He näkivät Pätkän seisovan paljain päin keskellä katua hotellin
edustalla ison lyhdyn kirkkaasti valaisemana. Ja hän lauloi kasvot
käännettyinä rakennuksen toisessa kerroksessa olevaa, himmeästi
valaistua ikkunaa kohti. Miesjoukon tulviessa kadulle katsomaan,
ilmestyi avoimeen ikkunaan valkoinen hahmo, joka heilutti kättänsä
laulajalle. Ja sen vaikutuksessa laulajan ääni alkoi kuuluvasti
värähdellä ja kävi vienommaksi.
»No, mitäs tuosta arvelette?» murahti Brick Sullivan, karjanomistaja
ja mahtava mies. »Koettaako Pätkä syrjäyttää meidät? Pojat, hän laulaa
tytölle!»
»Mitä meidän on tehtävä?»
»Odotettava, kunnes tyttö viskaa vettä hänen niskaansa.»
»Mutta ehkä tuo laulu tehoaa tyttöön.»
»Lauletaan niin, että Pätkän ääni hukkuu. Mitä osaat laulaa, Brick?»
»En ole laulumies. Mutta pane sinä alulle! Minä kyllä lisään
jonkunlaista ääntä.»
»Tulkaa sitten mukaan, pojat!»
Johtaja asteli katua pitkin hotelliin päin, veisaten valtavasti:
»Tuoll’ on mun kultani,
ain’ yhä tuolla...»
Ja häntä seurasivat toiset, jotkut katsoakseen, jotkut pilkatakseen,
useimmat yhtyäksensä lauluun. He keräytyivät Pätkän ympärille.
Aluksi hän muutamia minuutteja koetti pitää puoliansa kilpalaulajia
vastaan ja pinnisti äänensä kiljunnaksi, jotta toisten häiritsevä laulu
hukkuisi siihen; mutta kun kaksikymmentä miestä yhtyi hoilaamaan,
lakkasi hän pian harmistuneena ponnistamasta.
Hän saattoi kuitenkin kohdistaa vihansa muuhunkin kuin musiikkiin. Hän
kääntyi Brickiin päin ja laski vankan kätensä tukevan miehen olalle.
»Mitäs tämä tarkoittaa?» kivahti Brick, tauoten laulamasta.
»Tulkitse se niinkuin itse haluat!» kehoitti Pätkä ilkamoiden. »Mitäs
sinä tarkoitat, tullessasi häiritsemään lauluani, sinä länkäsäärinen,
pihtikinttuinen, herasilmäinen, piirasnaamainen, suippokuonoinen,
lättäpäinen tomppeli?»
»Poikaseni», virkkoi Brick, jaksaen silminnähtävästi vain vaivoin
hillitä itseänsä, »onko ilma täällä sinun?»
»Minulla on parempaakin kuin ilma», vastasi Pätkä ja survaisi nyrkkinsä
Brickin leuan alle.
He iskivät heti yhteen.
Se ei ollut ainoa tappelu miesparvessa. Sillä joukon poistuessa
Groganin kapakasta, oli eräs punatukkainen mies huomannut, että
hänen kintereillänsä pysytteli hyvin harvapuheinen miekkonen.
Punapää oli ryyppinyt aika runsaasti Groganin väkevää konjakkia ja
muisti nyt lausunnon, jonka Nancy Scovil vähäistä aikaisemmin oli
saanut ouijalaudalta ja joka koski karjanvarasta ja häntä seuraavaa
pitkäkannuksista, hiljaista miestä. Punatukkainen oli nuoruudessansa
silloin tällöin siepannut harhaantuneen naudan yhtä paljon huviksensa
kuin voitonhimosta, ja nyt hän astui syrjään ja otti selvän siitä, että
hänen takanansa hiipivällä, omituisen harvapuheisella veitikalla oli
pitkät kannukset — hyvin pitkät kannukset, joissa espanjalaisten julman
tavan mukaan oli piikkipyörät.
