Numero Kymmenen vaipui uneen, jonka hiljaisuutta häiritsi silloin
tällöin kuuluva ryminä, ikäänkuin pikku kaupunki olisi levännyt
rauhattomasti tämän historiansa kuumeisimman illan jälkeen. Mutta
Groganin kapakassa paloi vielä lamppu tarjoilupöydän kohdalla. Sillä
niin kauan kuin oli liikettä, pysyivät Groganin silmät varmasti auki.
Kaikki muut valot olivat sammutetut. Avaran huoneen muut osat olivat
hämyn peitossa. Rulettihyrrä oli syvennyksessään, himmeästi välkkyen
pimeässä, ja pöydät ja tuolit saivat haaveellisia muotoja, kun savuavan
lampun lepattava liekki milloin valaisi niitä hämärästi, milloin taas
jätti ne kokonaan pimeän peittoon.
Vieraat olivat huvenneet yhdeksi ainoaksi henkilöksi, mutta se ainoa
vieras ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin vasenkätinen Harris.
Kaikista Numero Kymmenen miehistä hän yksin ei ollut hievahtanut
tuoliltansa, kun muut olivat rientäneet kuuntelemaan serenaadia, eikä
sittenkään, kun hälisevä joukko taaskin porhalsi kadulla Jerry Aikenin
kintereillä. Nyt hän istui äänettömänä lähellä tarjoilupöytää. Hän joi
hyvin vähän ja puhui vieläkin vähemmän, mutta katseli tyytyväisenä
ympäristöään usvan verhoamilla silmillään.
Siihen tyytyväisyyteen oli omat syynsä. Kolme päivää takaperin oli
vasenkätinen Harris ampunut miestä. Haava ei ollut hengenvaarallinen,
mutta ampumiseen ei ollut mitään pätevää aihetta — ei edes
itsepuolustusta — eipä edes kulunutta tekosyytä, »takataskun
hapuilua». Harrisin oli vallannut järjetön vimma, ja ennenkuin hänen
suuttumuksensa asettui, virui loukkaaja pitkänään, kouristellen tomua.
Ja sitten oli aseellinen miesjoukko lähtenyt vainuamaan Harrisin jälkiä.
Olihan häntä elämänuransa aikana ennenkin ajettu takaa, mutta
muulloin oli häntä lain mukaan voitu syyttää vain vähästä, jos
ollenkaan. Lisäksi kuiski Harrisin sisällä hiljainen kovan onnen ääni,
itsepintainen turmion ennustaja. Eipä silti, että hänellä olisi ollut
mitään varmaa syytä otaksua tämän seikkailun päättyvän pahasti, mutta
hän vaistosi ikävyyksiä samoin kuin eläin vaistoaa sään muutoksia. Hän
oli siihen mennessä selviytynyt liian monta kertaa. Pian täytyisi onnen
muuttua.
Sitäpaitsi oli häntä siitä ampumatapauksesta saakka kalvanut
syyllisyydentunto. Mainio, säälimättömästi kannustettu ratsu
oli kiidättänyt hänet kauas ahdistajista, eikä edes tieto hänen
rikoksestansa ollut vielä mitenkään voinut ennättää Numero Kymmeneen;
mutta ennen aamunkoittoa saattoi kertomus siitä olla kaikkien suussa.
Sitten hän olisi tosiaankin maanpakolainen. Sitten alkaisi taaskin
pitkä lymyily aavikolla, päivät piilossa, yöt pakoretkillä, pelko
kintereillä, väijytys edessä, epävarmuus pitämässä auki väsyneitä
silmiä ja jokaisen ihmisen epäileminen vaivaamassa mieltä. Kenties
hän nyt istui muiden ihmisten asuinsijoilla viimeistä kertaa moniin
kuukausiin. Senvuoksi oli ympäristö mieluinen vasenkätisen Harrisin
silmissä. Hän hymyili epäselvästi, tottumattomasti, silmäillessänsä
tyhjiä tuoleja. Hän kuvitteli mielessänsä tungosta, jonka hän oli
siellä nähnyt aikaisemmin samana iltana, ja hymyili taaskin. Se tuntui
hyvin hupaiselta; ennenkuin kolme tuntia olisi kulunut, olisi hän
aavikon sisäosissa.
