Miesten syöksyminen pois sen pöydän luota, jonka ääressä Nancy
sommitteli tietäjänlausuntojansa ruletista, Groganin sekaantuminen ja
petollinen menettely hänen antaessansa ilmi Teeku-Lewin, viimemainitun
sulkeminen huoneen nurkkaan — kaikki se tapahtui mahdollisimman
lyhyessä ajassa. Ehtiessänsä Teeku-Lewiä ympäröivän piirin luokse
tyttö näki pelurin seisovan selkä seinää vasten; Teekun rinta nousi ja
laski rajusti, hänen huulensa vavahtelivat, ja revolveri nytkähteli
uhkaavasti hänen kädessänsä.
Ensimmäisen kerran elämässään Nancy näki edessänsä verhottoman
mies-eläimen, jota peittämästä oli reväisty koko unettavan
yksitoikkoinen tottumuksen ja tapojen silaus, joten sen alla väijyvä
peto tuijotti suoraan hänen silmiinsä. Happo oli valahtamaisillansa
kirkkaaseen liuokseen ja muodostamaisillaan myrskyisen toiminnan sakan.
Ja Nancy nautti siitä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen silmiänsä
sumensi raivottaren riemu, ja hänen teki mieli kallistaa päätänsä
taaksepäin ja päästää kimeä luikkaus taistelu-innosta. Se oli kaikki
hänen työtänsä. Hän oli koonnut nuo Groganin kapakan voimatekijät,
sijoittanut ne taitavasti ja helposti ja senjälkeen paiskannut ne
vastakkain.
Sitten laukesi revolveri, ja pamaus tunkeutui hänen tietoisuuteensa,
valaisten hänen mieltänsä kuten pilviä halkova salama valaisee öistä
ilmaa. Se ei ollut tahallinen eikä tähdätty laukaus. Eräs nuoremmista
miehistä oli hetken jännityksen kiihoittamana sallinut etusormensa
koukistua; kuula riipaisi pitkän sälön lattiasta ja upposi seinään.
Se oli merkki. Sekunnin kuluttua olisi parikymmentä revolveria
räiskynyt, kuulasateen sortamana ja repimänä olisi Teeku-Lew virunut
lattialla, kiemurrellen ja kirkuen, ja pinnistänyt viimeiset sielun-
ja ruumiin voimansa tyhjentääkseen revolverinsa murhaajiinsa. Mutta
merkin ja taistelun välillä oli se tärkeä sekunti, ja sinä hengähdyksen
pituisena aikana, Teekun parhaillaan kyykistyessä, syöksähti Nancy
miesjoukon lävitse, pyörähti ympäri ja hypähti pelurin eteen,
levittäen kätensä ikäänkuin lausuaksensa surmaavan yhteislaukauksen
tervetulleeksi. Miehiltä pääsi kauhun ähkäisy; tyttö seisoi heidän
edessänsä kiihtymyksestä punehtuneena, pelottomana, keveäjalkaisena
kuin tuuli ja innokkaana kuin lapsi.
Hän kuuli Teeku-Lewin takanansa hiljaa kiroilevan ällistyksestä. Teeku
ei ollut pettänyt ainakaan häntä, ja sen rehellisen pelin vuoksi hän
pelastaisi miehen hengen. Hänen rinnassansa kumpusi siihen tarvittava
tietoinen valta. Hän suuntasi eloisat silmänsä vuoroin toisiin, vuoroin
toisiin kasvoihin.
»Kumppanit», puhkesi hän puhumaan, »kaksikymmentä yhtä vastaan ei ole
tasaväkistä. Jos Teeku onkin ollut lurjus, ovat myöskin sangen monet
muut olleet lurjuksia. Suokaa hänelle mahdollisuus pelastaa henkensä!
Suostutteko siihen?»
Kukaan ei tahtonut vastata joukon puhetorvena; mutta kaikki supisivat
ihmeissään,
»He _myöntävät_ teille tilaisuuden pelastautua, Teeku», tulkitsi Nancy
päätänsä kääntämättä. »Pysytelkää takanani! Menemme suoraan etuovelle.»
Hänen edetessänsä pitkin seinää, väistyivät miehet pois tieltä.
Heidän mieltänsä kuohutti vielä surmaamisen kiihko, mutta he eivät
kestäneet hänen katsettansa. He sivuuttivat vaarallisimman kohdan
kuolemanhiljaisuuden vallitessa huoneessa, soluttautuivat pelipöytien
lomitse, saapuivat ovelle.
»Neiti», supatti Teeku hätäisesti äänensä väristessä heidän
siirtyessään eteenpäin, »jos joskus tarvitsette minua, kutsukaa minua.
