Varmastikin se oli laipio. Grogan ei tuntenut kipua eikä tärähdystä
leuassaan, johon salamannopea, kiertynyt nyrkki nähtävästi oli
tähdätty. Sensijaan kolahti hänen takaraivoonsa kuvottava, raskas
jysäys. Samassa joku sammutti kaikki valot, ja lattia lennähti ylöspäin
ja tärähti hirvittävän voimakkaasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin
laipion putoaminen ei olisi riittänyt.
Myöhemmin — joku polki kantapäällänsä Groganin niskaa. Hän tuli
tajuihinsa ja ihmetteli, miten herätyskello oli saattanut pudota hänen
vuoteensa kohdalla olevalta hyllyltä, ja vasta useiden sekuntien
kuluttua hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän ryömi syrjään. Hän näki
sekavan ottelun telmeen, näki pöydän kellahtavan kumoon ja räsähtävän
kyljelleen, ja sitten Grogan lähti noutamaan lainvalvoja Bud Levineä,
sillä omaisuuden suojelemisen vaisto puhui voimakkaimmin hänen
turtuneissa aivoissaan.
Groganin kunniaksi on myönnettävä, ettei hän suinkaan ollut mikään
uikuttava rehentelijä, joka juoksee hakemaan apua saadessaan selkäänsä.
Mutta hänen aivonsa olivat sairaat ja sekavat — ja laipio oli pahasti
kolhaissut hänen päätänsä.
Sitäpaitsi jonkun oli varmasti käytävä noutamassa lainvalvoja
Bud Levineä, ennenkuin juttu kehittyisi paljoakaan pitemmälle.
On muistettava, ettei tähän kaikkeen ollut kulunut kuin muutamia
minuutteja, sillä nyrkkeilyssä voi kuudessakymmenessä sekunnissa
tapahtua aika paljon. Mutta on myöskin otettava huomioon Groganin
sekava mielentila, jotta ymmärrettäisiin, minkä tähden hän esitti
Budille asiat sillä tavoin kuin esitti.
Hän hoippui lainvalvojan asuntoon kolkutettuansa ensin ovelle — astuen
taloon muitta mutkitta, niin että lainvalvoja ponnahti sanomalehtensä
takaa pystyyn, liikutellen hermostuneesti sormiansa, silmissänsä
miettivä ilme. Sitten syöksähti Grogan huoneeseen. Hänen leuassansa oli
laaja, purppuranpunainen läiskä, ja hänen nenästänsä — johon salakavala
lattia oli niin tarpeettomasti kolhaissut — valui verta tipoittain
hänen paidanrintamukselleen.
»No, Grogan», ehätti lainvalvoja tiedustamaan, »mitä hittoa tämä
merkitsee?»
»Murhaa!» ähkäisi Grogan ja retkahti istumaan tuolille.
»Missä?» kysyi lainvalvoja, ja hänen ohuet huulensa pingoittuivat, ja
niiden reunoihin ilmestyi vaalea juova. Taaskin oli kuolema kolkuttanut
hänen ovellensa, ja tällä kertaa — kenties —
»Minun talossani, Levine.»
»Keitä siellä on?»
»Kokonainen joukkio.»
»En ole kuullut ainoatakaan laukausta.»
»He käyttävät nuijia.»
Lainvalvoja seisoi ovella revolveri kädessä.
»Onko ketään kuollut?»
»Lattia on täynnä vainajia.»
»Hyvä Jumala!» äänsi lainvalvoja hampaittensa välitse. »Ja minä
kaupungissa sen tapahtuessa! Minä olen mennyt mies!»
Ja hän lähti juoksujalkaa Groganin kapakkaan. Groganin kapakkaan!
