Jäätyään yksin vankilan ulompaan huoneeseen — siihen, jossa
järjestysmies asui — alkoi Jerry Aiken heti huolellisesti tarkastaa
ympäristöään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän saisi olla yksin,
ennenkuin Bud Levine palaisi täyttämään uhkaustansa ja panisi
hänet käsirautoihin. Siihen saakka ympäröivät häntä puiset seinät,
ja ne olivat kokonaan toisenlaiset kuin varsinaisen vankikopin
läpitunkemattomat kivimuurit.
Huoneessa oli kaksi ikkunaa, ja näihin aukkoihin Jerry luonnollisesti
ensin keskitti huomionsa. Mutta niiden kautta poistumisen esti kaksi
seikkaa. Ensiksikin ikkunat oli tarkoituksellisesti tehty niin ahtaat,
että hoikkakaan mies tuskin saattoi soluttautua niiden lävitse;
ja toiseksi oli ikkunoiden eteen ulkopuolelle kiinnitetty vankat
rautaristikot. Hän tunnusteli näitä ristikolta kaikin voimin, mutta ne
eivät hievahtaneet edes niin paljoa, että olisivat kitisseet.
Sitten hän tunnusteli ovea. Se oli puinen, mutta paksu ja lujasti
lukittu. Huoneessa tosin oli tukevatekoinen pöytä, jota hän olisi
voinut käyttää ovea murtaessansa, mutta räiske, joka varmasti syntyisi
hänen kolhiessansa ovea rikki, herättäisi yhtä varmasti huomiota.
Senvuoksi hän alkoi silmäillä laipiota. Se oli neljätuumaisista
laudoista, ja niiden leveyden nojalla hän arvasi, että ne olivat
vähintään kahden tuuman paksuisia. Ja naulariveistä hän huomasi, että
niiden yläpuolella oli lähekkäin yhdensuuntaisia lankkuja. Ajan mittaan
hän pystyisi murtamaan itsellensä tien sitä kautta, mutta hänellä ei
ollut aikaa.
Jälellä oli vain lattia, vaikka kului muutamia minuutteja, ennenkuin
hän edes katsahti siihen. Kenenkään mieleen ei juuri pälkähdä pyrkiä
ulos lattian kautta, mihin on syynä osittain se, että lattian alla ei
tavallisesti ole muuta kuin vankka maaperä, osittain se, että ihminen
vaistomaisesti koettaa murtautua ulos- tai ylöspäin; yleensä on ihmisen
luonteessa hyvin vähän myyrämäistä.
Mutta Jerry oli epätoivoinen, sillä hänen korvissansa vieläkin soi
kadulla ratsastavan tytön laulu, ja hänen silmissänsä väikkyi uuden
Nancy Scovilin, muuttuneen Nancy Scovilin kuva. Jos hän pääsisi
ulos, olisi hänen suoritettava eräs tehtävä, ja sitten hän etsisi
käsiinsä Nancyn, vaikka hänen olisi murtauduttava tiiliseinien lävitse
päästäksensä hänen luokseen. Hän laskeutui polvillensa ja tarkasti
lattiata kohta kohdalta.
Se oli tehty leveistä lankuista, jotka oli naulattu niin löyhästi ja
huolimattomasti, että siellä täällä oli laajoja rakoja. Ja eräässä
kohdassa oli seinänviereinen lankku vääntynyt niin kieroksi, että sen
ja toisen lankun välillä oli lähes kolmen sentimetrin laajuinen rako.
Nostaaksensa sen lankun irti hän tarvitsi vain vipua, joka mahtuisi
aukkoon ja olisi kyllin luja kestämään keikottamista.
Ja sellaisen vivun hän löysi valmiina; se oli nurkassa seinään nojaava
pyssy. Hän otti sen ja sai tungetuksi sen piipun rakoon. Hänen
ensimmäistä kertaa voimakkaasti painaessansa tukkia alaspäin lankku
kitisi, kirskui ja kohosi sitten räsähtäen pois paikaltansa. Sen
kohdalle jäi noin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen aukko, josta
tuoksahti Jerryn sieraimiin mullan haju.
