Groganin vieraat oli vallannut jännitys, sitten kun pieni laudanpalanen
oli alkanut liikkua paperilla. Siitä oli kuiske levinnyt pokerpöytiin
ja harventanut onnenpelin ympärille kertynyttä ryhmää; ja nekin, jotka
vielä pelasivat tai vetelehtivät tarjoilupöydän ääressä, pitivät
silmällä ouijalautaa ja kuuntelivat sen lausumia.
Nancy tunnusteli lautaa kädellänsä; se huojui omituisen hontelosti
hänen kosketuksestaan, mutta hän huomasi, että sitä saattoi ohjata,
määrätä sen liikkumissuunnan ja että hän näennäisesti sitä koettamatta
saattoi panna kynän kirjoittamaan oman tahtonsa mukaan — varsin mitätön
havainto, mutta se innostutti Nancy Scovilia. Nämä hänen ympärillänsä
olevat miehet olivat keräytyneet maapallon sadoilta eri seuduilta,
he olivat väkeviä, toiminnanhaluisia miehiä, ja hänen käsissänsä oli
koje, jolla hän saattoi hallita heitä kaikkia. Hymyillen hän silmäili
heitä, milloin yhtä, milloin toista, ja silloin he aina hetkiseksi
nostivat katseensa häneen päin, mutta yleensä oli ilmassa rauhatonta,
taikauskoista epäilystä. He vilkuilivat toisiinsa ja tuijottivat Nancyn
valkeata kättä, joka nojasi lautaan.
»Mitä haluatte tietää?» kysyi hän.
»Ei mitään kenestäkään erikoisesti», ehätti muuan vastaamaan.
»Tiedustetaan jotakin yleistä — jotakin, mikä koskee koko joukkoa —»
Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä vaikka Nancy vielä katsoikin häntä
silmiin, alkoi ouijalauta liikkua. Se piirsi paperiin pitkän viirun ja
kirjoitti vielä paperin reunaan saavuttuansakin. Niin sujuva kirjoitus
nostatti innostuksen sorinan, ja alettiin tavata sanoja.
»Tässä huoneessa on karjanvaras, ja —»
»Ja mitä?» urahti parikymmentä ääntä. Numero Kymmenen miehissä ei ollut
kovinkaan monta sellaista, joka ei silloin tällöin olisi siepannut
laumasta harhautunutta nautaa, mutta eräs näistä viattomista — hän
oli poikavuosiltansa alkaen haeskellut kultasuonia — levitti jalkansa
haralleen ja urahti: »Kysytään sen kirotun lurjuksen nimeä! Jatkakaa,
neiti, ja koettakaa, ilmoittaako lauta nimen.»
Pyytäjän ympärillä olevassa ryhmässä syntyi liikettä.
»Olemmeko me poliisien käskyläisiä?»
»Ottakoon järjestysmies kiinni karjanvarkaan! Se ei ole meidän asiamme.»
»Te kysytte liian paljon, naapuri.»
»Entä vielä? Pankaa se takaisin paperille, neiti!»
Tottelevaisesti Nancy nosti laudan paikalleen ja alkoi uudelleen.
Nytkähdellen, huojuen ja horjahdellen, ikäänkuin jonkun rauhattoman
hengen ohjaamana alkoi pieni, sydämenmuotoinen laudanpala liikkua
paperilla, ja Nancyn käsi lepäsi sen varassa niin hervottomana, että se
näytti vetävän muassansa hänen vastahakoista käsivarttansa.
Tällä kertaa kynä täydensi lauseen:
»Ja vaitelias, pitkäkannuksinen mies on hänen jäljillään.»
Taaskin liikettä, mutta tällä kertaa ei niin peittelemättä. Jokainen
silmäili salavihkaa naapurejansa ja huomasi monta harvapuheista miestä,
ja viidestä oli ainakin kahdella pitkät kannukset.
Groganin salissa tapahtui silmänräpäyksessä muutos. Hetkistä
aikaisemmin olivat kaikki hoilottaneet hyvinä ystävyksinä, mutta nyt
melu vaimeni. Miehet alkoivat vilkuilla ovelle. He siirtyivät mukavan
välimatkan päähän muista; pieni yhteen sulloutunut joukko harveni,
kunnes parvessa olisi saattanut päästä mihin suuntaan hyvänsä.
