Lain kouralla oli merkillisesti jäähdyttävä vaikutus sekä Kääpiöön että
Punaiseen Mackiin. He nousivat pystyyn, pahasti ryvettyneinä, veren
tahraamina ja äkäisesti tähyillen toisiansa, mutta nyt heihin varmasti
pystyi järki, sillä Bud Levinen silmien ilme tavallisesti selvitti
hurjistuneimmankin miehen mielen.
»Kääntykää oveen päin ja alkakaa marssia!» käski järjestysmies.
»Älkääkä marssiko liian nopeasti. Jos sen teette, saatan minä
seisauttaa teidät, ja jos minä teidät seisautan, voitte jäädä
liikkumattomiksi pitkäksi aikaa.»
Hän ei paljastanut revolveriaan, mutta hänen oikean kätensä hermostunut
nytkähtely kertoi aika paljon sellaiselle, joka sitä ymmärsi. Numero
Kymmenen oli tarkkaillut järjestysmies Bud Levinen työskentelyä jo
kauan tätä ennen. Ja nyt Numero Kymmenen väistyi syrjään sävyisesti
kuin keritty lammas eikä edes määkinyt. Ainoastaan Nancy uskalsi
sekaantua. Hän astui Levinen luokse.
»Järjestysmies», virkkoi hän, »aiotteko oikein tosissanne pidättää
heidät?»
»Neiti Scovil», vastasi järjestysmies, »siltä varmasti näyttää».
»Mutta mitä pahaa he ovat tehneet kenellekään muulle kuin itsellensä?»
Järjestysmies katsahti Kääpiön verisiin kasvoihin ja punatahraiseen
paitaan ja virnisti sitten.
»Täällä ei ole tapahtunut murhia, neiti, ja minä aion ne estää. Mutta
tappo oli kyllä ihan lähellä. Nämä miehet saavat levätä tyrmässä.»
Nancy kääntyi kumppanusten puoleen silmissänsä pehmeä säälin ilme.
Toisella kädellänsä hän tarttui Kääpiön jäntevään nyrkkiin ja puristi
toisella Punaisen Mackin kovia, laihoja sormia.
»Olen pahoillani», mutisi hän, »hyvin pahoillani!»
»Älkää välittäkö mitään koko jutusta», koetti Mack rauhoittaa. »Hän
haki tätä jo kauan. Hän ei koskaan ole osannut kunnollisesti puhutella
naista.»
Kääpiö pyyhkäisi vapaalla kädellänsä verta kasvoistaan. Toisella hän
puristi Nancyn sormia.
»Tuonnempana peittoan hänet hyväksi», vakuutti hän. »Hän on aina ollut
vastuksinanne, neiti.»
»Eteenpäin!» komensi järjestysmies, ja kulkue sujuttautui ovesta
kadulle.
Heti sen mentyä se unohdettiin. Pöytien ääressä alkoi korttipeli
uudelleen, rulettihyrrä pyöri taaskin, lasit välkkyivät ja kimaltelivat
tarjoilupöydällä; ja melkoinen ryhmä odotti, pitäen silmällä Nancyä.
Numero Kymmenen huomio oli äsken suuntautunut toisaalle, mutta nyt se
palasi vakavaan puuhaansa, rahantuhlaamiseen.
»Meluisa miespari, ne kaksi, jotka saapuivat seurassanne tänne»,
huomautti Kalju, nilkutettuansa Nancyn luokse. »Enimmäkseen Numero
Kymmenen on tavattoman hiljainen, kunnes tulee vieraita. Tällaista
hälinää ei ole ollut sen illan jälkeen, jona Wendell-vanhus löysi
kultasuonensa ja ripusti ouijansa, manauslautansa, tuonne seinälle.»
Samassa lähestyi itse mahtava Grogan tyttöä, pyytäen häntä laulamaan,
ja häntä tukeaksensa nostivat toiset huudon, mutta Kaljun huomautukset
olivat virittäneet Nancyssä innostuksen kipinän.
»Kertokaa minulle Wendell-vanhuksesta!» pyysi hän.
