Aluksi Scovilin aivot lakkasivat toimimasta. Niiden työskentely taukosi
ihan samalla tavoin kuin ison Groganin ajatukset katkesivat silloin,
kun Jerry Aiken iski häntä leukaan. Sitten Scovil tuli jälleen äkkiä
tajuihinsa. Tämä oli todellista, täysin todellista. Nuo valot eivät
olleet unimaailman valoja, hänen ympärillään kajahtelevat äänet
eivät olleet unimaailman ääniä. Tuolta nurkasta kuuluva kiroilu, kun
eräs mies erosi pokerpelistä — pennittömänä — oli liiaksi tosielämän
mukainen.
Se oli Nancy; niin, siitä ei ollut epäilystäkään; mutta miten oli
käynyt kuorelle, joka aikaisemmin oli häntä piilottanut? Hänen entinen
olemuksensa tähän nykyiseen verrattuna oli samanlainen kuin joulukuun
taivas verrattuna heinäkuiseen. Oliko hän kaunis? Kyllä; kaunis hän
oli aina ollut, mutta nyt hän oli huumaava. Hän suorastaan sekoitti
Scovilin aistit. Ja hänessä oli tapahtunut tuhansia pikku muutoksia.
Hymy, joka ei koskaan karkonnut hänen huuliltansa, muutti nyt koko
niiden kaarevuuden toisennäköiseksi. Ja silmät olivat ihan uudet, koska
niiden ilme puhui uutta kieltä. Sanalla sanoen, viimeksi nähdessään
tyttärensä Scovil oli katsellut kirjoittamatonta taulua. Nyt hän näki,
että se taulu oli täynnä uuden, kiehtovan runoelman sanoja.
Hänen teki äkkiä mielensä huitoa käsiänsä, nostaa ne päänsä yläpuolelle
ja hihkua onnesta. Sillä ihme oli tapahtunut. Nancy Scovil oli
hereillä! Enää hänen ei tarvitsisi päiväkausia, viikkoja, kuukausia
ja vuosia raahata näännyttävää taakkaa, vaan tuossa oli tyttö, joka
pystyisi lumoamaan järkevimmänkin miehen, mitä hän tunsi, kaunein hänen
tuntemistaan kaunottarista — kiehtova sulotar.
Tultuansa nyt jälleen tajuihinsa hän hämärästi tunsi, että Nancy
oli kääntynyt, katsonut häntä hetkisen ja kääntynyt sitten taaskin
toisaalle. Tyttö pudisteli pelikuutiota uudelleen selin häneen päin,
kun hän astahti eteenpäin ja kosketti hänen olkapäätänsä.
Nancy pyyhkäisi hänen kätensä pois, heitti kuution ja voitti. Mutta
ne, jotka menettivät, olivat silti yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin
oli ollut. Heistä näytti olevan hauskempi hävitä hänelle kuin voittaa
joltakulta toiselta. He nauroivat ja laskivat leikkiä ikäänkuin
leveät kultakolikot ja kahisevat setelit olisivat olleet mitättömiä,
arvottomia leluja — vaihdettavia pelimerkkejä. Muuan miehistä taputti
taskujansa ja nosti kätensä ilmaan osoittaaksensa rahojensa loppuneen,
mutta Nancy kumartui nopeasti hänen puoleensa ja solutti hänen
housuntaskuunsa raskaan kultavirran, ennenkuin hän ennätti väistyä
syrjään.
Scovil kosketti tyttöä toistamiseen.
»Nancy!» lausui hän.
Tyttö käännähti, vilkaisten nopeasti olkansa ylitse. Hänen silmistänsä
ei kuvastunut vähääkään tuntemista; hänen katseensa kohtasi Scovilin
tuijotuksen niin torjuvan kylmästi, että viimemainittu jäi töllistämään
suu auki. Hän tuskin oli enää varma siitäkään, että tyttö oli hänen
tyttärensä.
»Kuulehan», jatkoi hän hiukan ärtyneesti ja laski taaskin kätensä
Nancyn olalle.
»Bill», virkkoi tyttö kääntämättä päätänsä, »tämä miekkonen vaivaa
minua. Hän on varmaankin humalassa. Viekää hänet pois; teettehän sen,
kumppani?»
Hänen »kumppaninsa» oli vanttera, keski-ikäinen mies, jonka kasvot
teki harmaiksi neljän päivän ikäinen parransänki. Hän käveli huojuen,
mikä osoitti hänen viettäneen koko elämänsä satulassa. Vyötäisten
yläpuolelta hän oli Herkuleksen jäljennös. Vyötäisten alapuolelta
hän oli kaksitoistavuotinen poika, ja hänen pienet, ohuet jalkansa
olivat taipuneet kaariksi niiden kannettavana olevan taakan painosta.
