Järjestysmies Bud Levine oli vaarallisten miesten tuntija. Hän tunsi
ne samoin kuin musiikin rakastaja tuntee Beethovenin kappaleet, tunsi
ne yhdellä silmäyksellä samoin kuin taidearvostelija erottaa saman
koulukunnan maalaukset toisistansa. Hän tiesi, milloin hälisijä ei
tyytynyt ainoastaan reuhaamaan, vaan oli valmis myöskin iskemään, ja
milloin äänettömyys johtui typeryydestä, milloin taas jöröstä kiukusta.
Miehen askeleista hän osasi hyvin tarkalleen päättää, millainen ääni
lähtisi näkymättömän vieraan kurkusta, ja äänen soinnusta hän pystyi
arvaamaan millainen oli silmien välke.
Askelten huojumisesta hän saattoi päätellä, kuinka monta vuotta mies
oli elänyt satulassa, ja käden ja ranteen liikkeiden nojalla hän
erotti korttihuijarin näppäryyden revolverisankarin salamannopeista
tempaisuista. Hän tutki ihmisiä samoin kuin kirjojen rakastaja tutkii
kirjastojen niteitä. Hän maisteli Numero Kymmenen vaarojen eri
vivahduksia samoin kuin viinintuntija maistaa viinejä ja mainitsee
niiden valmistusvuoden ja -paikan.
Mutta kaikesta taidostansa huolimatta järjestysmies Bud Levine oli
ymmällä ajaessaan rotevia kumppanuksia Groganin kapakasta vankilaan.
Kaikista merkeistä, askelista, liikkeistä, äänestä ja silmistä,
päättäen nämä miehet olivat vaarallisia; nämä miehet olivat perehtyneet
revolverileikkiin, mutta sittenkin he olivat koulupoikien lailla
tapella katistaneet — eikä oikea revolverisankari kammoa mitään niin
pahasti kuin paljaan nyrkin iskua. Senvuoksi oli järjestysmies ymmällä.
Tappelun alkaessa hän oli ottanut revolverinsa valmiiksi esille. Hän
oli liian kaukana syöksyäksensä kamppailijoiden väliin, mutta hän oli
päättänyt revolverin välähtäessä yrittää nopealla laukauksella murskata
sen miehen käden, joka ensiksi paljastaisi aseen.
Mutta revolveria ei oltu väläytetty. He olivat seisseet vastakkain ja
läimäytelleet toisiansa kuin kaksi vaaratonta kulkuria. Ja Bud Levine
oli häpeissänsä; hän oli arvostellut heitä ihan nurinkurisesti, ja jos
hänen silmänsä alkaisi tällä tavoin häntä pettää, pitäisi hän pian
kaivossakilaista pitkien matkojen ratsastajana. Niinpä hän kuuntelikin
tuskaisen tarkkaavasti, kun kumppanukset ärähtelivät toisillensa
vankilaan mentäessä.
»Joka tapauksessa», virkkoi. Punainen Mack, »opit sinä tästä, miten
sinun vast’edes pitäisi puhua tytölle».
»Tytölle!» jupisi järjestysmies. Hän kallisti päätänsä kuullaksensa
paremmin.
»Mitä?» vastasi Kääpiö kiihkeän lämpimästi ja pärskäytti pois veren,
jota yhä valui hänen ylähuulellensa. »Luuletko minun tarvitsevan
sinulta opetusta käyttäytymisessä?»
»Kääpiö, sinä et ole milloinkaan pystynyt arvostelemaan itseäsi»,
huomautti Punainen Mack. »Otetaan esimerkiksi ne kappaleet, joita
soitat sillä kirotulla huuliharpullasi. Sinä olet tylstynyt, joten
luulet sen _olevan_ musiikkia. Tiedätkö, mitä se oikeastaan on?»
»No mitä?» kysyi Kääpiö hillityn kiihkoisella äänellä.
»Oletko koskaan kuullut muulin kiljuvan, naapuri», jatkoi Punainen
Mack, »kun se on oikein ikävissään sydänyöllä?»
Järjestysmies huoahti huojennuksesta. Nuo miehet olivat nähtävästi
vanhoja kumppanuksia, ja siinä oli heille kyllin syytä pidättyä
turvautumasta revolvereihin tapellessansa. Hän alkoi taaskin luottaa
omaan arvostelukykyynsä.
»No niin», murahti Pete käreästi, »mitä muulin kiljunnasta?»
