Numero Kymmenen lausui mielipiteensä kokoontuessansa Groganin
tarjoilupöydän ääreen.
»Siinäpä reipas tyttö! On totisesti!»
»Mistähän osasta maasta tuollaisia tyttöjä tulee?»
»Mistä hän on tullut? Kuka hänet toi kaupunkiin?»
»Nuo kaksi miestä.»
»Mutta miten on Kalju joutunut hänen seuraansa?»
»En tiedä. Eikö hän ole kuin tuulispää, Mike? Katsohan häntä nytkin;
kylmä kuin jää, raikas kuin aamu, hilpeä kuin lintu. Mitä hän juo? Hyvä
Jumala, Mike, onko hänellä konjakkia?»
»Ei. Se on inkivääriolutta. Hän on hieno nainen, sinä hupsu!»
Viittauksella Grogan käski erään apulaisensa tarjoilla miesjoukolle ja
meni itse Teeku-Lewin luokse, joka ei koskaan poistunut paikaltansa
ruletin takaa.
»Miten se kävi, Lew?» kysyi isäntä levottomana. »Luiskahtiko jalkasi?»
Teeku-Lew katsoi häntä silmää räpäyttämättä.
»Minä en käyttänyt sitä», vastasi hän tyynesti.
»Onko tarkoituksesi sanoa», kivahti Grogan, »että sallit hänen viedä ne
kahdeksankymmentä dollaria yrittämättäkään estää sitä?»
Lew pysyi jörön äänettömänä, mikä tavallisesti oli vaarallinen merkki,
mutta Grogan oli liiaksi kiukuissaan kiinnittääksensä siihen huomiota.
»Onko tämä armeliaisuuslaitos?» kysyi hän vimmastuneena.
»Ota se minulta, isäntä!» ärähti Teeku. »Se ei ole armeliaisuutta.»
»Teeku», tiedusti Grogan tyynemmin, »mitä se merkitsee?»
»Se merkitsee seuraavaa», tiuskasi Teeku. »Tuo tänne niin paljon
miehiä kuin haluat, ja minä kyllä hoidan tämän likaisen puuhan
hyväksesi, Mutta kun tulee naisia, pitää onnen saada ratkaista. Peli on
rehellistä, niin pian kuin sitsipuku on hyrrän ääressä. Tarkkailitko
häntä? Useimmat tytöt menevät päästänsä sekaisin, jos menettävät
viitosen; mutta hän viskasi kaksikymppisen menemään eikä räpäyttänyt
silmäänsäkään. Hän on urhea; siinä kaikki. Ja häntä kohtaan menetellään
rehellisesti, niin kauan kuin minä olen hyrrän takana.»
Hänen alaleukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, ja hän kallistui
likelle isäntää.
»Jollen minä mielestäsi hoida peliä hyvin», sähisi hän, »käy itse
remmiin, sinä kehdonryöstäjä, salatuhisija!»
Viimeiset sanat kuultuansa olisi Grogan saattanut tempaista
revolverinsa, mutta hän ei niitä tajunnut, minkä vuoksi hän vain puri
hammastansa toisen vastauksen johdosta. »Sinulla on ylivoimainen ote
nyt, Teeku. Minä en osaa käyttää hyrrää, ja sinä tiedät sen. Huomenna
puhumme tästä asiasta uudelleen.»
»Suu kiinni!» kuiskasi Teeku-Lew hiljaa. »Tänne tuli koukku pälyilemään
häiriöitä.»
Yhteinen vaara sai heidät unohtamaan äskeisen riitansa, sillä ovella
seisoi itse järjestysmies Bud Levine.
Mutta järjestysmies ei ollut jännittyneen ja huolestuneen näköinen
kuten tavallisesti. Hän seisoi suorana, toinen käsi riippui kupeella,
silmissä oli iloinen välke, ja hän näytti joka suhteessa kymmentä
vuotta nuoremmalta kuin viimeksi käydessään Groganin kapakassa
samana iltana. Sillä järjestysmies oli lähtenyt etsimään sen laulun
alkulähdettä, jonka hän oli kuullut kaikuvan kadulla, ja tullut
senvuoksi siihen paikkaan, josta Numero Kymmenessä kaikki, sekä hyvä
että paha, sai alkunsa — Groganin kapakkaan. Hän seisahtui ovelle vain
hetkiseksi, näki sitten valkoisen täplän ja hymyili.
