Jerry Aikenin sinä iltana poistuttua leiristä ei siellä muutamiin
minuutteihin kukaan liikahtanut; sitten Kääpiö-Pete kohotti
verkkaisesti leveitä hartioitaan ja tähysteli kuutamon petolliseen
hämyyn.
»Mack!» kuiskasi hän.
Punainen nousi heti kyynärpäänsä varaan.
»Aiken taisi livistää.»
»Mutta kyllä hän palaa.»
He odottivat.
»Ei; hän on mennyt kävelemään, Mack. Nyt on meidän aikamme!»
»Entä jos hän tulee takaisin, ennenkuin olemme ennättäneet lähteä?»
»Kolautamme häntä päähän ja panemme kapulan sen koiran suuhun. Ja nyt
hevosten luokse. Scovil-vanhus ei herää mistään; hän kuorsaa kuin hako,
kuulethan. Omituista, että hänen kaltaisellansa miehellä on sellainen
tytär, vai mitä?»
»On mahdoton aavistaa, millaisia perilliset tulevat.»
»Niin; se on totta. Sinunkin isäsi oli komea mies, Punainen.»
Punaisen ärähdyskin oli niin hillitty, ettei tarvinnut pelätä sen
herättävän Scovilia. Sitten kumppanukset nousivat ripeästi vuoteistaan,
taluttivat hevoset vähän matkan päähän ja satuloitsivat niistä kolme
nopeasti. Mutta heidän palattuansa noutamaan Nancy Scovilia, oli tyttö
sikeässä unessa. Punainen Mack polvistui ja kosketti hänen olkapäätänsä.
»Nancy!» kuiskasi hän.
Ei vastausta.
»Herätkää!» Kuiskaus oli äänekkäämpi, mutta ei elomerkkiäkään.
»Hei, Nancy!» Ei liikahdustakaan.
Epätoivoissaan, uskaltamatta puhua kovemmin, jotta ei herättäisi John
Scovilia, Kääpiö pujotti kätensä tytön hartioiden alle ja nosti hänet
istumaan. Mutta Nancyn pää kallistui taaksepäin, ja hänen vartalonsa
retkahti hervottomana Kääpiön kylkeä vasten.
»Maailman paras nukkuja», ähkyi Punainen Mack. Hän tarttui tytön
olkapäihin lujasti ja puristi ja ravisti niitä samalla kertaa. Vihdoin
välähtivät Nancyn silmät, kun hänen silmäluomensa raottuivat — hitaasti.
»Me olemme valmiit», supatti Kääpiö.
»Mihin?» Nancy haukotteli hartaasti.
»Lähtemään. Entä te?»
»Minne? Minä nukun parhaillaan!»
Kääpiö ähkyi.
»Aiotteko lähteä ratsastamaan meidän kanssamme tänä iltana?»
»Oi», äänsi tyttö, »emmekö voisi vielä viipyä vähän? Minua nukuttaa
niin, että ihan tekee kipeätä!»
»Nostetaan hänet pystyyn!» jupisi Kääpiö. »Autetaan hänet hereille.»
Niinpä he nostivat hänet välissänsä seisomaan, ja se liike herätti
hänet täydellisesti. Hän ryhtyi kiskomaan jalkaansa ratsastussaappaita,
haukotellen sitä tehdessänsä kamalasti, kun taas kumppanukset
odottivat, hermostuneesti vilkuillen makaavaan John Scoviliin ja siihen
suuntaan, johon Aiken oli kadonnut. Vihdoin oli Nancy valmis. He veivät
tytön, joka tarpoi heidän välissänsä pehmeässä, syvässä hietikossa,
kummun liepeen takana olevien hevosten luokse. Vielä nytkin he olisivat
hukassa, jos Aiken palaisi ja huomaisi heidät. Heidän takanansa ähkyi
Scovil. Mutta häntä vaivasi vain painajainen. Seuraavalla hetkellä he
olivat nostaneet tytön — hervottoman taakan — satulaan, keikahtaneet
itse ratsujensa selkään, ja hevoset lähtivät liikkeelle ainoastaan
niiden kavioiden ympärillä sirahtelevan hiekan ollessa heidän
poistumisensa merkkinä.