»Hän oli kummallinen, iäkäs hupakko», alkoi Kalju, »tuli tänne ja
istui tuon pöydän ääressä iso paperiliuska levitettynä eteensä ja
lisäksi laudankappale, jonka toisessa päässä oli kynä. Hän pani kätensä
laudalle, ja kynä alkoi kirjoittaa — ainakin Wendell-ukko väitti
sen kirjoittavan, mutta me emme siitä paljoakaan kostuneet. Pelkkää
riipustelua. Mutta Wendell-vanhus ihan ihastui. Hän nimitti vehjettänsä
ouijaksi ja vakuutti ouijan ilmaisseen hänelle runsaan kultasuonen
vuoristossa.»
»Oliko ukko mielipuoli?» tiedusti tyttö.
»Siltä se kuulostaa, neiti», myönsi Kalju, »mutta hän meni vuoristoon
sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei olisi uskonut löytävänsä kullan
hiventäkään, ja palasi kolmen kuukauden kuluttua Numero Kymmenen kautta
muassansa kokonainen taakka kultahietaa. Hän piti Numero Kymmentä
humalassa kaksi päivää ja ripusti ouijansa tuonne seinälle. Sen jälkeen
ei täällä ole ollut niin meluista, ennenkuin — suokaa anteeksi, neiti —
ennenkuin te tulitte kaupunkiin.»
Huoneen nurkassa riippui nuoranpätkän varassa seinällä pieni, ohut,
kolmikulmainen puukappale. Kun Nancy halusi katsella sitä tarkemmin,
nouti Kalju sen hänelle, ja hän tarkasti sitä yksityiskohtaisesti. Se
oli aivan sileä, kehnosti öljytty puupalanen, karkeatekoisen sydämen
muotoinen. Kärjessä ei ollut mitään muuta kuin reikä, johon kynä oli
pistetty. Kolmion leveässä alapäässä oli kaksi pientä, honteloa pyörää.
Ne olivat kaksi tukipistettä, ja kolmantena, kolmion kärkenä, oli
laudan reikään sovitetun kynän kärki.
Koje oli perin yksinkertainen. Kun se pantiin sileälle pinnalle
levitetylle paperille, alkoivat hontelot pyörät vähäisimmästäkin
paineesta liikkua, ja kynän kärki siirtyi epäsäännöllisesti
sinne tänne, piirtäen harakanvarpaita, jotka saattoivat näyttää
kirjoitukselta, mutta saattoivat olla näyttämättäkin.
Päästyänsä ouija-laudan tarkastelussaan näin pitkälle Nancy oli
ojentamaisillaan sen takaisin Kaljulle, mutta havaitsi samassa
jonkinlaisia kirjaimentapaisia laudan alapinnassa. Puhallettuansa pölyn
pois hän erotti seuraavat lyijykynällä kirjoitetut, pehmeään puuhun
painuneet sanat: »Minun avullani kirjoittava käsi kuvaa entisyyttä,
vastaisuutta ja ihmisten sydämiä.» Nancy luki sen ääneen ja naurahti
Kaljulle.
»Uskotteko sitä?» kysäisi hän.
»En oikein tiedä», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan. »Minä
en halua leikitellä tuollaisilla vehkeillä. Vanhalle Wendellille
se tuotti kultaa. Kenties se tuottaisi jotakin muuta seuraavalle
käsittelijälleen. Niin; minä en usko siihen, mutta en epäilekään; olen
siinä välillä.»
Mutta Nancy halusi koettaa ouijalautaa, minkä vuoksi Grogan itse toi
hänelle talteensa eksyneen käärön seinäpaperia. Sen toinen puoli oli
kyllin laaja ja valkoinen, ihanteellinen laudan kynästä lähtevää
kömpelöä töherrystä varten. Nancylle vedettiin tuoli sen pöydän ääreen,
jolle paperi ja lauta sijoitettiin, ja ryhmä uteliaita katsojia kertyi
ympärille.
»Minun muistaakseni», huomautti Grogan, »Wendéll-vanhus vain piti sillä
sormenpäitänsä hyvin keveästi, ja koje sitten kirjoitti ilman muuta.
Minä en saanut selvää sen sanoista, mutta Wendell-ukko erotti kaikki
ihan tarkasti. Hän sai siitä kokoon sanoja, mutta minusta se näytti
samanlaiselta kuin pikku lapsen töherrys.»
»Koettakaa te!» kehoitti Nancy ja työnsi lautaa Groganiin päin.