Veritöihin johtavat riidat alkoivat tavallisesti siellä, mutta itse
laukaukset ammuttiin jossakin muualla — esimerkiksi Kaljun myymälä
oli suosittu paikka. Ei kukaan tiennyt, minkä tähden Grogania kohtaan
oltiin niin kohteliaita, jollei syynä ollut rotevan, totisen, uhkaavan
isännän herättämä pelko ja kunnioitus tai se, että pelättiin Groganin
sulkevan kapakkansa ja poistuvan muualle, jos hänen pelisalissansa
ammuskeltiin liiaksi.
»En minä välitä särjetyistä päistä», oli Grogan lausunut eräässä
historiallisessa tilaisuudessa heitettyänsä ovesta kadulle kaksi
mellastajaa kinan alkaessa, »enkä myöskään lattialle valuvasta verestä,
mutta en salli parin hupsun, jotka käyttelevät revolverejansa kuin
ruiskuntorvia ja kovin auliisti siroittelevat lyijyä ympärillensä,
turmella taloani».
Mikäli lainvalvoja Bud Levine tiesi, olivat kaikki revolverinäytökset
aikojen alusta alkaen olleet kiellettyjä Groganin kapakassa. Mutta
nyt — Grogan itse verisenä ja murjottuna — ruumiita virumassa hänen
kapakkansa lattialla — lopun täytyi olla käsissä!
Tuskin hän oli ehtinyt kadulle, kun hän jo erotti ensimmäiset Groganin
kapakasta kantautuvat hälyäänet. Hän sivuutti sekatavarakaupan.
Kalju oli kuullut tuttua tappelunmelskettä ja seisoi nyt myymälänsä
ovella pää kallellaan — hän piti liikettänsä auki koko yön, ettei
vain ainoatakaan kauppaa jäisi tekemättä. Mutta Levine alkoi vinhasti
juosta, seisahtui Groganin ovesta tulvivaan keltaiseen valoon ja
siirtyi sitten revolveri kädessä oviaukkoon.
Keskellä lattiata oli hurja tappelunmylläkkä. Jotkut kamppailijat
olivat polvillaan, toiset pystyssä, joitakuita virui, kuten Grogan oli
kertonut, pitkänään permannolla. Mutta ainoatakaan nuijaa ei ollut
näkyvissä; ja muuan kaatuneista — itse roteva Punapää — reutoutui
parhaillaan seisoalleen. Ja lisäksi kuului myllerryksen keskeltä,
yskimisen, syljeksimisen, kiroilun ja kiljaisujen seasta nopeata
läiskettä, joka hämmästyttävästi muistutti kämmenten taputusta — tai
nyrkkien pauketta. Tappelijat milloin peräytyivät ulommaksi, milloin
sulloutuivat ahtaammalle.
Rykelmä kävi sekavammaksi, sitten se äkkiä harveni, ja siitä
hoippui esille kaksi miestä. Heidän kasvonsa olivat veressä, ja he
horjahtelivat toisiansa vastaan, hoippuen kuin sokeat. Taaskin ahdinkoa
työnnettiin ulommaksi keskustasta, se hajaantui yhä laajemmalle, ja
nyt lainvalvoja Levine näki lattialla tanssimassa miehen, joka tuskin
oli häntä itseänsä kookkaampi, mutta tukevahartiainen, pitkäkätinen ja
jonka viuhuvat nyrkit kumosivat miehiä kuten pallo keiloja.
Mielipuoli!
Sillä tapellessansa hän nauroi, hänen silmänsä loistivat, hän hihkui
riemuisesti kuin lumessa leikkivä lapsi, ja koko ajan hän jakeli
iskuja sujahtelevilla nyrkeillänsä, tehostaen jokaista sivallusta koko
ruumiillansa. Hänen hattunsa oli tipahtanut päästä, hänen hiuksensa
törröttivät pystyssä ikäänkuin hänen kasvoihinsa olisi puhaltanut
vinha tuuli, hänen takkinsa oli tyyten mennyt, ja liivit olivat ihan
repaleina, paita oli kirjaimellisesti siekaleina, joten näkyi jäntevä
kaula; toisessa poskessa oli verinen viiru, ja tuhoisat kädet olivat
ranteita myöten punaiset. Nuijia? Ei; sikäli kuin Bud havaitsi,
näytti täällä olevan pelkkä nyrkkitappelu, vaikkakin mittasuhteiltaan
jättiläismäinen.