Hän laskeutui vatsalleen ja kurkotti päätänsä alaspäin. Aluksi oli
kaikki sysipimeätä, mutta vilkaistessansa sivulle päin hän erotti
heikkoa hämärrystä. Asianlaita oli kuten hän oli toivonut — talo oli
lyhyiden patsaiden varassa, jotka perustuksen asemasta kannattivat sitä
vähän matkan korkeudessa maasta. Hetkistä myöhemmin Jerry oli kiskonut
irti viereisen lankun ja mateli vatsallansa valonkajastusta kohti.
Oli työlästä ahtautua maassa olevan töryn ja lattian kannatushirsien
välitse, mutta pian hän siitä selviytyi ja nousi seisomaan, ojennellen
jalkojansa ja käsiänsä. Hän oli vapaa.
Hän tähyili kadulle.
Puuhailunsa loppupuolella hän oli kuullut vähän matkan päästä hälyä,
ja nyt hän näki hotellin edustalla sekavan tungoksen, joka vähitellen
hajaantui. Sitä hänen oli vältettävä; niinpä hän nopeasti vetäytyi
taaksepäin ja kiersi vankilan taitse. Mutta tällöin hänen oli ensiksi
sivuutettava talon se nurkka, jota hotellin lyhty parhaiten valaisi.
Hänen aavistamattansa huomasi sillä hetkellä kadun toisella puolen
oleva Kalju karkulaisen sujahtavan vankilan takana olevaan pimentoon.
Ja Kalju pyörsi heti ympäri ja kiiruhti Groganin kapakkaan hälyttämään.
Lainkaan sitä aavistamatta Jerry hiipi hökkeliriviä pitkin myymälän
kohdalle ja juoksi nopeasti kadun poikki sen ovelle. Ovi oli auki,
houkutellen häntä sisälle, ja myymälässä paloi lamppu samoin kuin
silloin, kun hän ensimmäisen kerran tänä historiallisena iltana oli
sinne saapunut.
Nyt hänellä oli aikaa yllin kyllin, päätteli hän, sillä joskin
järjestysmies palaisi vankilaan heti ja huomaisi vankinsa karanneen,
ei hänen mieleensäkään johtuisi tulla heti etsimään Kaljun kaupasta.
Siispä Jerry verkkaisesti asteli avaran huoneen taakse siihen soppeen,
josta omistaja oli ottanut tuhoisaksi koituneen hajuvesipullon.
Sen parin löytäminen oli vaikeata, sillä valo kajasti himmeästi
tähän pimeään onkaloon ja siellä oli koko joukko pulloja. Hänen oli
nostettava niitä vuorotellen ja tarkastettava niiden leimoja, ennenkuin
hän löysi oikean pullon. Mutta vihdoin se oli hänen käsissään. Hän
nousi pystyyn, sujautti saaliin takataskuunsa, ojensi kätensä ylöspäin
ja naurahti hiljaa. Nyt hän oli valmis sen illan vaikeimpaan tehtävään
— etsimään Nancyä.
Mutta hänen hihittäessään tyytyväisenä kuului ensin sulkeutuvan
välioven kitinää ja narinaa, ja sitten lausuttiin rauhallisesti, mutta
käskevästi: »Naurakaa vasta sitten, kun panokset on maksettu, naapuri!
Peli ei vielä ole lopussa. Kädet ylös!»
Ja käännyttyänsä ympäri hän huomasi katsovansa järjestysmies Bud
Levinen värähtämättömään revolveriin. Levinen vieressä seisoi
valtavaruhoinen Grogan; heidän takanaan olevasta oviaukosta näkyi
viiden tai kuuden ajojahtiin liittyneen miehen kasvot. Hilpeimpiä
kaikista oli varastonsa ryöstäjää virnistellen tähyilevä Kalju-vanhus.
»Selvä on, hyvät herrat», virkkoi Bud Levine, »enää emme tarvitse
teitä. Astukaa esiin, Smith. Minulla on raudat, joista puhuin teille.»
Hymyillen tyytyväisesti ajatellessaan kummallista vaistoansa, joka
oli opastanut hänet suoraan Kaljun myymälään, järjestysmies viittasi
karkulaista tulemaan pois komerosta, heilauttaen revolveriansa. Mutta
ei pidä olla liian varma, vaikka vastustaja onkin aseeton. Heti kun
Jerry näki revolverin piipun suuntautuvan pois maalistaan, sujahti
hänen oikea kätensä taaksepäin, kouraisi hyllyltä ensimmäisen pullon,
joka tielle sattui, ja sinkautti sen suoraan lamppuun.
