Helppoa ei kuitenkaan ollut päästä pois miesjoukosta. Miehiä oli
sulloutunut järjestysmiehen ja oven väliin, kookkaita, rajuja,
suuttuneita miehiä. He olivat kuulleet tytön laulavan, nähneet hänen
nauravan; Nancy Scovilin riistäminen heiltä oli samanlaista kuin
leikkikalun anastaminen lapselta.
Pahinta oli se, että Punainen Mack ja Kääpiö-Pete ehättivät hänen
luoksensa ja työntyivät hänen ja järjestysmiehen väliin.
Kääpiö laski ison kätensä Levinen olalle ja murahti hänen korvaansa:
»Kuunnelkaa sanojani, naapuri, ja pitäkää varanne! Tämä neiti on täällä
meidän seurassamme eikä lähde kuhertelemaan kenenkään sellaisen kanssa,
jota me emme tunne.»
Järjestysmies katsoa muljautti häneen äkäisesti.
»Kiitos!» ärähti hän. »Mutta kuulkaahan, te roteva läskipää! Jos
tarvitsen neuvoja —»
»Olkaahan toki!» huudahti Nancy, pujahtaen heidän väliinsä. »Minä
_pyysin_ häntä saattamaan itseäni. Sitäpaitsi — minä olen oma
määrääjäni. Lähdemmekö?»
Viimeiset sanat olivat järjestysmiehelle, joku seisahtui luomaan
uhkaavan katseen Peteen, ennenkuin pyörähti ympäri ja tarttui tytön
käsivarteen. Hetkisen kuluttua he olivat kadulla, ja miesjoukko oli
heidän takanansa.
Jos silloin olisi äänestetty siitä, kuka oli Numero Kymmenen vihatuin,
kiusallisin harminkappale, olisi järjestysmies Bud Levine saanut
varmasti enimmät äänet. Nancy tiesi sen, ja Levine arvasi hänen sen
tietävän. Hän tuntuikin haluavan korvata sen olemalla erikoisen
herttainen Budille. Eipä siltä, että viimemainittu olisi miellyttänyt
häntä paljoakaan enemmän kuin pelisaliin jääneet miehet; sillä Groganin
kapakassa hänestä oli tuntunut kuin olisivat hienot, näkymättömät
langat yhdistäneet kaikki nuo väkevät, karkeat miehet häneen. Ja niissä
langoissa liikkui sähkövirta, joka värähdytti häntä. Olipa hänestä
joskus, kuten esimerkiksi laulaessansa, tuntunut siltä kuin olisivat
kaikki miehet seisoneet hänen kämmenellänsä ja hänen olisi tarvinnut
vain puristaa kätensä nyrkkiin nähdäksensä heidän kiemurtelevan.
Se oli kaikki Nancystä tuiki uutta. Hänen entisessä, yksitoikkoisen
uneliaassa elämässänsä miehet olivat olleet vain sisällyksettömiä
maanmerkkejä, tuskin eloisampia kuin kummut eivätkä puoliksikaan niin
miellyttäviä kuin vihreät puut. Nyt he olivat erilaisia, hämmästyttävän
erilaisia. He olivat tavattomia voimia, jotka vaikuttivat häneen
omituisesti. Hän piti heistä kaikista. Oli hauskaa olla heidän
läheisyydessänsä. Rumimmatkin, karkeimmatkin kasvot Groganin kapakassa
kiehtoivat Nancyä, koska hän vaistosi niissä rajatonta voimaa,
päättäväisyyttä, vaaraa.
Groganin kapakan ulkopuolella hänestä tuntui kuin olisivat sadat häntä
pidelleet näkymättömät kädet hellittäneet otteensa. Raikas yö-ilma
hiveli hänen kasvojansa; hänen yllänsä säihkyivät tähdet keltaisina
matalassa, äärettömässä holvissa ikäänkuin upeaan samettiin kiinnitetyt
keltaiset timantit. Ja hänen vierellänsä asteli yksi ainoa mies,
joka oli pystynyt tuomaan hänet pois Groganin salista vastustuksesta
huolimatta. Hän oli voimakkain, ja Nancy halusi hieman suitsuttaa hänen
kunniakseen.
»Pitkäsarvisia äkäpäitä!» jupisi järjestysmies kiukkuisesti itseksensä.
»Hurjia miehiä — tappelupukareita — joskus vielä panen heidät koville!»