Hän astui miesjoukkoa kohti revolveri ojossa, karjuen määräyksiä, jotka
muistuttivat vahtikoiran haukahduksia, ja tappelijat hajaantuivat
ja perääntyivät hänen tieltänsä. He hoippuivat nojautumaan seiniin,
ja heidän kolhituilla kasvoillansa Levine näki ilmeen, joka tuntui
ilmaisevan, että he olivat hyvillänsä hänen tulostaan. Entä muukalainen?
»Vielä yksi!» kiljaisi hän, ja syöksähti Levineä vastaan.
Hän keskeytti hyökkäyksensä viime hetkessä. Hätäisempi ja
harkitsemattomampi mies kuin Levine olisi ampunut surmanlaukauksen
heti ensimmäisen uhkauksen jälkeen, mutta hän pidättyi ampumasta,
kummastellen miestä, joka paljain käsin kävi revolverilla aseistetun
miehen kimppuun. Ja Jerryn seisahtuessa oli revolverin suu suorastaan
painettu hänen rintaansa vasten. Mutta sivuun vilkaistessaan Levine
pani merkille, että viimeinenkin lattialla viruvista kaatuneista
kompuroi pystyyn. Jumalan kiitos, tässä jutussa ei kukaan ollut saanut
surmaansa!
»Pistäkää revolveri taskuun!» kehoitti Jerry hilpeästi. »Ottakaa ryyppy
ja liittykää seuraan!»
»Mitä hemmettiä tämä merkitsee?» tiedusti Levine, josta oli
vaikeanlaista katsoa mielipuolen kirkkaisiin silmiin.
»Tämä on nyrkkeilyottelu», vastasi Jerry virnistäen. »Pojat pitävät
minulle hauskaa.»
»Bud», virkkoi Punapää, hoippuen lainvalvojan luokse, »teillä on väärät
tiedot. Tämä ei ole revolveripeliä. Se on vain pelkkää huvia. Älkää
olko näkevinännekään ja menkää tiehenne. Meillä on vielä puhuttavaa
tälle miehelle.»
»Antakaa hänen olla», pyytelivät muutkin ja tunkeutuivat lähemmäksi.
»Välimme eivät ole vielä läheskään selvät.»
»Pysykää loitolla!» komensi Levine terävästi, ja hänen revolverinsa
piirsi pienen kaaren. Se taikavoimainen liike sai miesjoukon
peräytymään ikäänkuin aseesta olisi purskunnut suihku jääkylmää vettä.
»Ja te», jatkoi Levine ällistyneenä, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan
muukalaisen puoluelaista, »tulette mukaani. Te olette häirinnyt rauhaa!»
»Enpä, hitto soikoon, lähdekään!» vastasi hilpeä muukalainen. »Vastahan
tämän ottelun ensimmäinen vuoro on päättynyt.»
»Suu kiinni — heti — ja ojentakaa kätenne!» komensi Levine.
Jerry kävi äkkiä vakavaksi.
»Jos asia on niin, ei minun auttane muu kuin lähteä mukaanne», sanoi
hän.
Hän ojensi kätensä, ja näppärästi Levine naksautti toisella kädellänsä
käsiraudat hänen ranteisiinsa.
Jerry kääntyi miehiin päin.
»Kaikista kurjista kauppaloista, korpirojukaupungeista ja
pontikkakylistä on Numero Kymmenen kehnoin», lausui hän.
Vastausmurina oli hiljainen ja syvä kuin kaukaisen ukkosen jyminä.
»Ja kaikista läskin- ja karjanleimaajista, tulevista ja entisistä
kätyreistä, kulkureista ja surkeista sakilaisista te, pojat, olette
valiojoukkoa.»
