Tämä selittää riittävästi, minkätähden Jerry marssi leiriin pitkin
askelin ja pää kumarassa. Terävästi komentaen hän määräsi retkikunnan
lähtemään liikkeelle.
Vakavasti huolestuneena Scovil ohjasi ratsunsa hänen lähelleen.
»Aiken», alkoi hän, puhuen niin hiljaa, ettei kukaan muu saattanut sitä
kuulla.
Jerry käänsi päätänsä hitaasti.
»Mitä tapahtui?»
»Ei mitään.» Jerry naurahti kiukkuisesti. »Ei kerrassaan mitään. Ja
tästä illasta alkaen saatte jatkaa retkeänne yksin.»
Mutta heidän ratsastaessaan hiekan peittämien, alastomien kumpujen
poikki käyttäytyi tyttö niin auliin tottelevasti, että Jerry melkein
muutti mieltänsä. Kertaakaan Nancy ei kuhnustellut ja kyseli
tuontuostakin Peteltä tai Punaiselta jotakin miltei innostuneesti.
Vasta auringon paahtaessa kuumimmillaan hän alkoi nuokkua ja
torkkua satulassa, ja sitten oli häntä yhtä turha puhutella kuin
ratsastajapatsasta. Hämärissä he leiriytyivät kuivalle kohdalle.
Jerry, josta tavallisesti pursusi elämää ja huumoria, oli nyt äänetön
ja jörö; ja hilpeän John Scovilin kasvot olivat kuin ukkospilvi hänen
liikkuessansa sinne tänne. Mutta Kääpiö ja Punainen eivät olleet ääneti
hetkeäkään. He laulelivat cowboylaulujen pätkiä — omituisia lauluja
ja omituisia säveliä; he luikkailivat rattoisasti toisillensa ja
puhelivatpa muuleillekin sujuvasti ja suopeasti.
Jerry ei hiiskunut mitään kenellekään. Hän ei edes tavalliseen
tapaansa häirinnyt Nancy Scovilia, vaan äreänä availi tavarakääröjä ja
jakoi niiden sisältöä. Juuri tämän puuhan aikana sattui onnettomuus.
Tavaramytystä hän otti esille Nancyn matkarepun ja viskasi sen tytölle.
Se putosi tarkoitettuun paikkaan, litteälle kivelle, ja kuului särkyvän
lasin terävä räsähdys. Viimeinen Florida-vesi oli mennyt, ja tyttö otti
pirstoutuneet sirpaleet repusta. Pullo oli särkynyt kokonaan, ja sen
sisältö oli hukkaantunut viimeistä pisaraa myöten.
Jerry seisoi ikäänkuin olisi saanut iskun suoraan vasten kasvojansa.
Hän ei välittänyt Kääpiön ja Mackin kiukkuisista ilmeistä, vaan
tuijotti kuin lumottuna Nancy Scovilia silmiin. Tyttö kääntyi häneen
päin ja nakkasi pullon kaulan hänen jalkojensa juureen.
»Muisto kömpelölle miehelle», virkkoi hän rauhallisesti. «Teidän
pitäisi mennä työhön posliinikauppaan, herra Aiken.»
»Nancy», sanoi hän äkkiä, »vakuutan teille, että — että —»
»Jerry!» keskeytti Scovil.
Aiken hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja siirtyi edemmäksi heränneen
unissakävijän tavoin. Pitkään aikaan hän ei hiiskunut mitään, vaan
näytti äänettömänä hautovan mietteitänsä. Kerran hänen katseensa osui
tytön tummiin, ilmeettömiin silmiin, ja vavahtaen hän kääntyi toisaalle.
Karkoittaaksensa Nancyn mielestänsä hän antautui keskusteluun Punaisen
Mackin kanssa.
»Aika autiota aavikkoa, Punainen», huomautti hän.
Viimemainittu urahti jotakin.
»Näyttää siltä kuin olisimme keskellä tyhjyyttä», jatkoi Jerry.
»Sellaiselta tämä harjanne useimmiten näyttää helläjalasta», vastasi
Mack. »Itse asiassa Numero Kymmenen ei ole kaukana noiden kumpujen
takana.»