Sillä hetkellä punapää ei virkkanut mitään. Hän asteli edelleen.
Mutta koko ajan hän huomasi hiljaisen herrasmiehen itsepintaisesti ja
selittämättömästi pysyttelevän ihan hänen kintereillänsä. Tosinhan
kaikkia muitakin miehiä samalla tavoin seurasivat takanatulijat, mutta
punapään aivot olivat niin sumuiset, ettei hän pannut merkille tätä
tärkeätä seikkaa. Senvuoksi hän äkkiä pyörähti keskellä tietä ympäri ja
karjaisi vainuajallensa vasten kasvoja:
»Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotte?»
»Tahdon liikkumistilaa», vastasi toinen tyynesti ja yritti tunkeutua
eteenpäin.
Häntä pidätti käsi. Hän kääntyi, ja samalla hetkellä, jolloin Brick ja
Pätkä kellahtivat tomuun, tarttuivat nämä kaksi revolvereihinsa.
Revolverit eivät kuitenkaan ole koskaan varsin suosittuja
väentungoksissa, ja ennenkuin aseet ennättivät välähtää, piteli kaksi
tai useampi kumppani kiinni kumpaistakin miestä. Siinä puuhassa he
jakautuivat jonkunlaisiksi puolueiksi. Ja hetkistä myöhemmin Brick ja
Pätkä kieriskelivät mullin mallin muiden jaloissa. Molemmilla puolella
kaatuili miehiä maahan.
Se aloitettiin nauraen, mutta loppui kirouksiin, kun joku tallasi
kaatuneen miehen kasvoille ja joku toinen kompastui maassa viruvaan
mieheen. Kolmen henkäisyn aikana oli kadun täyttänyt ruuhka huojuvia,
kiemurtelevia, hikoilevia, raivoovia mellastajia.
Ja toisen kerroksen ikkunassa, ihan heidän kohdallaan, seisoi
valkopukuinen olento, vääntelehtien tahdikkaasti edestakaisin. Se oli
Nancy, joka nauroi sydämensä pohjasta.
Tähän hurjaan tappelunmyllerrykseen syöksyi järjestysmies Bud Levine,
huutaen äänekkäästi kuin sotatorvi ja puristaen revolveria kädessään.
Paljaan teräksen välke sai muutamia järkiinsä; karjuvan äänen tuttu
sointu herätti toiset tajuihinsa.
Ja vähitellen alkoi tungos harveta ja hajaantua. Mutta miesten
hyvä tuuli ei silti palannut. Nyt ei lähdetty joukolla takaisin
Groganin kapakkaan. Poistuttiin yhteisestä sopimuksesta parittain
ja vetäydyttiin syrjäisiin paikkoihin lopettamaan tappelu. Mutta
muutamissa minuuteissa oli ainakin katu tyhjentynyt.
Sitten järjestysmies Bud Levine istuutui hotellin kuistille ja
painoi kasvonsa käsiinsä. Hän oli lopen uupunut. Hänen erottamiensa
tappelijain kouraisut olivat repineet hänen paitansa risaksi. Moni
jollekin toiselle aiottu vilpitön isku oli osunut hänen päähänsä ja
kupeisiinsa. Hänen ruumistansa kivisti ikäänkuin hän olisi vierinyt
terävien kivien peittämällä rinteellä. Ja siinä istuessansa hän
ajatteli Nancy Scovilia.
Hänen aatoksensa katkaisi takaapäin kuuluva ääni, sen miehen ääni, joka
oli väittänyt tyttöä tyttärekseen. Mies syyti huoneessansa kirouksia
ihan tulvanaan, ja tukahtuneesti hänen äänensä tunkeutui ohuen
väliseinän lävitse kuistille. Järjestysmies toivoi hartaasti, että
hän olisi luottanut miekkosen sanaan ja lähettänyt tytön pois hänen
seurassansa, olipa se sitten oikein tai väärin. Jos tyttö viipyisi
Numero Kymmenessä vielä jonkun aikaa, räjähtäisi koko kaupunki. Kenties
ei nytkään olisi liian myöhäistä perääntyä. Bud meni hotelliin ja avasi
Scovilin huoneen oven. Toinen nousi vuoteelta, jolla hän oli istunut,
ja tuijotti järjestysmieheen.