»No, mutta kuulkaahan», vastusti tyttö innokkaasti, »hehän ovat
mainiota joukkoa. En koskaan ennen ole tavannut sellaisia miehiä!»
»Neiti», vakuutti Levine juhlallisesti, »saatte uskoa sanojani: heidän
ja muiden miesten välillä on samanlainen erotus kuin villien mustangien
ja kesyjen hevosten välillä.»
Mutta äkkiä Nancy seisahtui keskelle katua ja kääntyi järjestysmieheen
päin; hotellin lyhdyn valo väikkyi omituisesti hänen kasvoilleen ja
valaisi hänen hymyään.
»Mutta, järjestysmies Levine», huudahti hän, »tehän olette ihan
samanlainen kuin kaikki muut — vain voimakkaampi — ja juuri senvuoksi
pidän teistä niin paljon!»
Sitten hän käveli Levinen rinnalla edelleen vankilaa kohti.
Järjestysmiehen päätä huimasi. Syynä eivät niin suuresti olleet
tytön sanat kuin niiden lausumistapa. Useimmiten kahlehtii naista
sovinnaisuus, joka sumentaa hänen silmäinsä välkettä, hillitsee
hänen hymyänsä ja tekee hänen äänensä vakavaksi ja yksitoikkoiseksi,
mutta Nancyn katsoessa järjestysmieheen naisellisuus leimusi hänen
silmissänsä, valoi sointua hänen ääneensä ja värähdytti hänen huuliansa.
Järjestysmies henkäisi syvään, väkevästi, ja se vaikutti kuin tulinen
Samos-viini, pannen hänen aivonsa humisemaan. Hänen oli mahdoton
aavistaa, että Nancyssä nyt vavahteleva voima oli vuosikausien
aikana hillittyä tarmoa, joka riehahti valloilleen yhtenä ainoana
myllerrysiltana, että tyttö olisi puhellut kelle miehelle tahansa
samalla tavoin kuin nyt puheli hänelle, kävellyt yhtä likekkäin kenen
muun miehen kanssa tahansa ja hyräillyt samalla tavoin hiljaisen
hillitysti.
Mutta heidän astellessansa loppumatkaa vankilaan järjestysmies laski
päässänsä nopeasti yhteen numerosarekkeita. Hän pohti, jaksaisiko hän
tuloillansa tarjota mukavan toimeentulon sellaiselle vaimolle. Ja
avatessaan asuntonsa ovea hän päätteli, että hänen oli luovuttava tästä
ankarasta elämästä. Kun hänellä oli joku, jonka tähden elää —
»Missä hän on?» keskeytti tytön ääni hänen ajatuksensa.
Yhäti liikkuen kuin unissakävijä järjestysmies aukaisi kopin oven lukon.
»Hei, mies!» huusi hän. »Tulkaa ulos!»
Ja Jerry Aiken, toiselta nimeltä Jeremias Smith, seisoi nojaten oveen,
ja lamppu, jonka järjestysmies oli hetkistä aikaisemmin sytyttänyt,
valaisi häntä hyvin.
»Te!» huudahti Nancy Scovil ja purskahti nauruun, joka raikui huoneessa
sointuvana kuin musiikki. »Te!»
»Hohoi!» vastasi Jerry vähääkään nolostumatta.
»Tunnetteko tämän miehen?» tiedusti järjestysmies.
Nancy ei kiinnittänyt hänen lainkaan huomiota, vaan meni vangin luokse.
»Uhuu!» äänsi hän nuuhkien tultuansa likemmäksi. »Oletteko koettanut
muuttaa itseänne ruusuksi?»
»Yhtä suloiseksi kuin laulu on, niinkö?» virnisti Jerry.
»Laulu vankilassa», jatkoi Nan. »Kopissa rauhanhäiritsemisestä? En ole
tiennyt Florida-veden käyvän päähän.»
»Viisitoista prosenttia alkoholia», vastasi Jerry. »Sangen hyvää
hätätilassa. Maistakaa sitä joskus!»
Nancy istuutui ja kallistui taaksepäin tuolissa, yhäti nauraen.
Järjestysmies silmäili heitä vuoroin kumpaakin perin ällistyneenä.
»Mutta onpa teitä pehmitetty, Jerry.»
Aiken hypisteli paitansa risaisia jätteitä.
»Niin», vastasi hän hymyillen, »kaikki muu tuhoutui paitsi tuoksuani».
