Heti kun Scovil oli poistunut Groganin kapakasta ja pelätty
järjestysmies kadonnut hänen kintereillään, kääntyivät miehet jälleen
Nancyyn päin — mutta katso, hän oli poissa! He katselivat ympärillensä
kuin lapset, joilta on riistetty harvinainen ja hupainen lelu, ja
seuraavalla hetkellä olisi alkanut etsintä, jonka aikana olisi
nuuskittu Numero Kymmenen jokainen soppi, jollei olisi sattunut eräs
tapaus, joka värisytti jopa Numero Kymmenenkin taisteluissa väsyneitä
hermoja.
Järjestysmies ja hänen vankinsa eivät olleet ennättäneet oikein kadota
näkyvistä Groganin varjoisen oven taakse, kun näkyviin astui uusi
tulokas. Hän ei seisahtunut hetkiseksikään ovelle, ikäänkuin sikäläinen
valaistus olisi ollut hänestä vastenmielinen, vaan lipui nopein
syrjäaskelin pitkin seinäviertä hämärämpään kohtaan.
Hän oli tavallansa huomattava mies. Hän oli keskimittaista pitempi,
ja kuten useimmilla monipuolisten ruumiinharjoitusten karkaisemilla
miehillä oli hänelläkin leveät hartiat ja korkea rinta, joka soukkeni
hoikiksi, jänteviksi vyötäisiksi. Hänestä uhkui sekä voimaa että
valppautta, mutta hänen tekemänsä vaikutus oli vieläkin tehoisampi.
Astuttuansa Groganin saliin hän pujahti hämyiseen varjoon, mutta kuten
näyttämötähti saattoi hänkin heti kaikki muut salissa olevat henkilöt
varjoon.
Sillä hän oli niitä harvoja miehiä, jotka hallitsevat ympäristöään
ja siten ovat kuninkaitten veroisia. Yhtä varmasti ja ryhdikkäästi
hän olisi saattanut astua jollekulle Broadwayn varrella olevalle
näyttämölle. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvohenkilöt olisivat
kunnioittaneet häntä, sillä hän näytti tärkeältä tekijältä — mistä hän
ei turhamaisesti ylpeillyt, vaan minkä hän yksinkertaisesti tiesi.
Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen kaunis katseltava. Esimerkiksi
hänen kaulansa oli paksu ja jänteikäs, ja jänteet erottuivat näkyviin,
kun hän käänsi päätänsä, joka sekin oli liian pitkä ja kulmikas
ollaksensa hauskannäköinen. Vaalean keltaiset viikset, ahavan ja
paahtavan auringon haalistamat ja vaalentamat, riippuivat suun kahden
puolen puoliväliin leukaan saakka. Näiden viiksien yläpuolella ulkoni
kapea kyömynenä, josta hänen kasvonsa saivat rajun, hyökkäävän
vivahduksen. Mutta tämän vaikutelman osoittivat silmät heti vääräksi.
Ne olivat vaaleat, utuisen siniset, ja miehen kiihtyessä näkyi sen udun
takaa vähäisiä välähdyksiä, jotka ilmestyivät, hehkuivat ja sammuivat
hyvin kummallisesti.
Hänessä oli muitakin huomiota-ansaitsevia piirteitä. Hänen revolverinsa
esimerkiksi riippui korkealla hänen oikealla kupeellansa vedettynä
kauas etupuolelle — vasenkätisen suosimalle kohdalle. Ja hänen vasen
kätensä oli kahvinruskea — riittävä todistus siitä, ettei siinä
milloinkaan käytetty käsinettä.
Hänen seistessään silmäilemässä joukkoa alkoi häntä lähinnä olevien
miesten keskuudessa supina, joka levisi vaihtelevina, pelkoa,
ällistystä, ihmettelyä ja kiukkua ilmaisevina kuiskauksina:
»Vasenkätinen Harris! Vasenkätinen Harris on kaupungissa! Mitähän nyt
on tulossa?»
Tämä nimi oli kiihtymyksen ja kuiskeen riittävä selitys, sillä
vasenkätisen Harrisin maine oli levinnyt vuoristoaavikolla itäisistä
vuorista läntisiin ja kauas pohjoiseen sekä kauas etelään. Niillä
seuduilla on monenlaisia huimia miehiä, joiden omallatunnolla
on rikoksia ja joiden revolverinperässä on pykäliä surmattujen
vastustajain muistomerkkeinä, mutta todellisia surmaajia on sielläkin
sangen harvassa.