»No, naapuri», alkoi järjestysmies, »tulin hieman pakisemaan kanssanne.
Haluaisin kuulla, millaisia todistuksia voitte esittää siitä, että
tyttö on tyttärenne?»
Mutta Scovil pyyhkäisi kädellään otsaansa ja katsoi Bud Levineen,
räpytellen silmiänsä pitkästä unesta heränneen ihmisen tapaan.
»Missä olen?» ähkäisi hän.
»Numero Kymmenessä tietysti», sanoi järjestysmies. »Tulin —»
»Minkä tähden olen Numero Kymmenessä?»
»Etsimässä tytärtänne kaiketi. Kuulkaahan nyt. Olen valmis
neuvottelemaan. Esittäkää minulle jonkinlaisia todistuksia siitä, että
hän on tyttärenne —»
»Tyttäreni?» kertasi Scovil, muistaen opetusta, jonka Nancy oli antanut
hänelle yläkerrasta. »Minulla ei ole ikänäni ollut tytärtä!»
»Voi hemmetti!» tuskaili Bud Levine. »Eikö teillä ole ollutkaan
tytärtä?»
»En kai ole tehnyt mitään pahaa?» kysyi Scovil heti, innokkaasti
tarkkaillen Levinen synkkiä kasvoja. »Mitä varten olen täällä, hyvä
ystävä? Viimeksi muistan ratsastaneeni keskipäivällä; päätäni poltti
kovasti, ja —»
»Hemmetti!» toisti Bud Levine happamesti. »Eikö hän siis olekaan
tyttärenne? Luovutteko siis kaikista vaatimuksistanne häneen nähden?»
»Kehen nähden?» kummeksi Scovil ovelasti.
Sitten hän lisäsi vilkkaammin: »Onko joku nainen väittänyt minua
isäksensä? Sir, minulla ei ole tytärtä.»
Järjestysmies silmäili toista katkeran tarkkaavasti.
»Auringonpistos», totesi hän kylmästi. Hän huoahti. »No niin; kuinka
voitte nyt?»
»Minusta tuntuu kuin olisin nukkunut kauan. Voin paljon paremmin, sir»,
vastasi Scovil.
»Niinpä niin», äänsi Bud Levine, »jos olette saanut tajunne jälleen
täyteen kuntoon, ei ole mitään erikoista syytä pitää teitä täällä lukon
takana».
»Olenko ollut lukon takana?» tiedusti lihava mies rauhallisesti. »Niin,
kas niin! Ajatella sitä!»
»Huh!» urahti Levine. »Niin, olette ollut ankarassa leikissä, naapuri.
Haluatteko lähteä jatkamaan matkaanne.»
»Tietysti.»
»No, ovi on auki. Mutta ottakaa varteen vihjaukseni! Älkää viivytelkö
Numero Kymmenessä!»
»Sir», vakuutti Scovil lämpimästi, »mieluummin olen missä muualla
tahansa kuin täällä».
»Sepä hyvä. Lähtekää siis liikkeelle ja laittautukaa matkalle! Ja
pitäkää varanne, etteivät pojat näet teitä! Heillä on jonkinlaista
kaunaa teille.»
»Niinkö?» jupisi Scovil. »Pääni lienee sitten ollut sekaisin.»
»Varmasti se on ollut. Matkaan nyt!»
Tämän vuoksi John Scovil pujahti varkain pois hotellista ja hiipi
varovasti pitkin katua. Hän löysi ratsunsa Groganin kapakan edustalta,
johon hän oli sen jättänyt, nousi ratsaille ja lasketti huimaa vauhtia
pitkin tietä kumpujen ylitse — mihin tahansa, kunhan vain poispäin
Numero Kymmenestä..