Grayn hotellin pienessä eteishallissa, joka samalla oli toimistona,
laski itse Jim Gray jalkansa pois kirjoituspöytänsä reunalta ja
oikaisihe istumaan suorana ja kuuntelemaan. Samassa huoneessa olevat
kolme muuta miestä noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja kaikki he
istuivat ihan hievahtamatta, sillä aikaa kun huuto lähestyi pitkin
katua, muuttui kiehtovaksi, korkeaääniseksi, kaikuvaksi lauluksi ja
katkesi äkkiä hotellin edustalla.
»Hoilottaminen» huomautti vanha Jim Gray rauhallisesti, »merkitsee
useimmiten ryyppyjä, mutta laulaminen merkitsee mitä hyvänsä ryypyistä
veritöihin saakka. Hyvät herrat, pyytäisin teitä väistymään oven
edestä.»
Oven suussa vetelehtineet miehet astuivat nopeasti syrjään ikäänkuin
Jim Grayn soukkenevien silmien tuikean katseen ajamina. Samassa
ovi työnnettiin auki, ja aukkoon ilmestyi naurava nuorukainen,
omituisin poika, mitä he milloinkaan olivat nähneet. Hän oli iältänsä
viidentoista ja kahdenkymmenen välillä — hoikka, pyöristynyt, ja
hänellä oli naurettavan pienet kädet ja jalat sekä hoikat ranteet
ja nilkat. Hänen sombreronsa lieri oli edestä taipunut ylöspäin;
vinhan ratsastuksen viima oli puhaltanut sen siihen asentoon; ja
paidan avoimesta kauluksesta näkyi hohtavan valkoinen, pehmeä kaula,
jota vuoristoaavikon pureva aurinko ei varmastikaan ollut koskaan
paahtanut. Hän seisoi ovella kädet lanteilla ja jalat mukavasti
harallaan ja silmäili huonetta. Ja hän katseli vuoroin kutakin
huoneessaolijaa, hymyillen eräänlaiseen hilpeään, uhittelevan röyhkeään
tapaan. Sellaiset silmät! Niiden välke oli samalla kertaa iloinen
ja vaarallinen. Itse asiassa koko nuorukaisen olemuksesta uhkui
pelottomuutta.
»Mistä te olette tipahtanut?» urahti Jim Gray, kallistuen taaksepäin
tuolissaan ja huoahtaen helpotuksesta.
»Minut toi tuuli tänne», vastasi tulokas, »herättämään tätä vanhaa,
unista kaupunki-pahaista».
»Vai niin, niinkö?» virkkoi Jim Gray hihittäen. »Ja tekö kenties
lauloitte kadulla? Vai oliko se teidän lemmikki-kanarialintunne?»
»Ota villatukot korvistasi, isä Aika», tokaisi vieras, »ja virkoa
henkiin!»
Muukalaisen takaa kuului kuistilta raskaita askelia.
»Mitä lempoa», kivahti Jim Gray tuimasti, »tarkoitatte sillä?»
Hennon nuorukaisen taakse ilmestyi kaksi jättiläiskokoista, pimeästä
taustasta puolittain erottuvaa, puolittain siihen häipyvää hahmoa,
joiden päät ja olkapäät kohosivat heidän kumppaninsa yläpuolelle.
Toinen oli laiha, hurjan ja kiihkeän näköinen, ja toinen täytti
yksinänsä melkein koko oviaukon.
»Ei mitään», sanoi tämä viimemainittu, työntyi nuorukaisen ohitse
ja astui huoneeseen. »Jättäkää vain silleen tuollainen pakina,
ystäväiseni!»
Ja hän lähestyi Jim Grayta.
»Nainen», kuiskasi hän hotellinomistajalle.
Huoneessa alkoi supina; siellä olevat kolme muuta miestä
jäykistyivät, ja heidän silmänsä menivät levälleen; he muistuttivat
muinaisia intiaaneja, jotka olivat nähneet vilahduksen vihollisten
leirinuotioiden savusta.
Nainen! Numero Kymmenessä!
»Paras huoneenne», jatkoi Kääpiö.
»Kumpi teistä on — naisen seurassa?» tiedusti Jim Gray.
Kääpiö muuttui hyvin punaiseksi.
»Hän on yksin», vastasi hän. »Me vain matkustamme hänen muassaan.»
Hän oli huolekkaasti hiljentänyt ääntänsä, jotta tyttö ei sitä kuulisi.
Tyttö olikin nyt syventynyt kävelemään pitkin seinää ja silmäilemään
kirkasvärisiä ilmoituslevyjä, joita taulujen asemasta oli huoneen
koristuksena. Mutta muut huoneessa olevat miehet kallistuivat syvään
kuullaksensa Kääpiön ja Jim Grayn keskustelun. Ja he kuulivat.
He oikaisivat itsensä ja loivat toisiinsa nopeita, kaunopuheisia
silmäyksiä. Numero Kymmeneen saapunut tyttö ei ollut naimisissa! Muuan
miehistä otti sombreron päästänsä ja pyyhki hätäisesti sen lieriä;
toinen hypisteli salavihkaa bandannaansa. Ja kaikkien ilmeet pehmenivät
omituisesti; he näyttivät alkavan sopeuttaa huuliansa hymyyn.
Jokainen pinnisti ankarasti muistiansa johtaakseen mieleensä jonkun
sievän lauseen, jonka hän tai joku hänen ystävänsä oli joskus sanonut
tytölle, kuten —
Tällä välin nousi Jim Gray pystyyn opastaaksensa vastatulleet
huoneisiinsa toiseen kerrokseen, sillä Grayn hotelli oli rakennettu
nousuaikaan, jolloin näytti todennäköiseltä, että Numero Kymmenestä
sukeutuisi mittasuhteiltansa todellinen kaupunki, ja saattoi kerskailla
kahdesta kerroksesta.