Hampaat painuivat lujasti vastakkain, silmiin tuli kylmä välke ja
niiden katse harhaili rauhattomasti sinne tänne, kädet muuttuivat
kovin hermostuneiksi, ja kaikki olivat hieman ärtyneitä, koska heidän
takanansa oli muita. Jos koiran pintaa raapaistaan, niin sen alta hyvin
todennäköisesti löytyy susi. Nancy oli raapaissut Numero Kymmenen
pintaa, ja nyt alkoivat hampaat paljastua.
»On turhaa puhua miehistä», huomautti joku joukosta. »Minä puolestani
haluaisin tietää, minkä tähden tämä ruletti ei kertaakaan ole
sanottavasti menettänyt.»
»Tämä ei ole mikään ajatusten lukija», tokaisi hänen kumppaninsa
ivallisesti. »Mitä sinä siltä odotat?»
Mutta Nancy muisti Teeku-Lewin jalan hapuilleen ikäänkuin jotakin
tavoitellen ja sitten vetäytyneen takaisin. Häntä alkoi äkkiä pahasti
kiukuttaa. Hän tosin oli selviytynyt suuritta tappioitta, mutta jos
hyrrässä tosiaankin oli konnanjuonia, oli mahdollisimman katala rikos
petollisesti nylkeä näitä rotevia, väkeviä huolettomia tuhlareita.
Muutoinkin hupeni raha heidän hyppysissänsä kuin savu, ja jos heille
viritettiin pauloja, jos heiltä kavalasti peijattiin rahat, jotka
olisi melkein saatu pyytämälläkin, oli se niin halvan roistomaista,
että Nancyä puistatti. Ja Numero Kymmenen miehiä kohtaan hän tunsi
sisarenhellyyttä, johon omituisesti sekaantui ilkeätä kiusaamisen halua.
Hänen sormiensa taidokkaan painostuksen alaisena alkoi ouijalauta nyt
kirjoittaa viimeisen kysymyksen vastausta.
»Katsokaa lattian alustaa ruletin takana!»
Tämän lauseen näkivät Nancyn ympärille tunkeutuneet katselijat
piirtyvän laudan jälessä paperille.
»Jarru, lempo soikoon!» kuului kuin hiljainen ukkosenjyrähdys Nancyn
korvan juuressa. »Ja minä olen pannut viisisataa dollaria tuohon
konnanvehkeeseen, niin totta kuin olen pannut viitosen. Pojat, revitään
lattia auki ja katsotaan!»
He poistuivat ouijapöydän ympäriltä; Nancykin unohtui heidän
tunkeutuessansa ruletin luokse. Heidän tulonsa ensi aalto hajoitti ne
harvat, jotka olivat siellä pelaamassa. Etumaiset ympäröivät ruletin
ja Teekun, kun taas käytännöllisemmät menivät etsimään vasaroita ja
kirveitä lattian murtamista varten. Sitten he riensivät takaisin
työhön. Ei kuulunut kiljuntaa eikä kirouksia, vaan ainoastaan hiljaista
jupisemista, joka suuresti muistutti äkäisten mehiläisten surinaa —
ääntä, joka panee maailman voimakkaimmankin petoeläimen lähtemään
käpälämäkeen.
He tunkeutuivat Teekun ympärille ja työnsivät lukumäärällänsä häntä
hoippuen peräytymään. Ensimmäinen kirveenisku halkaisi lankun.
»Hei!» kirkaisi Teeku-Lew. »Heittäkää sikseen se puuha!»
Hänen äänensä oli terävä ja kimakka kuin pikku pojan. Melkein
nyyhkyttäen raivosta hän sysi luotansa häntä likistäviä miehiä. Hänen
sanansa tulivat kirskuvina.
»Hajaantukaa, te paksut ääliöt — senkin läski- ja jauhosyöttiläät!»
Itse Grogan syöksähti vastaiselta suunnalta paikalle ja karjui: »Mitä
hemmettiä täällä on tekeillä? Mistä olet tuon kirveen siepannut, Pete?
Kirottua, sitä et tee!»
Sillä Pete nosti kirvestä iskeäksensä lattiaa uudelleen, ja Grogan
väänsi helposti aseen hänen käsistään.
»Mikä teihin on oikein mennyt, hyvät herrat!» mylvi hän. »Oletteko
pureksineet hulluruohoa?»
Miehet peräytyivät vähän, kaihtaen osittain Groganin vankassa kourassa
olevaa kirvestä, osittain Teeku-Lewin kimeitä raivonpurkauksia.