Tavallisesti miehentappaja aloittaa rikollisen uransa humalaisen raivon
puuskassa, livistää karkuun, mutta on neljänkolmatta tunnin kuluttua
seulana revolverinkuulista, ja vielä vuorokauden kuluttua hänestä jo
kerrotaan taruja, jotka paisuvat ja muuttuvat, kunnes vuoden perästä
tällaisen yhden ainoan päivän kauhusankarin kerrotaan viettäneen pitkän
rikollisen ja hurjan elämän.
Pitkien väliaikojen kuluttua ilmaantuu kuitenkin miehiä, joilla on
erikoinen kyky ja erikoinen halu tuhota elämää. He ovat luonnolta
saaneet kylmän silmän ja varman käden ja kehittävät näitä lahjojansa,
kunnes heidän revolverinsa osuu täsmällisesti kuin kartanpiirtäjän
kojeet ja nopeasti kuin piiskan läimähdykset. Ja sen taidon
saavutettuansa he ovat jotensakin turvassa lain kouralta, sillä
heidän sopii odottaa, kunnes heidän uhrinsa kiihtyy herjauksista tai
pistoksista toimintaan ja tekee ensimmäisen tappeluliikkeen, ennenkuin
he tempaavat aseensa ja ampuvat hänet »itsepuolustuksessa».
Joskus heidän elämänsä jatkuu kauan tällä tavoin. Silloin tällöin he
ovat vähän aikaa vankilassa, mutta palaavat aina vuoristoaavikolle
entiseen elämäänsä, joka on liian kiehtova vaihdettavaksi mihinkään
muuhun puuhailuun. Lopuksi heidät nujertaa monilukuinen ahdistajajoukko
tai joku valtakunnan tai valtion poliisimies ryhtyy epätoivoiseen
tehtävään ja kaataa vainuttavansa. Mutta aina, aina he kuolevat
saappaat jalassa.
Siinä todellisen surmaajan elämän ääriviivat; ja vasenkätinen Harris
oli surmaaja. Hänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen
välillä, ja kymmenen vuoden aikana oli hänen maineensa levinnyt yhä
laajemmalle vuoristossa. Kahdesti hänet oli pantu vankilaan, ja
kahdesti oli hänen vankeusaikaansa lyhennetty »hyvän käytöksen» vuoksi,
vaikka sen hyvän käytöksen yleisesti arveltiin olleen vankilan johtajan
lahjomista. Ja nyt hän samoili vapaana. Lain koura ei tavoitellut
häntä; mutta kaikki olivat häntä vastaan, ja hän oli koko maailmaa
vastaan. Ja sellaisesta kamppailusta vasenkätinen Harris piti. Siinä
kannatti olla mukana.
Mutta vasenkätinen Harris ei ollut salakavala väijyjä. Hänen
ympärillensä punoutuneiden, hirveitä veritöitä ja miestappoja koskevien
tarinoiden sekaan oli siroiteltu muitakin kertomuksia; hän oli keskellä
aavikkoa auttanut eksyneitä vaeltajia, suojellut turvattomia, ruokkinut
nälkään nääntyviä. Ja sanottiinkin, että Harris osasi tehdä vain kaksi
liikettä. Toinen oli kultakolikkojen nakkeleminen, toinen revolverin
ojentaminen. Hänen ympärillänsä oli sankaruuden kehä. Häntä pidettiin
arvossa juuri sen vaaran tähden, jota hän aina uhitteli.
Kuiske sorisi ja vaimeni, kun tulija astui tarjoilupöydän ääreen
ja tilasi ryypyn. Ja pantiin merkille, että tarjoilupöydän ääressä
seistessänsä hän oli selin seinän nurkkaukseen.
Kun hän oli siinä asennossa, ei hänen kimppuunsa voitu käydä takaapäin.
Hän piti syrjäkatseella silmällä tarjoilijaa, ja hänen kasvonsa olivat
suunnatut suoraan muihin miehiin päin.
Hänen ryyppynsä saavuttua panivat toiset merkille senkin, että
hän aina käytti oikeata kättänsä; pelätty vasen käsi oli vapaana
kaikkien mahdollisuuksien varalta ja liikkui aina revolverikotelon
läheisyydessä. Oikealla kädellänsä hän kaasi ryypyn — pienen.
Oikealla kädellä hän vei lasin huulillensa, silmäili miesjoukkoa
ikäänkuin varmistuaksensa siitä, ettei kukaan valmistautunut tekemään
epäilyttävää liikettä, ja heilautti sitten ryypyn suuhunsa yhdellä
ainoalla nopealla liikkeellä.