Murina äityi uhkaavaksi.
»Bud», rukoili Punapää itkunsekaisella äänellä, »Jumalan tähden luovuta
hänet meille — vain vähäksi aikaa!»
»Tukkikaa suunne ja tulkaa pois!» ärjäisi Levine vangilleen. »Vai
mielisittekö vielä jatkaa tällaista nalkutusta viisi minuuttia?»
Mutta Jerry nauroi miehille vasten kasvoja.
»Luovuttaa minut heille?» kertasi hän iloisesti. »Mutta minähän
peittoaisin kokonaisen kaupungillisen teidänlaisianne miekkosia.
Saattaisin löylyttää Numero Kymmenen kaltaisen kaupungin saamatta edes
ruokahalua aamiaista varten. Olettehan te, veitikat, olettehan niin
surkeita, että kiinalainen saattaisi viileksiä teitä kuten veitsi
juustoa.»
Numero Kymmenen kolhituilta asukkailta pääsi kiljaisu. Levine kiskoi
vankiansa ovelle epätoivoisen hätäisesti.
»Olette niin halpamaisia», lopetti Jerry toisen vetäessä häntä
ovesta, »ettei juutalainen tulisi toimeen Numero Kymmenessä ja että
skotlantilainenkin näkisi nälkää».
Ja kadotessansa hän vielä sinkautti heille viimeisen, pahimman
herjauksen.
Pimeällä kadulla Levine pyörähti ympäri revolveri ojennettuna, kun
Groganin kapakasta alkoi kuulua juoksun töminää ja ovesta samalla
syöksähti kymmenkunta miestä.
»Pysykää loitolla!» varoitti Levine. »Pojat, te tunnette minut, ja jos
koetatte anastaa huostastani tämän hupsun miekkosen, tämän hassahtaneen
kaistapään, niin ammun teistä muutamia, ennenkuin ehditte häneen
käsiksi. Kysyn teiltä, onko hän sellaisen hinnan arvoinen.»
Hetken napistuansa miehet vetäytyivät takaisin.
»Nyt eteenpäin!» komensi Levine. »Ja pysykää edempänä! Hyi! Mies, te
löyhkäätte!»
Sitten Levine joudutti vankinsa askelia painamalla revolverilla hänen
ristiluitansa. He menivät suoraan lainvalvojan asunnolle, sillä sen
talon perähuone oli vankila. Numero Kymmenenkin huimat asukkaat olivat
käsittäneet tarvitsevansa varmaa paikkaa säilyttääkseen rikollisiansa,
kunnes ne voitaisiin viedä lääninvankilaan. Niinpä he olivat liittyneet
yhteistyöhön, koonneet kiviä sitä varten vapaaehtoisesti luovutetuilla
vankkureilla, hakanneet niistä epäsäännölliset särmät omilla
tottumattomilla käsillään ja rakentaneet huoneen, jossa oli neljä
kiviseinää, kivinen katto ja lattia kahden jalan levyisistä, kuuden
tuuman paksuisista lankuista. Pantuansa oveen puolenkilon painoisen
munalukon he luovuttivat avaimen lainvalvojalle — kolmannelle ennen Bud
Levineä. Mutta ennenkuin Bud nyt pisti vankinsa koppiin, istuutui hän
huoneeseensa ja silmäili tappelijaa.
Viimemainittu ei ollut humalassa eikä äkeissään. Muukalaisessa oli vain
kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli hänen vilkkaasti liikkuvat
silmänsä, ja toinen oli hänestä lehahteleva hieno, suloinen tuoksu. Hän
seisoi ihan rauhallisena ja hyräili jotakin säveltä.
»Kuulkaahan», virkkoi lainvalvoja, lakaten tarkastamasta vankiaan ja
avaten pitkän päiväkirjan, jonka sivuilla oli runsaasti kirjoitusta,
»mikä on nimenne?»