Sillä hetkellä Nancy kilisti lasia John Rappin kanssa, joka oli
leveäharteinen, keski-ikäinen, arpiposkinen mies. Niillä arvilla
oli oma tarinansa. Yksi niistä oli painunut syvälle poskeen ihan
suupieleen, vetäen huulet yhtämittaiseen, juroon, ilottomaan hymyyn;
toinen mutkitteli himmeän salaman tavoin hänen otsaltansa silmän
vieritse alaspäin.
Yleensä luultiin arpien olevan peräisin käsikähmästä ison puuman
kanssa; todellisesti ne oli saatu kaksintaistelussa hänen
ylioppilasaikoinaan, jolloin Johann Rapp oli ollut Heidelbergin iloisin
ja huimin nuorukainen. Siitä oli kaksikymmentä vuotta, ja senjälkeen
oli tapahtunut aika paljon, mutta tänä iltana johtuivat entiset ajat
äkkiä miekkailusankarin mieleen. Hänen arpisten kasvojensa, ruman
hymynsä ja äreän luonteensa tähden oli jokainen hänen viimeisenä
vuosikymmenenä kohtaamansa tyttö vapisten kaikonnut hänen luotansa,
mutta tämä viehkeä, valkopukuinen olento oli hymyillyt hänelle niin,
että hänen sydämensä oli ollut vähällä lakata sykkimästä.
«_Fräulein_», sanoi hän, »suvaitsetteko kilistää Johann Rappin kanssa?»
»Kyllä varmasti.»
»Kumppanuksina siis?»
»Kumppanuksina», vahvisti tyttö.
Niinpä Rapp oli sujauttanut kätensä Nancyn kainaloon, ja nyt he
joivat maljan vanhaan ylioppilastapaan, käsikoukussa. Tyttö ryyppi
inkiväärioluttansa lyhyin siemauksin, mutta Rapp tyhjensi lasinsa
yhdellä kulauksella ja paiskasi sen sitten tuhansiksi pirstaleiksi
lattiaan. Se oli ollut tapana vanhaan aikaan ylioppilaiden juodessa
jotakin äänetöntä maljaa. Joku työntyi Rappin eteen, ja viimemainittu
sopeutui siihen säyseästi, sillä hänen sydämensä oli täysi.
»Tullessanne kaupunkiin lauloitte», lausui tunkeutuja. »Ettekö
suvaitsisi laulaa meille nyt taaskin?»
Ja hetkisen kuluttua avautui Nancyn eteen pieni puoliympyrä
kuin taiottuna, ja hän alkoi laulaa selkä käännettynä korkeaan
tarjoilupöytään päin. Hän lauloi vanhaa unkarilaista kansanlaulua,
jonka poljento oli yhtä epätasainen kuin kivilouhos. Ei kukaan
ymmärtänyt sanoja, mutta hänen silmänsä ja eleensä kertoivat niiden
sisällön.
Miehet seisoivat äänettöminä hänen ympärillänsä; heidän kätensä
puristivat tiukemmin laseja, heidän katseensa takertuivat hänen
kaulansa liikkeisiin ja värähtelyyn, heidän korviansa huumasi laulun
tanssipoljento, ja äänen puhtaus kiehtoi heidän sydäntänsä. Nancy
lausui ponnistamatta, mutta ääni täytti huoneen; hän lauloi laulamisen
ilosta, ja joka miehestä hän tuntui laulavan juuri hänelle. Sillä
hänen silmänsä eivät pysyneet hetkistäkään paikallaan, ja hänen
suupielissänsä väreili hymy. Laulu taukosi äkkiä, ja Nancy niiasi.
Vähän aikaa olivat kaikki hiljaa, pidättäen henkeään, sitten kajahti
huuto, joka tärisytti Groganin laipiota.
Seurasi hämminki, jonka aikana toiset pyysivät uutta laulua, toiset
paukuttivat tarjoilupöytää, vaatien lisää ryyppyjä. Tällä väliajalla
tunkeutui järjestysmies ahdingon lävitse Nancy Scovilin luokse.
Siitä, että muut väistyivät hänen tieltänsä, tyttö, arvasi, että hän
oli Numero Kymmenen mahtimies. Järjestysmies nosti hattuansa aika
kömpelösti. Oli kulunut vuoden päivät siitä, kun hän oli viimeksi sitä
heilauttanut.
»Nimeni on Bud Levine», esitteli hän itsensä »Kuulin teidän laulavan,
ja minun oli tultava kertomaan teille, etten koskaan ennen ole kuullut
sen vertaista.»
»Kiitos», vastasi Nancy. »Minun nimeni on Nancy Scovil. On hauska
tutustua teihin, herra Levine.»