Nyt hänen kätensä sujahti eteenpäin ja sivalsi John Scovilin käden
pois Nancyn olalta. Sitten hän työntyi heidän väliinsä ja pakotti
kookkaamman miehen hoippuen peräytymään.
»Miten on laitanne, vieras?» tiedusti hän uhittelevasti. »Oletteko
juovuksissa vai oletteko luonnostanne sekapäinen? Vai ettekö tiedä,
miten naista on puhuteltava?»
»Ja kuka hitto on teidät valtuuttanut muka minua tutkimaan?» kivahti
Scovil tulistuen.
»Se ei kuulu tähän», vastasi toinen, nykäisten vyötänsä. »Kysyin teiltä
jotakin. Aiotteko vastata minulle?»
»Paha teidät periköön. Nancy, tule tänne!»
Tyttö ei hievahtanut, ja kun Scovil astui askeleen eteenpäin, tarttui
toinen häneen hyvin samalla tavoin kuin harjautunut mestari käsittelee
alokasta ja paiskasi hänet seinään, niin että tärähti. Täräys pani
hänet haukkomaan henkeänsä ja samalla raivostutti häntä kuten matadorin
punainen vaippa vimmastuttua härkää. Hän oli karkaamaisillansa miehen
kimppuun, mutta havaitsi viimemainitun käden puristavan revolverinperää.
»Te hupsu!» jymisi Scovil. »Ettekö tiedä, »että tyttö on minun
tyttäreni?»
Hänen jyrähtäessänsä seinään kääntyivät kaikkien katseet häneen, ja nyt
ehätti järjestysmies Bud Levine hänen ja vaaran väliin. Kummallista
kylläkin, järjestysmies ei ollut näkevinänsäkään Scovilia eikä Billiä
vaan silmäili tuikean tarkkaavasti tyttöä.
»Neiti», virkkoi hän kiivaasti, »mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko
päättänyt pitää minua puuhassa koko illan?»;
Vihdoin Nancy kääntyi.
»Mikä nyt on hätänä?» kysyi hän. »Ette toki ole vihainen minulle,
järjestysmies, vai oletteko?»
Bud Levinen kylmyys suli, kuten jää sulaa ensimmäisenä lämpimänä
kevätpäivänä. Hänen oli voimakkaasti hillittävä itseänsä pidättyäksensä
vastaamasta tytön hymyyn.
»En tiedä muuta kuin sen», sai hän vihdoin soperretuksi, »että taaskin
olette yllyttänyt kaksi miestä tappelemaan. Mistä on kysymys?»
»Minä kerron sen teille», lupasi Nancy.
Hän katsoi isäänsä suoraan silmiin, ja toista herpaisi ja tyrmistytti
tytön katse, jossa ei ollut tuntemisen häivettäkään. Scovilin valtasi
hyytävä kauhu. Oliko Nancyn järki mennyt sekaisin? Sitäkö merkitsi
hänen silmiensä kirkkaus?
»Tuo mies», selitti tyttö, »kävi minuun käsiksi, ja minä pyysin
ystävääni Billiä suojelemaan itseäni».
»Huh!» ärähti Bud Levine, pyörähti kantapäällänsä ja tuijotti Scoviliin
läpitunkevasti. »Sellainen koirako te olettekin? Ettekö ole kyllin
vanha esiintyäksenne miehen tavalla? Kuulkaahan, Numero Kymmenessä
osataan opettaa miehille käyttäytymistä. Täällä käytetään omalaatuisia
opetuskeinoja, eikä täällä saatuja opetuksia pian unohdeta!»
Ympärillä olevat miehet murahtelivat tuimasti hänen sanojensa
vahvistukseksi; Scoviliin luotiin katseita, jotka olivat uhkaavia kuin
ukkospilvet.
»Kirottua!» huusi viimemainittu. »Eikö minulla ole oikeutta puhutella
omaa tytärtäni?»
»Mitä?» urahti järjestysmies ällistyneenä ja kääntyi taaskin Nancyyn
päin. »Onko asia niin?»
Mutta tyttö naurahti hiljaa, sointuvasti.
»No, mutta, järjestysmies», vastasi hän keveästi, »minä en ole tätä
ennen nähnytkään koko miekkosta».
»Ette ole nähnyt», kertasi Bud Levine, katsoen uudelleen Scoviliin.
»Kuulkaahan, te vietävän lihavanaamainen pölkkypää, luuletteko voivanne
tuolla tavoin härnätä minua?»