Mies tarttui siihen, virnistellen arkailevasti.
»En minä siihen usko», vakuutti hän hymyilevälle joukolle. »Mutta
jotakin kummallista siinä on. Se tuntui antaneen ihan oikean vihjauksen
ukko Wendellille, pojat. Mutta ensin on kysyttävä jotakin, ennenkuin se
kirjoittaa. Wendell vanhus jupisi kysymystänsä, ja sitten koje tuhersi.
Mitä tahdotte tietää, miehet?»
Heti luikkasi joku älyniekka katselijapiirin takaa: »Millainen mies on
Grogan?»
»No niin», hymähti Grogan, »katsotaanhan, mitä se siitä sanoo».
Hän laski paksut sormensa pienelle laudalle. Aluksi se ei
hievahtanutkaan.
»Taikauskoa», naurahti joku sivullinen. »Siitä ei heru mitään. Sen
viime kerralla kirjoittaessa olivat he kaikki varmasti humalassa,
Wendell muiden muassa.»
Mutta tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, kun lauta jo liikahti. Ehkä
se johtui siitä, että Grogan oli hieman muuttanut kätensä asentoa.
Kömpelötekoiset pyörät huojuivat hieman, ja kynä piirsi useita pisteitä
ja viivoja ja sitten pitkän, mutkikkaan viirun. Grogan nosti lautaa, ja
monta päätä kumartui pöydän puoleen lukemaan lausuntoa.
»E - i», tavasi Nancy. »Se vakuuttaa, etteivät miehet olleet humalassa,
kun se kirjoitti viime kerralla. Koettakaahan uudelleen, herra Grogan!
'Millainen mies on Grogan?’»
Nyt ei enää naurettu niin paljoa. Synkän kummastelevan, milteipä
pelokkaan näköisenä Grogan laski kätensä jälleen laudalle. Tällä kertaa
se alkoi vähääkään epäröimättä liikkua paperilla, ja kynä piirsi
nopeasti viiruansa. Se seisahtui; Grogan nosti pienen kojeen pöydältä,
ja taaskin peittyi paperi heti varjoon, kun päät kumartuivat sitä
tähystämään.
»K - o - n - n - a», tavasi Nancy. »Konna!»
Varjostavat päät kohosivat äkkiä pystyyn.
»Ha, ha, ha, ha!» hohotti joku. »Grogan on konna. Hän itse väittää
niin!»
»Kuka siellä nauroi?» karjaisi Grogan, puristaen kätensä isoksi
nyrkiksi. »Mikä tyhjäkalloinen tolvana nauroi moiselle?»
Hän tähysti miesjoukkoa, turhaan etsien uhittelevia kasvoja, ja ärisi,
kun ei sellaisia löytänyt.
»Se on typerä ajatus» kiivasteli hän, mulkoillen ympärillensä, koettaen
löytää jotakin, mihin purkaisi kiukkunsa. »Se on hullujen peliä, tuiki
järjetöntä.»
Ja hän mennä tömisti tarjoilupöytänsä ääreen, samalla kun hänen
takaansa kuului hiljaista, hillittyä hyminää, joka saattoi olla heikkoa
naurua tai miettiväistä kuisketta.
»Koettakaa te nyt», ehdotti Nancy Kaljulle ja sysäsi lautaa häneen päin.
Mutta Kalju pudisti heti päätänsä jyrkän epäävästi.
»Tuosta ouijalaudasta ei lähde hyvää. Se ei enää kaiva kultaa, ja hyvin
todennäköisesti se on alkanut tehdä jotakin muuta. Minä en halua kajota
siihen ollenkaan, neiti.»
»Kenties sillä on varastossa joitakuita hyväilynimityksiä sinulle,
Kalju», sanoi joku miehistä, ja nauru remahti jälleen.
»No, te sitten», kehoitti Nancy viimeistä puhujaa.
Mutta mies vetäisi kätensä pois ja piti niitä poikien tavoin selkänsä
takana.
»En minä, neiti. Minulla ei ole mitään erikoista halua käyttää sitä.»
Taaskin naurua, sillä Mclntosh oli tunnettu mies.
»Koettakaa te!» pyydettiin Nancyä, ja tottelevaisesti hän laski hennot
sormensa laudankappaleelle.