»Smith», vastasi Jerry empimättä, »Jeremias Jonas Smith».
Lainvalvoja vilkaisi vankiin epäilevästi ja merkitsi sitten pitkän
nimen vastahakoisesti kirjaansa.
»Ja mitä hittoa te olette tehnyt, Jeremias?» kysyi hän.
»Olin pienessä huviottelussa, jonka Numero Kymmenen miehet minulle
järjestivät», oli pelästymättömän Jeremiaan vastaus.
»Jeremias», virkkoi lainvalvoja, »minusta tuntuu, että te olette
suurimpia valehtelijoita, mitä koskaan on minun kohdalleni osunut».
»Kiitos!» Aiken nyökkäsi vähääkään nolostumatta. »Joka tapauksessa
lienen ensimmäisten kymmenen joukossa. Jotkut heistä ovat minua edellä
matkoihin nähden, mutta minä voitan numeroissa.»
»Peskää kasvonne tuossa sangossa!» käski lainvalvoja.
Aiken totteli, ja kun hän kääntyi kuivaamaan märkiä kasvojansa
tahrautuneeseen pyyhkeeseen, huomasi lainvalvoja suureksi
kummastuksekseen, ettei hänen ihossansa ollut ainoatakaan naarmua.
Siellä täällä oli pieniä punaisia läikkiä, jotka aikaa myöten
saattoivat muuttua sinisiksi tai purppuraisiksi, mutta sellaisia
saattoi saada poikaviikarikin painiskellessaan puoli tuntia
koulunpihalla. Sitäpaitsi oli Jerryn puku repeytynyt siekaleiksi,
mutta sikäli kuin iho näkyi, oli se vahingoittumaton. Lainvalvoja
siristi taaskin miettivästi silmiänsä ja muisteli rotevan Punapään
murjottuja kasvoja ja pelätyn Groganin kolhittua nenää. Hän huoahti, ja
sitten alkoi hänen suupieliänsä väräytellä hymyntapainen. Hän tähyili
toistamiseen vankiansa tutkivasti; mikäli hän saattoi päättää, oli
viimemainittu pelkkä poika miehen asussa.
»Kuka sen tappelun aloitti?» tiedusti hän äkkiä.
»En tiedä», vastasi Jerry hihittäen. »Kuten mellakat yleensä, se vain
alkoi.»
»Keitä oli seurassanne, kun kävitte käsiksi siihen miesjoukkoon?»
»Olin yksin.»
»Hm!» hymähti lainvalvoja. Hän loi toisen epäilevän katseen Jerryyn,
nousi sitten hitaasti pystyyn ja astui huoneen nurkkaan. Siellä avautui
pieni salaovi, jonka takaa paljastui vähäinen seinäkomero; siinä oli
kaksi pitkää, välkkyvää pulloa. Hän otti esille toisen niistä ja pari
korkeata lasia, sijoittaen ne pöydälle. Sanaakaan virkkamatta hän
sitten irroitti Jerryn käsiraudat — ja kääntyi selin vankiin päin
kaataessansa ryyppyjä.
Tosinhan Jerry vaistomaisesti liikahti ovelle päin, heti kun raudat
heltisivät, mutta hätkähtäen hän hillitsi itsensä. Hän vei lainvalvojan
hänelle työntämän lasin huulilleen, hengitti sen tuoksua — ja laski
sitten äkkiä lasin kädestään.
»Ei kai teillä sattumalta», virkkoi hän kaihoisesti, »ole
selters-vettä?»
Lainvalvoja naurahti leveästi, palasi yhäti äänettömänä komerolle ja
toi sieltä toisen pullon. Se oli soodasifooni.
»Näin se kelpaa», kehui Jerry.
»Kelpaa!» urahti Levine.
Vuoristoaavikon ainoat kaksi lasia skotlantilaista whiskyä valuivat
hitaasti, liukkaasti, tasaisesti avariin suihin.