Heidän pudistaessaan toistensa kättä muuttui Nancy Scovilin kasvojen
ilme. Hän nosti päätänsä, haisteli ja katsoi sitten omituisesti
järjestysmieheen. Sillä Bud Levinen viedessä Aikenia Groganin kapakasta
olivat vangin housut, jotka olivat likomärät Florida-vedestä,
hankautuneet vangitsijan vaatteisiin ja tartuttaneet niihin tuoksun.
Nancystä se oli samanlaista kuin jos hän olisi löytänyt keskellä
aavikon hietikkoa villien kevätkukkasten koristaman niityn. Hän
haisteli toistamiseen.
»Florida-vettä!» pääsi häneltä.
Hänen hämmästykseksensä järjestysmies säpsähti ja vilkaisi
hätääntyneenä olkansa ylitse, huokaisten sitten huojennuksesta, kun
vaaraa ei ollut näkyvissä.
»Arvelin», selitti hän tytölle, »miehen murtautuneen vapauteen, kun
huomautitte siitä».
»En mahtanut sille mitään», vastasi Nancy, nauraen. »En tiennyt
lännenpuolelaisten käyttävän hajuvettä.»
»Neiti Scovil», vakuutti järjestysmies hyvin punaisena ja totisena,
»emme me sitä käytäkään. Tämä haju on lähtöisin eräästä kaistapäästä,
jonka vähän aikaa sitten pistin koppiin. Olen näette järjestysmies.»
»Florida-vettä», hoki tyttö.
»Se ei tunnu oikein luonnolliselta täällä, vai mitä?»
»Minä pidän siitä hiukan», sanoi Nan, »mutta, herra järjestysmies, te
tuoksuatte kuin kasvilämpiön ruusuhuone».
»Neiti», pyysi Levine, »älkää pilkatko minua sentähden. Ei ole minun
syyni, että haju tarttuu. Tämä kummallinen miekkonen oli vähällä
myllertää koko Numero Kymmenen menetettyänsä pullon sitä ainetta.»
»Niinkö? Kertokaahan siitä!»
»Hei, järjestysmies», huusi ääni joukosta, joka sankkeni heidän
ympärillään, »aiotteko pidättää neidin? Onko hän rikkonut lakia
vastaan?»
»Ei ole», murahti järjestysmies, »mutta te saatte kasvonne rikotuiksi,
jollette pidä varaanne ja pysy vaiti».
Hän kääntyi tytön puoleen.
»En nähnyt alkua, mutta minulle selostettiin se», jatkoi hän. »Tämä
hullunkurinen miekkonen oli tullut kaupunkiin ja ostanut pullon
Florida-vettä, joka oli särkynyt hänen takataskussaan täällä. Heti sen
hajun tunnettuansa olivat pojat arvelleet häntä hölmöksi ja ryhtyneet
pitelemään häntä pahoin. Mutta he olivat vain antaneet alun, ja hän
oli hoitanut lopun. Katsokaahan Groganin leukaa ja Steven silmää.
Niin, hän oli peitonnut heitä oikein aika lailla. Ei hän ollut mikään
roteva mies, mutta hän oli totisesti löylyttänyt täkäläistä seuruetta.
He olivat sohineet tyhjää ilmaa, ja hän taas oli sivautellut heitä
arkoihin kohtiin.
— Varsin pian tuli iso Grogan minua noutamaan. Hän kertoi, että
täällä oli mellakka, joten lähdin tänne. Sitä on vaikea uskoa,
mutta mies oli vähällä syöksyä paljain käsin kimppuuni välittämättä
revolveristani. Hän oli kuin villikissa, neiti, mutta koko ajan hän
nauroi pakahtuaksensa ja nautti tappelusta sanomattomasti. Pistin hänet
senvuoksi koppiin jäähtymään, mutta vaatteeni hankautuivat häneen,
ja tätä ainetta tarttui minuun. En tiedä, miten saisin hajun pois
itsestäni.»
Nancyn silmät säihkyivät innostuksesta. »Minkälainen mies hän on?»
tiedusti hän.
»Eipä juuri tavallista kummempi. Hartiat leveähköt. Keskimittainen.
Aina nauru suussa.»
»Mikä hänen nimensä on?»
»Jeremias Smith.»
Tyttö pudisti päätänsä ymmällä ja hieman pettyneenä.
»Ainakin hän ilmoitti sen nimekseen», virkkoi järjestysmies.
»Ei kai kävisi päinsä, että näkisin hänet?» kysyi Nancy.
»Ei mikään ole sen helpompaa», vastasi Levine. »Vankila on suoraan
kadun toisella puolella.»