Ristikot eivät jaksa estää minua tulemasta; seinät eivät pidätä minua;
ennenkuin menen helvettiin, palkitsen teille tämän!»
Heidän ehdittyänsä ovelle, syöksyi järjestysmies ulkoa kasvot
tuhkanharmaina ja revolveri kädessä.
»Mitä on tapahtunut?» huohotti hän.
»Tuolla sisällä», vastasi Nancy empimättä.
Järjestysmies kiiruhti ovesta saliin, ja Teeku-Lew sujahti ulos ja
riensi pitkin katua yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin vinhasti kiitävä
pilvenvarjo. Kymmenessä minuutissa aavikko nielisi hänet.
»Mitä on tekeillä?» karjui Levine. »Grogan, mikä se revolverinlaukaus
oli?»
Tukeva Grogan seisoi hervottomasti nojautuneena tarjoilupöytään. Hänen
omat kasvonsa olivat yhtä värittömät kuin järjestysmiehen.
»En tiedä», mutisi hän. »En tiedä mitään. Kysykää tytöltä!»
Joukossa oli syntynyt yleinen liike miesten työntäessä revolvereja
takaisin koteloihinsa, niin pian kuin taisteluvalmiin lainvalvojan
laihat kasvot ilmestyivät ovelle. Se ei jäänyt Levineltä huomaamatta.
Hän kääntyi tuikeasti silmäilemään Nancyä.
»Te!» huudahti hän. »Mitä olette nyt tehnyt?»
»Olen toiminut teidän edustajananne», vastasi tyttö huolettomasti.
»Neiti», kivahti Levine äkäisesti, »minulla on tosi mielessä. Mitä
täällä on tapahtunut?»
»Olette väärällä suunnalla, Bud. Jättäkää neiti rauhaan», kehoitti
Pätkä. »Ilman häntä olisi Teeku-Lew sellaisen paikan tarpeessa, jossa
kasvaa kaunokkeja, ja te saisitte täällä haistella savua ja ottaa
selkoa murhasta. Katsokaahan!»
Hän väänsi kangella irti lattialankun, joka oli epäilyttävästi notkunut
hänen jalkansa alla.
»Pojat, tulkaa tänne vilkaisemaan tätä — vipulaitetta!»
Järjestysmies astui ripeästi hänen luoksensa. Sinne keräytyneet miehet
murahtelivat yhteen ääneen.
»Mitäs tästä sanotte, Grogan?» huusi Bud Levine.
Kapakanisäntä mittasi katseellansa oven etäisyyttä, mutta muisti
sitten, kuinka vikkelästi Levine käsitteli revolveriansa, ja muutti
mielensä. Jalat eivät pysty taivaltamaan niin vinhasti kuin kuulat.
»Konnamaisia vehkeitä, Bud», vastasi hän. »Olen koko ajan aavistanut,
että Teeku on lurjus, mutta en ole saanut siitä varmaa todistusta.»
»Kirotun omituinen juttu, Grogan. Teidän on täytynyt saada suurin osa
tämän vivun tuottamasta voitosta.»
Grogan sai mielijohteen, ja hän henkäisi syvään helpotuksesta.
»Olette väärässä, Bud», virkkoi hän. »Minä sain vain määräprosentin, ja
minun oli luotettava Teekun sanaan siihen nähden, kuinka paljon sitä
tuli. Minun ei ole kannattanut panna kahta miestä ruletin ääreen. Hän
hoiti sekä hyrrän että rahat koko ajan.»
Se ei suinkaan ollut maailman uskottavimmalta kuulostava selitys,
mutta miehet olivat sinä päivänä jo olleet panemaisillaan toimeen
murhenäytelmän ja paljastaneet yhden varkaan. Se oli vienyt kärjen
heidän innoltansa. Groganiin luotiin monta epäilevää katsetta, mutta
muutamien sekuntien kuluttua alkoivat miehet siirtyä entisille
paikoillensa. Kaikki muut paitsi Bud Levineä, joka meni isännän
luokse, valitsi hetken, jolloin ketään muuta ei ollut lähettyvillä, ja
jupisi: »Taaskin, Grogan. Vielä kerran selviydyitte, mutta nyt se oli
hiuskarvan varassa. Ensi kerralla saatte kuulan ruumiiseenne, se on
hiton varma.»
»No, mutta mitä lempoa!» kivahti Grogan. »Miten minä voin estää
palkkalaisiani olemasta konnia?»