Samalla hän heittäytyi lattialle ja parhaaseen aikaan; sillä heti
kun pullo välähti, ojensi järjestysmies revolverinsa häntä kohti
ja laukaisi; kuula viuhahti ilkeästi Jerryn pään ylitse, kun hän
paiskautui maahan. Mutta senjälkeen hänellä oli mahdollisuus yrittää,
sillä pullo osui suoraan lamppuun, särki sen tuhansiksi sirpaleiksi, ja
myymälä jäi pimeäksi.
»Käykää käsiksi, miehet!» kiljaisi järjestysmies vimmastuneena. »Käykää
käsiksi! Ei saa ampua. Hän on aseeton, ja tahdon hänet elävänä.»
Ovella kajahti huuto, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun miehet
syöksyivät tavoittamaan Jerryä. Kun hän oli suljettu soppeen, ei
hänellä ollut edes tuhannesosaa mahdollisuutta pujahtaa ahdistajaketjun
lävitse. Taaskin hän turvautui sotajuoneen.
Hän muisti, että hänen lähellänsä oli pieni laatikko. Sen hän tempasi
ja viskasi sen huoneen toiseen laitaan; rymähtäen se osui siellä
olevaan pöytään.
»Tänne päin!» karjaisi järjestysmies. »Menkää takaovelle! Hän koettaa
luikkia ulos sitä kautta! Joutuin, pojat! Kellä on tulitikkuja?»
Takaa-ajajien juoksun töminä suuntautui sinne päin, missä Jerryn
laatikko oli ryskähtänyt. Hän puolestaan juoksi suoraan etuovelle.
Silloin olisivat kaikki olosuhteet olleet suotuisat hänen paollensa,
jollei ahdistajajoukossa olisi ollut yhtä kylmäpäistä miestä kuin hän
itsekin oli. Kalju-vanhus oli elämänsä aikana nähnyt useita melskeisiä
kohtauksia ja tiesi perin hyvin, että pimeys on eduksi ylivoimaa
vastaan kamppailevalle miehelle.
Heti kun lamppu oli rikottu hän senvuoksi riensi myymälän nurkkaan,
sieppasi kynttilän ja sytytti sen. Juuri kun Jerry ehti keskelle
lattiata, leimahti tulitikku Kaljun kädessä, ja sitten virisi kapea,
keltainen liekki, joka valaisi isoa huonetta tai pikemminkin teki sen
sekavat varjot näkyviksi.
«Tänne!» kirkaisi Kalju. »Hän pakenee etuovesta. Kymmenen dollaria
sille, joka saa hänet kiinni!»
Nenästävedetty joukko kajautti hurjan kiljaisun. Miehet pyörähtivät
ympäri ja karkasivat taaskin Jerryä kohti. Mutta hän oli saanut liian
pitkän etumatkan. Hän olisi varmasti ennättänyt ovelle ja porhaltanut
pitkin katua heidän edellänsä, jollei Kalju taaskin olisi tullut
järjestysmiehen avuksi. Hän ojensi pitkää koipeansa ja potkaisi
myymäläpöytää, joka kellahti kyljelleen suoraan Jerryn eteen. Ja siihen
pakenija kompastui.
Ennenkuin hän ennätti jälleen pystyyn, olivat takaa-ajajat hänen
kimpussaan, mutta juuri heidän lukumääränsä oli haitaksi. Häntä hapuili
kymmenkunta kättä, ja ne kädet olivat toistensa tiellä. Niiden keskellä
Jerry nousi pystyyn. Kynttilän valossa hän erotti vastustajansa, ja
hänen nyrkkinsä tärähtelivät maaliinsa epätoivon nyt antaessa niille
lisää voimia. Viisi, kuusi iskua pani likimmät hoippuen peräytymään,
ja ennenkuin toiset ennättivät uudelleen käydä hänen kimppuunsa, oli
hän pyörähtänyt ympäri, hypännyt pöydän ylitse yhdellä harppauksella ja
pujahtanut ovesta kadulle.