, Bud;
emmekö tunnu sopivan kumppanuksiksi? Kysyn sitä teiltä?»
Järjestysmies kävi äkkiä miettiväksi.
»Harris», mutisi hän, »ette kai tarkoita —»
»En tarkoita mitään», ehätti Harris keskeyttämään. »Hän on hyvässä
turvassa minun seurassani. En tee hänelle pahaa — en millään tavoin.
Mutta taival tuntuu vähän ikävältä, kun ratsastetaan yksin. Eikä
hänestä ehkä ole niin kovin vaikea tulla toimeen minun kanssani. Osaan
lukea vuoristoa kuin kirjaa, ja kenties hän on hyvilläänkin saadessansa
minut tulkitsemaan sitä hänelle. Sallikaa minun joka tapauksessa viedä
hänet pois Numero Kymmenestä; jollei hän ole tyytyväinen lakatessamme
ratsastamasta tänä iltana, voi hän ilmoittaa sen minulle, ja minä
saatan hänet, mihin hän vain haluaa.»
»Harris», sanoi järjestysmies juhlallisesti, »luotan siihen, että
menettelette häntä kohtaan rehellisesti saatuanne hänet pois Numero
Kymmenestä. Mutta — jos te olisitte häntä kohtaan lurjusmainen — ja
sanoma siitä saapuisi Numero Kymmeneen — lähtisi koko tämä kaupunki
jäljillenne.»
»Tiedän sen.»
»Ja minä lähtisin joukon johtajaksi.»
»Tiedän _senkin_.»
»Mutta», lopetti Bud, »tiedän, että olette rehellinen mies. Harris,
hänen huoneensa on ensimmäinen oikealla hotellin portaiden yläpäästä
lukien. Näkemiin, ja olkoon onni mukananne!»
Pudistettuaan hätäisesti hänen kättänsä surmaaja kääntyi ja keikahti
ratsaille.
Mutta Bud Levine seisoi paikallansa, tuijottaen hänen jälkeensä.
»Harris-parka!» jupisi hän. »Hän ei tunne tyttöä niinkuin minä tunnen.
Ja Jumala häntä auttakoon. Mutta nyt minä voin nukkua.»
Ja hän meni suoraapäätä makuulle ja vaipui heti rauhalliseen uneen,
vaikka hänen ympärillään huhuiltiin tappelusta kautta koko Numero
Kymmenen. Bud Levine oli heittänyt hartioiltaan paljoa raskaamman
tehtävän kuin lainsuojattomien kesyttäminen tai murhamiesten
hillitseminen oli.
Tällä välin vasenkätinen Harris hypähti ratsailta hotellin
läheisyydessä ja meni rakennukseen. Heti kun hän astui ovesta synkkään
pimentoon, kun vanhan rakennuksen selittämätön haju, johon omituisesti
sekaantuivat emäksisen tomun kirpeä lemu ja ruokasalista vuosikausien
kuluessa kantautuneiden keittiötuoksahdusten jäljet, täytti hänen
sieraimensa, tapahtui hänessä hämmästyttävän äkillinen muutos.
Hetkistä aikaisemmin hän oli ollut velttokatseinen haaveksija,
huoleton, unelias; nyt hänen astuttuansa hotellin ovesta sisälle,
muuttui hänen käyntinsä heti hiipivän valppaaksi; hän käänteli nopeasti
päätänsä puolelta toiselle ja näytti olevan sähköisesti kosketuksissa
koko ympäristönsä kanssa; sillä taaskin vasenkätinen Harris oli
tuntemattomalla tiellä.
Hän hiipi rappeutuneita portaita ylöspäin, eikä ainoakaan risahdus
eikä narahdus ilmaissut hänen liikkeitänsä. Tasaisesti, hätäilemättä
hän nousi yläkertaan saakka ja lipui sitten äänettömästi kuin varjo
kapeata käytävää myöten ensimmäiselle oikealla puolella olevalle
ovelle. Sen takaa hän löytäisi kummallisen tytön, Nancyn, joka oli
pannut Numero Kymmenen myllerryksiin. Ovelle hän seisahtui runsaaksi
minuutiksi, ja sen minuutin aikana hänen aistinsa, jotka jo ennestään
olivat uskomattoman herkät, terästyivät äärimmilleen. Jossakin kaukana
liikahti joku vuoteessansa, ja Harris tiesi sen; joku puhui unissansa,
ja Harris tiesi sen; ja siitä huoneesta, joka oli hänen päämääränsä,
huokui häiriytymätöntä hiljaisuutta, syvää, miltei pahaenteistä.
Hän painoi ovenripaa. Tottunut murtovaras ei olisi voinut tehdä
sitä meluttomammin. Ja nyt avautui itse ovi sentimetrin toisensa
jälkeen, tasaisesti, äänettömästi ruostuneista saranoista huolimatta.
Vasenkätinen Harris oli huoneessa.
Sitten hän seisahtui taaskin, sillä häntä vastaan lehahti heikko
tuoksu, joka muistutti hajuvettä, ihastuttavan mietoa ja suloista; ja
äkkiä hänelle selvisi, että se ei ollutkaan pelkkää tuoksua — se oli
tytön tuntu.
Hän sulki oven jälkeensä. Kun hän teki sen, kuului hiljainen kilahdus,
ja heti nousi himmeä, valkoinen hahmo vuoteessa istualleen. Tytön
takana hämärän harmaana kajastavaa neliskulmaista ikkunaa vasten Harris
erotti hänen ääriviivansa, mutta oli varma siitä, ettei tyttö voinut
nähdä häntä mustaa seinää vasten, jonka vieressä hän seisoi.