Vielä he etenivät varovasti jonkun matkan päähän leiristä, usein
hermostuneesti vilkuen taaksensa, kunnes olivat varmasti ehtineet
äänenkantamattomiin. Millään muulla tavoin olisi ollut vaikea päästä
heidän jäljilleen, sillä heidän herätellessään Nancyä oli kuu peittynyt
paksuun pilveen, ja nyt heitä verhosi miltei täydellinen öinen pimeys,
joten he äänenkantamattomiin päästyänsä olivat turvassa takaa-ajolta.
Samalla he siirtyivät pehmeästä hietikosta lujalle, kovalle maaperälle.
Hevosten kaviot kalahtelivat kaikuvasti maanpintaan, ja he ratsastivat
nopeammin.
Niihin aikoihin alkoi Nancy Scovil herätä oikein todenteolla.
Tähän saakka oli uni kaihtimen lailla verhonnut sekä hänen silmiänsä
että ajatuksiansa. Hän tiesi vain menettelevänsä muiden ihmisten
ohjeiden mukaan — kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan. Tosinhan hän
hämärästi muisti äärettömän kauan sitten suunnitelleensa tällaista
karkaamista hirveän Jerry Aikenin julmasta silmälläpidosta; mutta se
kaikki kuului sumeaan menneisyyteen.
Nykyhetken ainoa eloisa vaikutelma oli se, että hänen tahtoansa
ohjasi kahden vieraan henkilön tahto pakottaen hänet toimimaan heidän
toiveittensa mukaan. Se oli niin tuttua, ettei se jaksanut herättää
häntä täysin valveille. Mutta kun hevoset nyt joutuivat vankalle
maaperälle, pudisti ravi unen hänen aivoistansa, ja vasta sitten hän
alkoi sinä iltana ajatella ja tuntea.
Se ei tullut hänelle yht'äkkiä. Mutta vähitellen hän alkoi aistita
jotakin uutta. Aina olivat muut suunnitelleet hänen elämäänsä,
hänen päiviänsä, koko hänen aikaansa. Nyt hän, kummallista kyllä,
oli riippumaton. Hän ratsasti yöllä, oman tahtonsa mukaan ja omaan
haluamaansa suuntaan. Hän aistitsi sen hitaasti, pääsi vähitellen sen
makuun, kuunteli sitä melkein kuin kaukaista, hurmaavaa musiikkia.
Vapaus! Mutta oliko hän vapaa? Siitä hän pääsisi helposti selville.
Hän seisautti ratsunsa.
»Tämä vauhti on uuvuttava», mutisi hän. »Ratsastetaan vähän matkaa
käymäjalkaa.»
Kumppanukset hiljensivät vauhtiansa tottelevasti.
»Niin tosiaankin», urahti Kääpiö. »Miten se ei johtunut mieleesi,
Mack? Onko järkesi niin tylsä, että pakotat naisen ratsastamaan ravia
tällaisella maaperällä?»
»Älä pane koko syytä minun niskoilleni!» ärähti Punainen Mack. »Kuka
ratsasti etunenässä?»
Niin, he ratsastivat hänen, Nancyn, määräämään suuntaan ja hänen
mielensä mukaan. Miten oli tämä tapahtunut? Ranskalaisesta tytöstä,
jonka sormi oli ensin kärsivällisesti osoittanut ja jonka huulet olivat
kärsivällisesti monta kertaa toistaneet: »_Je suis, tu es, il est_»,
kotiopettajaan, joka oli yksitoikkoisesti jankuttanut vuosilukuja ja
tapahtumia hänen päähänsä, tallirenkiin, joka oli opettanut häntä
ratsastamaan, ja ketterään pikku mieheen, joka oli neuvonut häntä
tanssimaan, olivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen olleet vain sen
mahtavan ylivalvojan tahdon ilmauksia, jota vastaan oli hyödytöntä
ponnistella.
»Isänne haluaa niin.» »Voi, _ma’m’selle_, niin tahtoo _monsieur_.»
»Enhän minä teitä siihen pakota, neiti, vaan isäntä, Jumala teitä
siunatkoon!» Sellaista oli hänelle hoettu.
Ja hänen varhaisimmista muistoistansa saakka eivät hänen olemassaolonsa
ja tulevaisuutensa olleet hänen oman tahtonsa varassa. Hänen tiellänsä
oli isän varjo, ja siinä varjossa hänen oli välttämättömästi käveltävä.
Niin, jopa hänen seuraansa osuvat nuoretkin katsoivat häneen vain
toisella silmällään, toinen oli värähtämättä suunnattu suurmieheen ja
hänen miljooniinsa. Jonkun ajan kuluttua hän oli oppinut, että joskin
oli hyödytöntä vastustaa isää, oli ainakin mahdollista olla uimatta
virran mukana.