Sellaiseen merkillisen hätäiseen juomiseen oli hänellä syytä. Jotkut
miehet olivat saaneet kuulan selkäänsä tai vatsaansa hitaasti
tyhjentäessänsä konjakkilasia; ja tiedettiin, ettei vasenkätinen Harris
jättänyt mitään sattuman varaan luullessansa vaaran uhkaavan.
Kulautettuansa ryyppynsä hän lähti taaskin kävelemään — aina pysytellen
seinävieressä — ja valitsi nurkkapaikan, josta hän saattoi pitää
silmällä koko huonetta. Mistä hän olisi voinut tietää? Groganin
kapakassa saattoi olla hänen mieskohtaisia vihamiehiänsä kymmenkunta,
hänen kädestänsä surmansaaneiden miesten ystäviä, jopa sukulaisiakin.
Tuikea, tyyni ymmärtämyksen hymy väikkyi miesten kasvoilla. Ja yksi
heistä puri hammastaan, muljautti äkäisesti silmiään, pyörähti sitten
kantapäällänsä ympäri ja poistui nopeasti salista. Hän ei uskaltanut
jäädä sinne uhmailemaan murhanhimon kiusausta.
Mutta muut pysyivät rauhallisina, ollen olevinansa syventyneitä peliin.
Itse asiassa he odottivat järjestysmies Bud Levinen paluuta. He olivat
nähneet, miten Bud toimi, tunsivat hänet ja hänen arvonsa. Mutta he
halusivat nähdä, miten hän menettelisi, kun hänen vastassansa oli
niin paljon taitavampi mies kuin hän koskaan voisi olla — mies, joka
pystyisi ampumaan kolme kuulaa maaliinsa, ennenkuin Bud ennättäisi
saada revolveriansa esille kotelostaan.
Kauan heidän ei tarvinnutkaan kestää jännitystä. Bud Levine astui
ovesta, huomasi kaikkien uteliaat katseet ja pysähtyi kesken
askelta samoin kuin koira joskus seisahtuu kesken ponnahdusta. Hän
vilkaisi ympäri huonetta, ja sitten hänen katseensa suuntautui
värähtämättä vasenkätiseen Harrisiin. Viimemainittu istui ihan
huolettomana, kiertäen savuketta ainoastaan oikealla kädellänsä. Hän
toimi aina ikäänkuin hänen vasen kätensä ja käsivartensa olisivat
olleet halvautuneet. Se raaja oli pyhitetty ainoastaan yhdenlaista
käyttöä varten. Järjestysmiehen tähystäessä häntä tarkoin hän pysyi
välinpitämättömän tyynenä, samalla virittäen savukkeensa.
Bud Levine epäröi hetkisen, mutta meni sitten lattian poikki
revolverisankarin luokse suoraan kuin nuoli. Ehdittyänsä Harrisin eteen
hän pysähtyi ja ojensi kätensä kaikkien tarkkaillessa häntä. Toinen
tarttui ojennettuun käteen keskinäisen sovun merkiksi.
«Harris», virkkoi järjestysmies, »minä tunnen teidät, ja te tunnette
minut. Vai mitä?»
»Ei minulta unohdu sen joen ylitse kahlaaminen, Bud», vastasi surmaaja
tyynesti. »Hauska tavata teitä.»
»Minusta ei ole hauska tavata teitä, Harris», sanoi järjestysmies yhtä
tyynesti kuin toinenkin. »Ei hitto vieköön olekaan! Parhaillaan on
Numero Kymmenessä hornamainen hoppu erään tytön tähden, eikä teidän
olisi tarvinnut tulla pahentamaan sitä osaltanne. Mutta sanon teille
suoraan, Harris, minä en etsi selkkauksia. Annan selkkausten tulla
etsimään minua.»
Vasenkätinen silmäili toisen kasvoja huvitetun näköisenä.
»Tuo kuulostaa sangen suoralta minua kohtaan», myönsi hän.
»No niin», lisäsi Bud. »Annetaan asian olla siten. Olen puolellanne,
Harris, kunnes teette jonkun tekosen. Näkemiin.»
Harris hätkähti kovasti.
»Mitä lempoa on nyt tekeillä?» tiedusti hän.
Hyvin selvästi he kuulivat kadulta kantautuvan laulun sanat:
»Syvä kuin lempeni
olkohon unesi...»
»Taaskin se tyttö», tuskaili järjestysmies. »Hän on kaiken alkusyynä.»
Jo olivat Groganin vieraat alkaneet poistua salista, ja uteliaina
miehet työntyivät kadulle kuuntelemaan ja katselemaan.