Hän heilautti kättänsä, osoittaen suuntaa, ja Jerry poistui
mietteissään. Hän hoivaili hevostaan ja sidottuansa ratsun etujalat
silmukalla yhteen läimäytti sitä kovasti lautasille. Eläin poistui
hitaasti rotkoa pitkin leiristä. Vaikka se olisikin edennyt suoraan
harhailematta sinne tänne, ei se sillä tavoin kytkettynä olisi ennen
aamua ehtinyt kilometrinkään päähän leiristä. Nyt se kaarteli kumpujen
välitse ja katosi pian näkyvistä.
Tällä välin panivat Punainen Mack ja Kääpiö parastansa valmistaessaan
illallista. Heidän mestarinäytteellensä osoitti Nancy Scovil antavansa
niin suuren arvon, että he kumpikin silmäilivät häntä kasvot
säteilevinä. Mutta Scovil ja Aiken söivät äänettöminä, ja kohta aterian
jälkeen lepäsivät seurueen kaikki jäsenet huopiinsa kiedottuina. Koko
retken kestäessä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin Nancy Scovilin ei
ollut tarvinnut liikuttaa sormeansakaan työn aikana.
Jerry virui valveilla, kuunnellen toisten hengitystä ja odottaen
täydellisen pimeän tuloa. Ja loikoessansa hän alkoi ajatella ja
muistella. Aluksi hän oli suunnitellut pujahtaa muitta mutkitta
tiehensä, kuten hän oli Scovilille uhannut, mutta häiritsemättömässä
hiljaisuudessa maatessaan hän muisti Nancyn tummat, ilmeettömät silmät.
Niin, ne väikkyivät hänen mielessään monena, hyvin monena päivänä
jälkeenpäin.
Jos hän saisi niihin viriämään elämän kipunankaan, yhden ainoankaan
innostuksen välähdyksen, saattaisi hän unohtaa ne — ne sekä niiden
omistajan. Muutoin Nancy jäisi arvoitukseksi, kutsuen häntä takaisin
luoksensa kuten huutava ääni. Oikeastaan hänen sinä iltapäivänä tytölle
puhumansa sanat eivät olleetkaan pelkästään kaunista valetta. Mikä
esimerkiksi voisi saada Nancyn hymyilemään?
Ja sitten välähti hänen mieleensä suuri ajatus. Se oli niin
narrimainen, että hän punehtui, mutta hän tunsi sen toteuttavansa.
Se yö ei koitunut pimeäksi, sillä kun auringonlaskun punertavan
ja keltaisen kirjava ruskotus muuttui syväksi purppuraksi, kohosi
kuu ja kieritti kapean, kultaisen reunansa matalampien kukkuloiden
laelle. Se nousi nousemistaan, Jerry Aikenin silmissä yhäti pyörien,
kuten se oli näyttänyt tekevän ilmestyessänsä iltaruskosta. Nyt
sen punaisenvivahteinen kullanväri vaihtui keltaiseksi ja vihdoin
metallisen valkeaksi, kiilloitettua terästä muistuttavaksi. Se muutti
aaltoilevan aavikon hämmästyttävässä määrin jäätyneiden laineiden
peittämän valtameren kaltaiseksi. Sillä kuutamo kimalteli jokaisen
harjanteen laella ja loi synkkiä varjoja notkelmiin. Kyynärpäänsä
varassa lepäävä Jerry Aiken ei olisi kummastunut, jos aavikko olisi
alkanut nestemäisesti liikkua.
Oli turhaa varrota pimeätä, jota ei tulisi. Hengityksestä hän saattoi
päättää kaikkien muiden nukkuvan.
Pian hän varovaisesti soluttautui vuodehuovistansa ja otti maasta
satulansa. Sitten hän seisahtui vielä kerran silmäilemään nukkuvia,
mutta ei yksikään pää kohonnut tarkkailemaan häntä. Niinpä hän poistui
yöhön, kävellen varovasti, jotta hänen jalkansa eivät irroittaisi
mukulakiviä paikoiltansa ja lähettäisi niitä kolisten vierimään pitkin
rinnettä.
Hänen ratsunsa oli vieläkin likempänä leiriä kuin hän oli toivonut,
mutta kuitenkin niin kaukana, ettei se hirnuisi muille hevosille
lähtiessänsä ratsastamaan. Hän satuloi sen nopeasti, keikahti
selkään ja lasketti sitten hidasta ravia kumpujen poikki. Muutamissa
minuuteissa hän oli ennättänyt varmasti äänenkantamattomiin leiristä;
hän kosketti kannuksillansa ratsun kylkiä ja alkoi kiitää vinhaa
laukkaa Numero Kymmentä kohti.