»Ei mitään», vastasi Punainen Mack rauhallisesti, »muuta kuin se, että
aina kun olet alkanut soittaa huuliharpullasi, olen minä luullut sinun
koettavan matkia yöllä kiljuvaa yksinäistä muulia».
Järjestysmies kuuli Kääpiön henkäisevän syvään, niin syvään, että hänen
vankat olkapäänsä vavahtivat.
»Mack», tiedusti hän juhlallisesti, »onko tarkoituksesi tunnustaa
aina valehdelleesi minulle vakuuttaessasi pitäväsi soitosta ja minun
soitostani erikoisen paljon?»
»Kääpiö», myönsi Mack totuudenmukaisesti, »olen koettanut olla
loukkaamatta tunteitasi; mutta joskus, kun minun on ollut istuttava
alallani ja kuunneltava, olen hartaasti toivonut, että voisin tukkia
jollakin aineella korvani».
Kääpiö huokaisi.
»Niinpä niin, Mack», virkkoi hän, »jotkut ihmiset ovat sellaisia.
He eivät ole saaneet musiikkikorvaa. Olen toivonut sinusta jotakin,
mutta jollet pidä ainoastakaan soittamastani kappaleesta, lakkaan
toivomastakin. Joka tapauksessa on sinulla kummallisia ajatuksia, Mack.
Ajattelehan esimerkiksi niitä piloja, joita luet kalenteristasi.»
»Etkö pidä niistä?»
»Mack, minun on puhuttava sinulle totta.»
»Miksi sitten olet nauranut ja hohottanut niille näin monen vuoden
aikana?»
»Ollakseni loukkaamatta tunteitasi Mack. Mutta jotkut niistä piloista
ovat niin vanhoja, että isoisäni kertoili niitä muistellessaan
lapsuusaikojansa, ja kaikki muutkin ovat harmaantuneet ja ummehtuneet.
Mack, jos olisit lasketellut niitä piloja sata vuotta sitten, olisit
saavuttanut niillä menestystä, mutta nykyisin sinä niillä suorastaan
rääkkäät ihmisiä. Koska me nyt olemme eron kynnyksellä, ei minulla ole
mitään syytä salata sinulta totuutta.»
Punainen Mack käveli pää miettivästi kumarassa.
»Jos olisit käyttänyt järkeäsi, Kääpiö», sanoi hän, »ei meidän olisi
tarvinnut tapella ja erota tällä tavoin. Mutta sinun oli opittava,
ettei sinun sovi puhua naiselle ikäänkuin hän olisi potkiva, kesytön
hevonen.»
»Sinua hupsua!» kivahti Kääpiö. »Hänhän kääntyi poistuessaan katsomaan
taaksepäin ja hymyili minulle. Hän olisi lähtenyt suoraapäätä pois
kapakasta, jollei tungos olisi vienyt häntä muassaan pois luotani.
Mutta hän hymyili osoittaakseen ymmärtävänsä, että minä olin oikeassa
ja ettei siellä ollut sopiva paikka naiselle.»
»Hymyili sinulle? Kääpiö, sinä hourailet. Olet ollut huonossa kunnossa
jo jonkun aikaa, mutta tämä on ihan kaistapäistä. Katsos, Kääpiö, se
hymy oli tarkoitettu minulle. Hän tahtoi sillä huomauttaa, että minun
ei tarvinnut suuttua sinulle pahasti.»
»Mack, joskus puhut tosiaankin typerästi. Et kai ole humalassa, vai
oletko?»
»Joko taaskin loukkaat minua», ärähti Mack. »Vihjailetko sinä minun ja
Nancyn välisiin suhteisiin?»
»Kun pääsemme tyrmästä», uhkasi Kääpiö, »teen puhdasta jälkeä sekä
sinusta että suhteistasi ja —»
»Suu kiinni!» kielsi järjestysmies, ei kuitenkaan tarpeettoman
kiivaasti. Oikeastaan hänestä alkoi tuntua miellyttävän lohdulliselta,
ja hänen mielensä muuttui veljellisen ystävälliseksi sekä Mackia että
Kääpiötä kohtaan. Jos tyttö oli tehnyt hänestä narrin, oli hänellä
nähtävästi runsaasti seuraa.
Vankilan ulommassa huoneessa hän komensi kumppanukset seisomaan seinää
vasten, sillä aikaa kun hän itse avasi sisemmän, kiviseinäisen kopin
oven ja huusi vankia tulemaan ulos. Viimemainittu ilmestyi näkyviin,
hieroen silmiänsä.