Grogan katseli häntä tarkkaavasti, tutkivasti. Sillä vaikka Grogan oli
elämänsä varrella nähnyt useita huomattuja henkilöitä, ei hän ollut
tuntenut ainoatakaan ihan niin kuuluisaa ja pelättyä miestä kuin Harris
oli. Hän olisi ollut hyvillään, jos lainsuojaton olisi juonut enemmän
ja puhellut enemmän; mutta Harris joi tuskin mitään, ryyppien konjakkia
ikäänkuin se olisi ollut viiniä, eikä virkkanut sanaakaan.
Ja sitten astui sisälle järjestysmies Bud Levine.
Yö alkoi olla lopullaan. Tuskin huomattava, raukean harmaa kajastus
hiipi ikkunoihin, ja kadun toisella puolella häämöttivät muiden
talojen kylmät, yön pimeydestä puolittain erottuneet hahmot sekavina
kuin haavekuvat. Groganin valtasi äkkiä väsymys, sellainen,
jollaista tuntevat koko yön mekastaneet huvittelijat ja tanssijat,
kun aamunsarastus yllättää heidät; heissä herää puistattava
syyllisyydentunto, heidän jokaista lihastansa kivistää ja aivot ovat
kipeät ja hellät.
Sellaiselta tuntui Groganista, kun hän näki Bud Levinen.
Järjestysmiehen kasvot olivat yhtä harmaat kuin varhaisen aamun
kajastus. Hänen silmänalustansa olivat pussillaan, ja hänen
suupielissään oli raskaita juovia — syviä uurteita, ikäänkuin
taltalla piirrettyjä. Hänen hartiansa olivat kumarassa, ja hänen
polvensa notkahtelivat tavattomasta uupumuksesta. Hetkisen hän seisoi
paikallaan, tuijottaen ympärillensä surullisen uhmaavasti, huokaisi
sitten syvään helpotuksesta ja vaipui tuolille.
Hän katseli Groganin tukevaa olemusta ja hymyili sumeasilmäiselle
surmaajalle.
»Jumalan kiitos!» ähkäisi hän. »Vihdoinkin olen ystävien parissa!»
Sallien jännityksensä yhä enemmän laueta hän lisäsi: »Konjakkia,
Grogan!»
Grogan toi hänelle pullon ja lasin, vetäytyen sitten jälleen
tarjoilupöytänsä taakse. Hänestä oli kiintoista nähdä lain edustajan
ja lain rikkojan istuvan yhdessä, hyvässä sovussa kuin parhaat
kumppanukset. Järjestysmies nielaisi ryyppynsä yhdellä kulauksella.
Grogan hymyili, sillä paljon konjakkia, paljon puhetta.
»Ottakaa toinen ryyppy, Bud», kehoitti hän. »Tämä on talon kustantama.»
Bud ojensi kätensä ottaaksensa lasin, mutta jo tartuttuansa siihen hän
hellitti sen jälleen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin hänen olisi
ollut erikoisesti jännitettävä tahtoansa irroittaakseen kaikki sormensa
tahmeasta lasista. Sitten hän ravisti päätänsä murheellisesti.
»Ei», sanoi hän. »Minun ei sovi nauttia väkevää niin kauan kuin se
olento on kaupungissa.»
Harris ei kuullut hänen sanojansa hyvin.
»Mistä miehestä on kysymys? Kuka metelöitsijä teitä nyt vaivaa, Bud?»
Harris halusi kiihkeästi olla lainvalvojan mieliksi. Lähiaikoina
saattaisi olla kovin hyvä, jos hänellä olisi ystävä lain puoltajien
keskuudessa.
»Ei ole kysymys miehestä, vaan naisesta, Harris.»
»Älkää höpiskö joutavia!»
»En höpisekään.»
»Nainen? Oletteko te sortunut hameeseen, Bud?« mutisi Harris hiljaiseen
tapaansa.
»En minä», torjui Bud Levine. »Olin aluksi joutua paulaan, mutta sitten
hän antoi minulle niin paljon puuhaa, että lumous särkyi. En minä ole
häneen rakastunut, mutta kaikki muut Numero Kymmenessä ovat. Ja mikä on
tulos? Kuunnelkaahan!»