Jim Gray etunenässä kiipesivät he neljä kierreportaita myöten toiseen
kerrokseen portaiden narahdellessa eri tavoin kunkin kapuajan
painon mukaan. Ja niin he tulivat Jim Grayn pyhättöön — julkisivun
huoneeseen. Siellä rehentelivät Numero Kymmenen ainoat seinäpaperit,
jotka olivat paikoitellen vetäytyneet laskoksiin ja kurttuihin, toisin
kohdin ajan vaikutuksesta tummuneet himmeän ruskeiksi, toisin kohdin
päivänpaisteesta haalistuneet likaisen valkeiksi — oltuansa aikoinaan
miellyttävän keltaiset. Lisäksi oli huoneen nurkassa Numero Kymmenen
ainoa rautasänky, sen vieressä pesuteline, takaseinällä lipasto ja sen
yläpuolella neliskulmainen peili.
Tosinhan kaikki nämä huonekalut olivat enemmän tai vähemmän
ravistuneita. Vuoteesta oli valkea emaljiväri enimmäkseen karissut, ja
jälelle jääneet läikät olivat rypistyneet ja säröilleet paksun, liiaksi
kuivuneen kalkkikuoren tavoin. Pesutelineellä olevan vesikannun nokka
oli särkynyt, ja vuoteen viereen levitetty tilkkumatto oli keskeltä
kulunut ihan lävitse. Peili taas — mutta keskusteltaessa Jim Gray
kertoi peilin tarinan. Se oli tyyten käyttökelvoton, sillä ihan sen
keskellä olevasta pienestä reiästä levisi tuhansia halkeamia.
»Madame», selitti Jim Gray, »olisitte nauranut, jos olisitte nähnyt,
miten tuo peili rikkoutui tuolla tavoin. Conway-vanhus oli kolme vuotta
sitten kaupungissa pitämässä rymyjuominkia. Hän oli suurimman osan yötä
valveilla, ryypiskellen konjakkia, ja noustessansa seuraavana aamuna
makuulta hän näki itsensä peilistä; ja kun hän oli hieman pöpperössä,
säikähti hän peilistä tirkistäviä kasvoja niin pahasti, että tempasi
revolverinsa ja ampui kuulan suoraan niiden lävitse.»
Ja Jim Gray purskahti hilpeään kurkkuhohotukseen.
»Naapuri», pisti Kääpiö väliin, »onko tämä paras huoneenne?»
»Eikö se ole kyllin hyvä?» kysyi Jim terävästi.
»Se on mainio», sekaantui ikkunan ääressä seisova tyttö puheeseen. »Jos
täällä tulee kuuma, voin nostaa tuolin tuonne katolle ja istua siellä,
kunnes sisällä on niin viileätä, että saatan paneutua makuulle.»
Sillä toinen kerros ei ollut yhtä laaja kuin ensimmäinen, ja katto
ulkoni sen juurelta, leviten rakennuksen julkisivun ylitse ja laajeten
leveäksi, matalaksi katokseksi, joka keskipäivällä soi suojaa hotellin
vieraiden hevosille.
»Ja», jatkoi tyttö, kääntäen hymyilevät kasvonsa ikkunasta, »kiitän
teitä siitä, sir, että luovutitte minulle kaikkein parhaan huoneenne».
Jim Gray sysäsi taaksepäin hattuansa, joka ei koskaan lähtenyt hänen
päästänsä, ja virnisti takaisin tytölle.
»Jollei se ole hyvässä kunnossa, niin panen sen kuntoon», vakuutti hän.
»Ja nyt, huoneet teille molemmille, hyvät herrat —»
»Siitä puhumme tuonnempana», keskeytti Kääpiö. »Näkemiin.»
Omistaja poistui verkalleen ja vastahakoisesti. Hänen nähdessänsä
viimeisen vilahduksen Nancy Scovilista, istui tyttö vuoteen reunalla ja
hymyili hänelle Punaisen Mackin hatun ylitse.
»On kovin ikävää», virkkoi Kääpiö, »ettei hänellä ole tämän
kunnollisempaa. Haluatteko mitä muuta?»
»Aika paljon», vastasi tyttö. »Mutta minulla ei ole senttiäkään, millä
maksaisin», lisäsi hän.
»Nancy», tarjosi Punainen Mack innokkaasti, »koska voinemme nimittää
toisiamme kumppanuksiksi, olisin totisesti hyvilläni, jos saisin antaa
teille niin paljon rahaa kuin vain tarvitsette».
»Mainitkaa vain mitä haluatte», kehoitti Kääpiö, »ja minä noudan sen
teille, jos sitä on Numero Kymmenessä. Kenties olette nyt hieman
väsynyt. Järjestämme asianne, kun heräätte huomenaamulla?»
»Aamulla?» kertasi Nancy. »Mutta iltahan on vasta ihan alussa!»
Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa terävästi. Mihin oli jäänyt heidän
tuntemansa uninen olento? Se kuori oli poissa, ja uusi olento,
sähköistä tarmoa uhkuva, värähdytti heitä jokaisella katseellaan.
»En tahdo ottaa lahjaksi, mutta jos minun sopii lainata teiltä —»
»Tietysti sopii!»
»Lähdetään sitten ostoksille. Tahdon päästä eroon näistä
miehenvaatteista.»
Ja ennenkuin toiset ennättivät kääntyä, oli hän pujahtanut ovesta ja
juoksi portaita alas.