»Pysykää loitolla!» huusi tyttö, nostaen kättänsä. »Jerry, te nousette
_minun_ päähäni.»
»Tietysti. Suokaa minulle aikaa, tyttö; minä olen vasta alussa.»
»Milloin arvelette pääsevänne täältä pois.»
»Levättyäni perinpohjaisesti», vastasi Jerry, virnistäen
järjestysmiehelle. »Mutta mitä on teille tapahtunut, Nan? Te olette
hereillä!»
Hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta ja innosta, valmiina
ponnahtamaan hämmästyksestä ja valppaudesta. Ja Nancy puolestansa
näki hänet uusin silmin. Jerryn verrattain tavallisen vartalon editse
lipui Groganin vieraiden hahmoja, rotevia miehiä, järeäkouraisia,
tuikeasilmäisiä miehiä, jotka ulkomuodosta päättäen olisivat
ponnistamatta pystyneet rusentamaan tämän miekkosen. Ja sitten Nancy
muisti itse Groganin pöhöttyneen leuan ja monen muun mustelmaiset
kasvot. Sen kaiken oli tehnyt Jerry Aiken. Hän oli peitonnut Groganin
joukkiota. Miten?
Tyttö katsahti Jerryyn, siristäen kummastuneena silmiänsä. Kenties
juuri sisu sai tuon miehen naljailemaan hänelle nyt ujostelemattomana
repaleisessa, risaisessa asussaan, sama sisu, joka kiilui hänen
silmistään. Hänen kasvoissansa oli tuskin ainoatakaan mustelmaa; ei
merkkiäkään ottelusta, jossa hän oli ollut.
»Jerry», puhkesi tyttö puhumaan, »en ole ennen teitä tuntenut».
»Nancy», vastasi toinen äänessänsä sama sointu, »en minäkään ole ennen
tuntenut _teitä_».
Jerry oli siirtynyt likelle tyttöä, ja järjestysmies tarkkaili heidän
iloisia kasvojansa yhä levottomampana. Jostakin syystä hän ei enää
laskenut tulojansa.
»Pysykää alallanne!» komensi hän tylysti.
»Kyllä varmasti», vakuutti Jerry Aiken.
Kadun toiselta puolelta Groganin salista kantautui hillittyä ääntä.
Nancy kuunteli sitä pää hiukan kallellaan.
»Meidän on palattava seurueemme luokse», virkkoi hän, nousten pystyyn
ja nyökäten järjestysmiehelle.
»Ja te koppiin!» käski Bud Levine äreästi.
»Seurue!» äänsi Jerry.
»Pojat ja minä», selitti Nancy.
»Näkemiin siis!»
Nancy tarttui Jerryn ojennettuun käteen, ja Jerry puristi hänen
kättänsä lujasti. Miehen katse kimalteli, syöpyi Nancyyn kuin happo,
ja hänen otteestansa levisi tytön käteen väristys ikäänkuin kahdesta
vastakkain sattuneesta voimasta.
Ja sitten Jerry sanoi: »Nancy, ennen aamua on Numero Kymmenessä
vietävänmoinen elämä. Muistakaa minua!»
Ja hän peräytyi koppiinsa. Pimeyden niellessä hänet näki Nancy
viimeiseksi hänen silmiensä välkkeen. Sitten järjestysmies sulki oven
ja lukitsi sen.
»Mutta ettekö voi päästää häntä vapaaksi?» pyysi Nancy, kun Levine
kääntyi jälleen häneen päin.
»Minkä tähden?» kysyi Bud Levine jurosti.
»Hän olisi mainio lisä seuraamme.»
»Antaa hänen levätä!» murahti Levine. »Hänen hullunkuriset kepposensa
tuottavat minulle ylimääräistä työtä.»
Nancy kohautti olkapäitänsä. Heidän ehdittyänsä oven ulkopuolelle
hän taaskin hyräili hiljaa itsekseen kuten oli tehnyt aikaisemmin.
Mutta järjestysmiehessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tunsi
olevansa tuhansien kilometrien päässä. Hän asteli Nancyn vierellä
heidän mennessänsä kadun poikki takaisin Groganin kapakkaan, mutta
tiesi, ettei hän ollut tytön mielessä, ja tiesi senkin, että tyttö
ajatuksissansa käveli toisen miehen rinnalla. Jos Levineä olisi
pyydetty mainitsemaan sen miehen nimi, olisi hän osannut arvata sen
hyvin osuvasti.