Hän kohotti kättään, varoittaen toisia olemaan ääneti. Kaukaa kuului
ensin syvä-äänistä kiroilua ja sitten tappelua hierovien miesten
kimeitä karjaisuja.
»Temmeltäkööt!» ärähti Bud Levine. »Kolhikoot tyhmiä päitänsä. Minä en
liikahda, ennenkuin kuulen revolverin pamahtavan.»
Harris ei virkkanut mitään, vaan silmäili järjestysmiestä tarkkaavasti.
»Se on kaikki hänen syytänsä, Harris», valitti Levine. »Hän on tehnyt
Numero Kymmenessä tuhoisampaa jälkeä kuin pyörremyrsky voisi tehdä. Se
on totta. Ensiksi saapui muuan Smith-niminen mies, joka pani mylläkän
alkuun. Hän oli jonkunlainen ennakkolähetti. Sitten tuli tyttö itse.
Kahdessa päivässä hän saa Numero Kymmenen poltetuksi maan tasalle.
Kaikkialla kaupungissa tapellaan. Ja huomispäivän alkaessa alkaa
tappelukin taas. Ennen huomisiltaa on täällä sisällinen sota.»
»Miten hän sen tekee?» tiedusti toinen uteliaasti.
»Silmillänsä, Harris», vastasi Bud surullisesti. »Teidän olisi pitänyt
nähdä, miten hän pyydystää miehiä silmillänsä. Yksi katse ja yksi
hymy, ja mies luulottelee tytön olevan hieman ihastuneen häneen.
Kuvitelkaa, että viisikymmentä miestä on rakastunut samaan tyttöön, ja
sitten osaatte aavistaa, millaista Numero Kymmenessä nyt on? Helvetin
esimakuako? Ei, Harris; tämä on helvettiä!»
Häntä puistatti.
»Minä olen katsonut kuolemaa silmiin kaksikymmentä kertaa sen jälkeen
kun hän tuli kaupunkiin.»
»Miksi ette toimita häntä pois tieltänne?»
»Miten voisin kajota häneen, kun hän ei ole tehnyt mitään
lainvastaista? Ja jos hän olisikin, en voisi nostaa kättänikään,
jollei koko kaupunki olisi puolellani. He vahtivat häntä, kuten susi
vahtii pentuansa, ja näyttävät hampaitansa, jos hänelle vain rypistää
otsaansa.»
»Nämä herrasmiehet olisivat hiukan opetuksen tarpeessa», huomautti
vasenkätinen Harris hymyillen.
»He ovat saaneet opetusta», vakuutti Bud Levine. »Tämä Smith-veitikka
peittosi heitä kuten viisivuotinen härkä löylyttää yksivuotisten
laumaa. Mutta yhä he vain tahtovat lisää.»
Taaskin hän huokaisi.
»Eikä tyttö tarkoita mitään pahaa», jatkoi hän. »Sen kyllä näkee.
Kaiken syynä on se, Harris, että hän on liian kaunis.»
»Uh!» urahti Harris.
»Tytöt jakautuvat kolmeen luokkaan», filosofoi järjestysmies. »On
tavallinen eli puutarhatyttö. Hän ei näytä juuri miltään, eikä häntä
sanottavasti huomata. Mutta juuri sellainen nainen asettuu paikallensa,
valmistaa kodin miehelle ja kasvattaa lapsia. Sellainen oli minun
äitini — Jumala häntä siunatkoon — ja hyvin todennäköisesti oli
teidänkin äitinne sellainen. Useimmiten hän saa känsiä käsiinsä, mutta
hänen sydämensä pysyy hellänä. Sellainen on ensimmäinen tyttölaji.
Heihin ei ensi näkemältä ihastuta, mutta he ovat se maaperä, jossa
kunnolliset taimet kasvavat.»
Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.
»Sitten toinen laji», pitkitti hän senjälkeen. »Heissä on paljon
katseltavaa. He ovat sieviä. He kiehtovat silmää. Miehet kääntyvät
kadulla vilkuilemaan taaksensa heidän jälkeensä. Ja haaveksivat heistä
myöhemmin. Jos menee tanssiaisiin, on heitä aina joku siellä. Ja miehet
hyörivät pienessä kehässä heidän ympärillään.