»Armias taivas!» tuskaili Scovil ja ojensi epätoivoisena käsiänsä.
»Oletko hullu, Nan? Onko järkesi sekaisin? Etkö muista minua? Vai
koetatko ilveillä minulle? Järjestysmies — jos olette sellainen —
kuulustelkaa minua — tutkikaa minua — minä todistan teille olevani
hänen isänsä!»
Järjestysmieheen ja hänen ympärillänsä seisoviin miehiin tehosivat
Scovilin tarmokkaat, vilpittömän suorat sanat vastoin heidän
tahtoaankin. Monet sysäsivät hattunsa takaraivolle, ja monet kynsivät
ymmälle joutuneina korvallistaan.
Mutta Nancy Scovil nojasi pöytään ja nauroi. Hän näytti nauttivan
kohtauksesta.
»Jätän sen teidän ratkaistavaksenne, Bill», sanoi hän, tehden vetoavan
eleen. »Näytönkö minä tuon — tuon —»
Hän keskeytti lauseensa; naurun remahdus täydensi puuttuvat sanat. Se
oli väittelyn naseva loppuhuomautus; järjestysmies käsitti selvästi
tehtävänsä.
»Kuulkaahan te! Te tulette mukaani», komensi hän Scovilia. »Tyttöä te
ette saa, ystäväiseni, mutta yösijan saatte ilmaiseksi.»
»Mutta», alkoi Scovil, »armias taivas, mies, onko tarkoituksenne sanoa,
että aiotte pidättää minut?»
»Pitäkää suunne kiinni», murahti Levine, »ja kiittäkää Jumalaa, ettette
saa sitä, mikä teille olisi tuleva. Niin, en halua pidättää teitä, jos
tahdotte, että luovutan teidät — heille.»
Hän viittasi kiukkuisiin miehiin päin, jotka tunkeutuivat yhä
likemmäksi. John Scovil kalpeni.
»Järjestysmies», sekaantui puheeseen uuden Nan Scovilin miellyttävä
ääni, »ettekö ole pannut merkille hänen silmiensä hurjaa katsetta?
Kysykäähän, mitä hän on puuhaillut!»
»Hei, mies!» tiuskasi järjestysmies. »Ettekö kuule, kun nainen puhuu
teille? Mitä olette puuhaillut?»
»Ratsastanut hitonmoisesti puolet yöstä koettaessani tavoittaa
karannutta tytärtäni!» ärähti Scovil. »Ja mitä teihin tulee, kelpo
järjestysmies, toimitan teidät —»
»Siinäpä se!» keskeytti Nancy. »Arvasin asian olevan niin. Tuo vanha
herra-poloinen on ratsastanut koko päivän kuumassa auringonpaahteessa,
ja hänen päänsä on mennyt sekaisin. Tuollaiset lihavat, iäkkäät ihmiset
eivät kestä kuumuutta, ymmärrättehän.»
»Vanha herra-poloinen? Lihava? Auringonpaahteessa?» kiukkuili Scovil.
»Tästä kepposesta saat vielä hikoilla! Järjestysmies, minun on —»
»Säästäkää sananne tuomarille! Täysi käännös ja mars ovelle! Olipa
syynä auringonpaahde tai joku muu, te kaipaatte silmälläpitoa.
Kuvitelkaahan, hyvät herrat, että hän olisi tavannut tuon tyttö-paran
emmekä me olisi olleet saapuvilla häntä suojelemassa!»
Vastaukseksi kuului joukosta ärinää.
»Mutta, järjestysmies», pyysi Nancy, tullen hänen luoksensa, »ettekö
voisi viedä häntä hotelliin ja säästää häntä kopilta? Hän näyttää
herrasmieheltä, eikä minulla totisesti ole kaunaa häntä kohtaan.
Lisäksi hän näyttää hieman yksinkertaiselta. En usko hänen koskaan
olleen kovin älykkään. Jos panette hänet lukon taakse hotelliin, maksan
minä huoneen vuokran.»
»Horna ja raivottaret!» karjui Scovil.
»Suu kiinni!» kivahti järjestysmies. »Eikö teillä ole edes sen vertaa
sopivaisuuden tajuntaa ja järkeä, että kiittäisitte tätä neitiä
kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksenne? Ja nyt laittautukaa pois
täältä, ennenkuin potkin teidät ulos ovesta!»
Järjestysmiehen uhkaava katse tunkeutui Scovilin tajuntaan, vaikka se
olikin raivon sumentama, ja hän oli kyllin järkevä pyörähtääksensä
ympäri ja marssiaksensa ovelle.