Hän pysytteli ihan hiljaa. Jos tyttö kuulisi vähäisenkin hiiskahduksen,
kirkaisisi hän, sen Harris arvasi, sillä sellainen oli naisluonto. Ja
sellaiset miehet, jotka tavataan hiipimässä naisten makuuhuoneisiin,
eivät elä vanhoiksi vuoristoaavikolla. Myöskin sen vasenkätinen Harris
tiesi.
»Mistä on puhe, naapuri?» tiedusti hiljainen ääni.
Harris veti syvään henkeänsä. Tämä oli kaameata. Näkikö tyttö pimeässä?
Ja minkä tähden hän ei parkaissut? Vasenkätisen Harrisin rinnassa
heräsi syvä kunnioitus sen hiljaisen äänen omistajatarta kohtaan.
»Kahden ihmisen puuhasta», vastasi hän pian. »Puhukaa hiljaa,
säilyttäkää malttinne älkääkä pelästykö! Muutoin on kaikki mennyttä.»
»Ei minua peloita. Mutta minkä tähden niin hiljaa?»
»Sentähden, että jos minun saadaan tietää olevan täällä, on Numero
Kymmenen niskassani kymmenessä sekunnissa.»
»Minkä tähden sitten tulitte?»
»Koska olen taipaleella ja kalpaan seuraa.»
»No niin?»
»Ja olen kuullut teidänkin olevan yksin, neiti.»
»Sepä omituista. Kuka teille siitä kertoi.»
»Numero Kymmenen puheista minulle selvisi — että haluatte toimintaa,
neiti.»
Lyhyt äänettömyys; sitten hiljaista hopealta helkkyvää naurua. Se
tulvahti Harrisin ympärille, kietoen hänet, samoin kuin viileä vesi
peittää sukeltajan ja salpaa hänen hengityksensä.
»Mitä teillä on tarjottavana?»
»Pitkä retki.»
»Mihin?»
»En tiedä.»
»Kuinka pitkä?»
»En tiedä.»
»Keitä lähtee mukaan?»
»Te ja minä ja kaksi hevosta.»
»Kuka te olette?»
»Vasenkätinen Harris?»
»Mitä hommaatte?»
»Mitä hyvänsä jännittävää.»
»Missä asutte?»
»Ratsuni selässä.»
Taaskin äänettömyys. Ja sen aikana Harrisin tavattoman herkkä korva
erotti nopeata hengitystä vuoteen suunnalta.
Sitten käsky, hieman terävämpi, mutta silti varovasti lausuttu:
»Harris, sytyttäkää tulitikku!»
Mies totteli ajattelematta. Tikun päähän leimahti sininen liekki, joka
sitten tasaantui hiljaa värähteleväksi, keltaiseksi kolmioksi.
»Nostakaa tikkua ylemmäksi ja pitäkää sitä kasvojenne kohdalla, herra
Harris!»
Taaskin mies totteli.
Vähän ajan kuluttua hän kuuli tytön jupisevan: »Miksi ei? Miksi ei
hänen matkaansa?»
Mutta Harris oli itse puolestansa nähnyt jotakin kohottaessansa
tulitikkua. Valo osui loistaviin silmiin, raottuneihin huuliin,
valkeaan kaulaan. Hän nosti tulitikkua ylemmäksi — astui likemmäksi —
tuijotti. Äkkiä häneltä pääsi hillitty kirous, ja hän pudotti tikun
lattialle. Hän oli kärventänyt sormiansa pahasti.
»Menkää ulos», komensi tyttö taaskin, »siksi aikaa kun minä pukeudun!»
»Lähdettekö?»
»Minun kai on lähdettävä, eikö niin?»
Harris nauraa hihitti. »Varmasti pakotan revolverillani teidät
lähtemään.» Sitten vakavasti: »Aiotteko koettaa?»
»Aion ratsastaa seurassanne päivän nähdäkseni, miten se käy.»
Virkkamatta enää sanaakaan vasenkätinen Harris pujahti hiljaa ovesta ja
sulki sen jälkeensä. Hän seisoi pimeässä käytävässä, hänen sydämensä
sykki rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi yhä laajemmalle hymy,
josta hän ei itse ollut tietoinen. Tämä oli kiihoittavampi kuin mikään
seikkailu, jossa oli ollut mukana miehiä, hevosia ja revolvereja.
Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut sattunut hänen kummallisessa
elämässään. Mutta lähtisikö tyttö oikein todenteolla?
Hiljaisia ääniä, kahinaa, jalkaan vedettyjen saappaiden hillittyä
kolinaa; ja sitten avautui ovi uskomattoman lyhyen ajan kuluttua, ja
tyttö oli hänen vierellänsä.
»Valmis», virkkoi Nancy. »Joutuin, Harris!»
»Onko teillä hevonen?»
»Hotellin takana tallissa.»
Huumaantuneena Harris sitten laskeutui portaita myöten alas ja meni
rakennuksen takana olevaan vajaan. Kykenemättä vieläkään ajattelemaan
selvästi hän satuloitsi Nancyn ratsun, jonka tyttö hänelle neuvoi, ja
talutti sen ulos. Ilman hänen apuaan Nancy ponnahti ratsaille.
Jos he olisivat katsoneet ylöspäin, olisivat he ehkä huomanneet miehen
hahmon, joka himmeästi häämötti takapihan puolisessa ikkunassa. Mutta
Nancyn ajatukset olivat jo liitäneet retkelle; eivätkä vasenkätisen
Harrisin ajatukset päässeet tyttöä pitemmälle.