»En mielelläni olisi teitä herättänyt», huomautti järjestysmies, »mutta
kahdelle on annettava etusija yhteen verrattuna. Teidän on majailtava
täällä. Nämä kaksi herrasmiestä saavat teidän paikkanne.»
Mutta Jerry oli nähnyt kumppanukset, ja nyt hän purskahti raikuvaan
nauruun. Sitä kesti niin kauan, että hänen oli nojauduttava seinään
pysyäksensä pystyssä.
»Siispä», virkkoi hän vihdoin kyetessänsä puhumaan, »tyttö on
lähettänyt teidät molemmat tänne?»
Molemmat isot miehet mulkoilivat häneen äänettöminä.
»Mistä hitosta», huudahti Levine, »tiedätte tytön olevan tämän takana?»
»Koska luin hänen ajatuksensa», vastasi Jerry. »Hän pudistaa heidät
pois vastuksistansa; hän laittautuu vapaaksi lähteäksensä retkeilemään,
omin päinsä, ja hänen retkeilynsä päättyessä, järjestysmies, on vanha
koppinne sullottu täyteen kuin sardiinirasia.»
»Smith», jupisi järjestysmies, »teillä on epäilemättä järkeä. Mellakan
nostattaminen käy siltä tytöltä yhtä luonnollisesti kuin potkiminen
mustangilta. Hei, te kaksi, marssikaa sisälle tuosta ovesta. Teillä ei
ole revolvereja, mutta teillä on nyrkkinne, ja jos haluatte selvittää
välinne tappelemalla, niin antakaa soida! Vilkkaasti sisälle!»
»Järjestysmies», ärisi Kääpiö, »hankkikaa valmiiksi luuta ja sanko. Kun
minä jätän Mackin käsistäni, on teidän hiukan siivottava ja korjattava
jätteet.»
»En tarvitse olla enempää kuin viisi minuuttia kahden kesken hänen
kanssansa», uhkasi Mack puolestansa heidän mennessänsä ovesta.
Järjestysmies sulki sen ja kääntyi sitten Jerryn puoleen, hymyillen
odottavasti.
»Toivoisinpa», sanoi hän, »saavani olla katsomassa sitä kamppailua».
»Tappelusta ei tule mitään», vakuutti Jerry.
»Minkä tähden ei?»
»Koska tyttö ei ole täällä näkemässä.»
»Totisesti, taidattepa olla oikeassa.» Järjestysmies hihitti. »Sieltä
ei kuulu muuta kuin haastelua. Ja sekin jo vaimentuu.»
»Se on varma», virkkoi Jerry. »Huomenaamulla he istuvat käsi kädessä
kuten koulutytöt. Nähkääs, mies, he ovat kumppanuksia. Miksi ette
istahda hetkiseksi tarinoimaan? Tarvitsette kyllä kaiken levon, jonka
suinkin saatte, ennenkuin tämä yö on kulunut.»
»Tytönkö tähden?» kysäisi järjestysmies.
»Hänen silmiensä», vastasi Jerry. »Niissä on hornamainen voima.»
»Antaisin sata dollaria», huoahti järjestysmies istuutuessaan, »jos
saisin hänet pois Numero Kymmenestä. Tämä kaupunki on aina ollut vain
askeleen päässä helvetistä, mutta se tyttö on siirtänyt sitä senkin
viimeisen askelen. Nyt olemme ihan portilla, Smith. Antoipa hän teille
totisesti hauskan mällin tullessansa tänne nauramaan teille.»
Jerry puri hammasta, mutta seuraavalla hetkellä hänen silmänsä
välähtivät eloisasti.
»Ei se ole mitään», sanoi hän, »siihen verrattuna, mitä minä teen
hänelle päästyäni vapaaksi».
»Kun tuli siitä puhe», huomautti järjestysmies, »on minun saatava
teiltä lupaus, ettette yritä karata, jos mielitte viettää yönne tässä
huoneessa».
»En anna sanaani», torjui Jerry virnistäen.
»Sitten panen teidät rautoihin, naapuri.»
»Tehkää niin. Otan —»
Hänen lauseensa katkaisi terävä pamaus, revolverin laukaus.
»Groganin salista!» huudahti järjestysmies ja syöksyi ovelle.
Hän pysähtyi vain lukitsemaan sen jälkeensä ja riensi sitten
juoksujalkaa kadun poikki Groganin kapakkaan.