— Tanssiaisten jälkeen on aina tappelunkahinaa, koska joku luulottelee,
että hänet on syrjäytetty jostakin tanssista, tai jotakin sentapaista.
Ja sellaisen naisen läheisyydessä väikkyy aina pieniä selkkauksia,
kuten taivaanrannalla leijaileva pilvi uhkaa nostattaa myrskyn.
Olettakaamme, että sellainen tyttö menee avioliittoon. Hänellä on ollut
koko joukko miehiä valittavina; ikänsä loppuun saakka hän katuu sitä,
että sitoi itsensä yhteen mieheen. Ja kun sitten syntyy lapsia ja
hän muuttuu kellertäväksi ja ryppyiseksi, alkaa hän vihata ja sättiä
puolisoansa.»
Taaskin järjestysmies vaikeni ja kokosi voimia lopettaakseen esityksenä.
»Senlaatuinenko tämä tyttö on?» kysyi Harris haukotellen.
»Ei ole», vastasi Bud terävästi. »Hän kuuluu omaan luokkaansa, Hän ei
ole sievä; hän on kaunis. Kun hän katsoo mieheen, tuntui siltä kuin
sähkökipuna hypähtäisi langasta toiseen. Hän saa miehen kuumenemaan ja
värisemään vilusta samalla minuutilla. Hän ei ole vähääkään harkitseva.
Hän on voimakas, mutta hän ei tunne voimaansa. Hän on kuin hevonen,
jolle ei ole koskaan pantu niin paljoa kuormaa kuin se jaksaisi vetää.
Hän etsii toimintaa miesten tapaan eikä välitä siitä, miten käy, kunhan
hänellä vain on puuhaa.»
»Toimintaa?» kertasi Harris hiljaa.
»Toimintaa koko ajan», vahvisti Bud. »Kaksi miestä on putkassa, yhden
pää meni sekaisin, ja muut Numero Kymmenen miehet pyrkivät viiltämään
toistensa kurkut poikki; kaikki se tämän yhden Nancyn tähden.»
»Se on miellyttävältä sointuva nimi», jupisi Harris.
»Se ei ole hänen ainoa miellyttävä piirteensä. Samoin ovat hänen
silmänsä, hiuksensa, kätensä ja äänensä. Mikä ääni, naapuri!»
Harris liikahti.
»Hän on miehen unelma toteutuneena. Hän on polun loppupää, jonka
takana ei ole enää mitään. Mutta hänen hymynsä muuttaa miehen sydämen
ruudiksi, ja hänen katseensa on räjäyttävä kipuna. Hän suorastaan repii
miehen kahdeksi kappaleeksi. Ja sittenkin — olisin valmis maksamaan
tuhat dollaria saadakseni hänet pois Numero Kymmenestä.»
»Mitä hän täällä tekee?»
»Etsii toimintaa.»
»Minne hän on menossa?»
»Etsimään toimintaa. Minne hyvänsä.»
»Keitä hänen seurassaan on?»
»Ei ketään. Ei kukaan jaksaisi pysyä hänen matkassaan, Harris.»
«Hm!« hymähti surmaaja.
»Jollei», lisäsi järjestysmies hiukan mietittyänsä, »tämä
Smith-veitikka».
»Miten hänen on käynyt?»
»Hänellä on huone hotellissa lähellä tytön huonetta.»
»Ovatko he likeisissä suhteissa keskenänsä?»
»Tyttö pelasti hänet miesjoukon käsistä niin rohkealla tempulla kuin
koskaan olen nähnyt.»
Vasenkätinen Harris kumartui pöydän ylitse ja kosketti lainvalvojan
käsivartta.
»Bud», kuiskasi hän, ja nyt oli kaikki usva haihtunut hänen
silmistänsä, »mennään ulos. Minulla on hiukan puhuttavaa teille.»
»Mistä on kysymys, Harris? Olette kovin tärkeän näköinen.»
»Tulkaa ulos!» tiukkasi Harris. »Kenties olette iloinen kuullessanne,
mitä minulla on sanottavaa.»
Hämmentyneenä lainvalvoja nousi tottelevasti pystyyn, ja he poistuivat
Groganin kapakasta hämärälle, kolealle kadulle.