»Olkaa vaiti, Grogan», keskeytti järjestysmies harmistuneena. »Minä
tunnen teidät, Grogan, mutta en etsi selkkauksia, jollei niitä satu
tielleni. Jos miehet olisivat tänä iltana tehneet selvän Teekusta,
olisivat he jatkaneet puhdistusta ja päätyneet teihin. Painakaa se
mieleenne, Grogan, ja olkaa varuillanne. Teitä ei onnista aina. Mutta
sanokaahan» — ja hän veti rotevan isännän syrjään — »miten voin saada
tuon tytön pois Numero Kymmenestä?»
»Sanokaa te, miten se käy», ähkäisi Grogan, »ja minä teen sen
puolestanne — olipa meneteltävä kierosti tai rehellisesti. Kuka on tämä
uusi vieras?»
Groganin oven suussa seisoi hikinen, keski-ikäinen mies. Hänen
ratsastuspukunsa oli paksun tomun peitossa, ja helpon, hienon elämän
punerruttamat kasvot välkkyivät hiestä. Hän aukaisi paitansa kauluksen
ja leyhytteli ilmaa hatullansa, vaikka ilta olikin viileä. Tulija oli
John Scovil, johon ponnistus ja huolestuminen olivat tehonneet samalla
tavoin kuin päivänpaiste.
Hänen yksin jääneen hevosensa hirnuminen sen turhaan koettaessa kutsua
poistuneita takaisin oli herättänyt hänet varsin pian sen jälkeen,
kun Nancy ja hänen molemmat oppaansa olivat lähteneet leiristä, ja
hän nousi huopiensa välistä istumaan viimeisen kuorsauksensa vielä
kaikuessa korvissaan. Ja hän huomasi olevansa yksin.
Aluksi hänen unen sumentamat aivonsa eivät sitä oivaltaneet, mutta
vihdoin hän tajusi olevansa yksin keskellä tuntematonta aavikkoa
muassansa kaksi kuormamuulia ja ratsuhevonen. Yhäti hämmentyneenä
hän satuloitsi ratsunsa ja salli sen lähteä liikkeelle oman mielensä
mukaan. Tällä tavoin hän samosi umpimähkään kumpujen välitse tuhansien
hurjien, pelokkaiden kuvitelmien vaivaamana ja kauheiden aavistusten
kannustamana, kunnes hevonen vihdoin toi hänet Numero Kymmeneen ja
Groganin avoimen oven eteen.
Valo oli houkutellut hänet laskeutumaan ratsailta, ja nyt lasien tuttu
kilinä kiehtoi hänen korvaansa, mutta ovella hän seisahtui hetkiseksi
silmäilemään talon vieraita.
Huvittelu oli jälleen täydessä vauhdissa, ja hän näki arpakuutioiden
välkkyvän, kullan hohtavan ja jaettavien korttien vilahtelevan; ja
sitten hänen katseensa osui miellyttävään, valkoiseen täplään. Se oli
tyttö, joka oli — perin hämmästyttävää! — puettu mitä vilpoisimpaan,
ilmavaan, valkeaan kesäasuun ja jonka päässä kekotti samanvärinen,
pehmeä, pieni hullunkurinen hattu. Hän oli kuhisevan tungoksen
keskipisteenä. Hänen selkänsä oli Scoviliin päin, mutta hänen
etupuolellansa olevien miesten ilmeistä hän saattoi yhtä selvästi kuin
peilistä nähdä, että hänen kasvonsa olivat kauniit. Miehet tähystivät
häntä ikäänkuin lumottuina voimatta kääntää katseitansa pois hänestä.
Hän pelasi arpapeliä neljän miehen kanssa ja heitti parhaillaan
kuution. Hän menetti, mutta keikautti päätänsä ja nauroi maksaessansa
panoksen. Se oli ihmeellistä naurua. Se herätti John Scovilin mielessä
unohtuneen kevään tunnun, mutta sittenkin siinä oli tutunomainen
sointu. Hän siirtyi lähemmäksi tyttöä muistamatta janoansa, muistamatta
väsymystään, muistamatta häntä kalvaneita huolia.
Hänen silmissänsä oli janoinen ilme, samanlainen kuin sellaisen
vaeltajan silmissä, joka on ratsastanut erämaassa vesileili tyhjänä ja
illalla kuulee juoksevan veden suloista soittoa.
»Kuinka paljon?» kysyi muuan tytön pelikumppaneista pudistellessansa
kuutiota.
»Mitä vain haluatte», vastasi tyttö, »maasta ja mannusta hopeakolikkoon
saakka. Tulkaa mukaan, naapuri!»
Tyttö kääntyi; hän oli Nancy!