Niinpä hän oli oppinut ponnistelematta odottamaan, ja hänen isänsä
tahdon oli sekä kuljetettava että kannatettava häntä. Jollei hän
itse saanut ajatella omasta puolestaan, tuotti ainakin jonkun verran
tyydytystä olla ajattelematta toistenkaan ajatuksia. Ja vihdoin hän
oli päässyt hindujen nirvanaa lähentelevään tilaan; Nancy Scovil ei
ajatellut lainkaan. Hänen elämänsä kului udussa, jota ei edes hänen
isänsä syvä ääni kyennyt hajoittamaan. Jerry Aikenin kiivas itsepäisyys
oli kyllä ollut vähällä repiä rikki harson, mutta vihdoin oli Nancy
keksinyt keinon uhitellakseen häntäkin, ja jollei hän pystynytkään
uhittelemaan, saattoi hän karata Aikenin kynsistä.
Entä nyt?
Hän katsahti molemmilla puolillansa ratsastaviin tummiin hahmoihin.
Punaisen Mackin laihat, rumat piirteet kuvastuivat selvästi yön varjoja
vasten paitsi silloin, kun hänen sombreronsa leveä lieri painui hänen
otsallensa. Hän ratsasti kevyesti pitkän ruumiinsa huojuessa hevosen
askelten mukaan. Ja ratsu, kuten isäntäkin, oli pitkä ja laiha,
kissamaisen ketterä.
Kokonaan toisenlainen oli toisella puolella ratsastava Kääpiö-Pete.
Hänen leveälapainen hevosensa astua tömisti, niin että maa vapisi,
ja pudisteli päätänsä kantaessansa jättiläistaakkaa, joka pani
satulahihnat kitisemään ja vinkumaan. Mies itse kohosi isona ja
vankkana, järkkymättömänä kuin kallio. Hän näytti juurtuneen
paikallensa ja uhmailevan aikaa ja luonnonvoimien ravistuttavaa
vaikutusta. Mutta kuitenkin — he molemmat pitivät päänsä hieman häneen
päin käännettynä. Jos hän ratsasti ravia, tekivät he samoin; jos hän
kävelytti hevostansa, tekivät hekin niin. Koko heidän esiintymisestänsä
huokui alistumista hänen tahtoonsa.
Kuvitelkaa miestä, jota on pidetty raudoissa laivan pimeässä ruumassa
ja joka ei edes ole tietänyt, mistä satamasta laiva on kotoisin ja
minne se on matkalla. Kuvitelkaa, että se mies olisi äkkiä tuotu
ruumasta, hänen kahleensa irroitettu, hänet sijoitettu laivan
ohjausruorin ääreen, että tähdet olisivat hänen tienviittoinansa
ja jäntevät merimiehet odottaisivat valmiina tottelemaan hänen
pienimpiäkin käskyjään — silloin saatte jonkunlaisen aavistuksen siitä
tunteesta, joka valtavan, kasvavan hyökyaallon tavoin kohisi ja paisui
Nancy Scovilin sydämessä. Hän oli vapaa; hänellä oli valta komentaa.
Eipä silti, että se kaikki olisi selvinnyt hänelle yht'äkkiä.
Vähitellen hän hapuili perille uuteen asemaansa. Hänen sekä ruumiinsa
että sielunsa olivat elinaikaisen unen puuduttamat. Ja värähdyttävä
onnentunne oli niin outo, että se suorastaan kammotti häntä. Mutta hän,
jonka jokaista ajatusta ja tekoa oli valvottu ja ohjattu — hän ratsasti
nyt yksin aavikolla tuntematonta päämäärää kohti kahden miltei tyyten
oudon miehen seurassa. Se tieto vyörytti aallon toisensa jälkeen hänen
mielensä lumotulle unirannalle.
Nyt he kapusivat pitkää vierua käymäjalkaa. Ja heidän saavuttuansa
kummun laelle puhalsi hänen kasvoihinsa vinha, suloinen, viileä
yötuuli. Sama tuuli karkoitti pilven kuun edestä, ja koko aaltoileva
maisema muuttui — notkot tulivat täyteen värähteleviä, sinisiä varjoja,
ja kaikkia yläviä kohtia kattoi hopeinen peite.
Ja sitten Nancy Scovilissa katkesi jotakin, naksahti poikki kuin viulun
kieli.