»Me aiomme repiä irti osan tästä lattiasta nähdäksemme, mitä sen alla
on», selitti Pete, joka oli ryhtynyt toisten puhetorveksi. »Me emme
tahdo vahingoittaa teitä, Grogan — jollemme löydä mitään kieroa. Mutta
tuossa hyrrässä on aina ollut jotakin vinossa.»
»Repiä auki minun lattiani?» jyräytti Grogan, ja hänen silmänsä
supistuivat vaarallisesti kiiluviksi pisteiksi. »Sitä ennen minä
lähetän teidät helvettiin! Viskaa pois se kanki, Pätkä, tai minä
halkaisen pölkkymäisen kallosi!»
Pätkä oli äsken saapunut kaivoksilta ja menettänyt suurimman osan
säästöistänsä tässä samassa ruletissa. Hän pudotti nöyrästi lattialle
kiilan ja myöskin vasaran; mutta kun hän oikaisihe, oli hänen oikea
kätensä merkitsevässä asennossa lanteella.
»Kuules nyt suoraan, Grogan», virkkoi hän tyynesti. »Me otamme tästä
selvyyden. Älä ole narrimainen! Jos turmelemme osan lattiaasi, niin
minä vastaan siitä.»
Hän kouraisi taskustansa joitakuita kultakolikkoja ja kilisytti niitä
vasemmassa kädessään.
»Nämä kai riittänevät vahingon korvaukseksi. Me emme väitä, että sinä
olet kiero, Grogan, mutta Teekussa on aina ollut jotakin kummallista.
Hän ei ole näiden seutujen miehiä.»
Se tarjosi Groganille pelastautumismahdollisuuden, ja epätoivoissansa
hän tarttui siihen.
»Tehkää kuten haluatte, pojat», myöntyi hän, »jos epäilette hyrrässä
olevan jotakin kieroa. Mahdollisesti Teeku _on_ peukaloinut sitä.»
»Peukaloinut sitä? Minä? Työnnätkö kaikki minun niskoilleni?» kirkui
Teeku-Lew. »Sinä halpamainen kynijä, etkö sinä olekaan ollut siinä
mukana? Päästäkää minut pois! Minä olen erossa koko roskasta!»
»Mutta meidän välimme eivät ole selvät», kivahti Pätkä. »Eivät hitto
vieköön olekaan. Hei, Pete, seisauta se laiha rotta!»
»Takaisin nurkkaan!» karjaisi Pete. »Takaisin! Tai nitistän sinut
kuoliaaksi, Teeku.»
Teeku oli koettanut suikertautua tungoksen lävitse, mutta palasi
nyt nurkkaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Hartioittensa
jymähtäessä seinään hän tempasi revolverin. Se oli lyhytpiippuinen,
viisiviidettäkaliiberinen, pullea, naurettavan näköinen ase, mutta
nähtävästi sitä oli usein käytetty, ja Teeku-Lewin eteen muodostui
tyhjä piiri, joka laajentui joka hetki lammikkoon pudotetun kiven
nostamien väreiden lailla. Sillä Teekun kasvot olivat värittömät
muustakin kuin pelosta, ja hänen helmimäisissä silmissänsä kiilsi
murhanhimo. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ei pelosta, vaan
vimmaisesta surmaamisen halusta.
»Nyt olen täällä», sanoi hän, äänen kulkiessa vinkuvasti nenän kautta.
»Mitä minusta tahdotte?»
»Sen ilmaisemme sinulle yksitavuisilla sanoilla», lupasi Pete. Hänen
kädessänsä oli pitkä revolveri, ja kymmenkunnan muun miehen kädessä
välkkyivät aseet.
»Heitä revolverisi lattialle, Teeku», neuvoi Pätkä. »Asemasi on
toivoton.»
»Sinä hupsu!» kiljaisi Teeku. »Lähden helvettiin ilomielin, jos saan
lähetetyksi muutamia teitä miekkosia samaan matkaan.»
Kukaan ei vastannut siihen mitään — siihen ei voitu vastata muutoin
kuin yhdellä tapaa. Groganin kapakassa syntyi hiljaisuus, joka hiipi
miehestä mieheen kuin elävä olento. Rehentelemällä ja peloittelulla
selviytyminen oli mahdotonta, mahdotonta oli myös pakeneminen.
Teeku-Lewin oli kuoltava, mutta ennenkuin hänen silmänsä ummistuisivat,
osuisivat hänen kuulansa häntä ympäröivään, taajaan sulloutuneeseen
miesjoukkoon.